Juha Vuorinen's Blog

Yksi aikakausi tulee ainakin väliaikaiseen päätökseensä, kun tällä päivämäärällä tuuttaan lehtikolumnistin kynäni telineeseen. Lupasin tehdä sen jo vuosi sitten täyttäessäni 50, mutta koska olen onneton varman päälle pelaaja, en uskaltanut hypätä yhdestä varmasta tulonlähteestä sen pariin, mihin läheiseni ja kirjojeni lukijat ovat minua jo pitkään patistaneet. Nyt viiden vuoden tauon jälkeen alan vihdoinkin kirjoittaa uutta romaania.

Ensimmäinen vakinainen kolumnipalstani oli entisen pääministerin Matti Vanhasen päätoimittamassa Kehäsanomat-lehdessä, johon kirjoitin sotahuutojani parikymppisen aikuisen itsevarmuudella ja elämänkokemuksella. Tuolloin kiikutin kirjoituskoneella paukuttamani liuskat toimitukseen, jossa ne näpyteltiin painoon menevälle koneelle. Ymmärtääkseni aina välillä tekstin siirtäjä pelasti minun ja lehden maineen näyttelemällä lukihäiriöistä ja sävytti painoon liikahtavan version aavistuksen alkuperäistä vaaleammalla huumorilla. Tuosta oli siis vielä matkaa siihen, kun hankin osamaksulla ensimmäisen tietokoneeni, kurkkupurkin näköisen Apple Macintoshin, jonka kovalevylle ei nykyään mahtuisi edes kolmen sekunnin videopätkää, vaikka sitä olisi lätkytetty edestä ja takaa pienemmäksi. Se oli kuitenkin harhalyöntiselle kirjoittajalle kuin taivaasta tipahtanut kultainen omena, kun saatoin lakata lakkaamasta korjauslakalla liuskojani, jotka olivat monesti niin valkoisenaan korjausmaalia, että olisivat haljenneet jos niitä olisi taittanut.

Nyt kaduttaa, etten säilyttänyt kuin muutamia urani alkupuolen tekstejä, vaikka ne omastakin mielestäni aivan luokatonta kuraa olivatkin. Tätä nykyä osaisin antaa niille niille kuuluvan arvon, sillä silloin minulla ei ollut kustannustoimittajaa, mutta toisaalta olin siihen aikaan myös niin täynnä itseäni, etten olisi ymmärtänyt ottaa neuvoja vastaan. Kuka tahansa täyspäinen editori olisi suositellut panemaan pilkun sijaan pisteen koko kirjoittajan uralleni. Olisi tärkeää saada käydä läpi vanhoja tekstejäni jotta voisin nähdä, miten olin onnistunut kätkemään kirjallisen ammattitaidottomuuden sydämessä roihunneen aiheen sisään.

Tähän liittyen annoin juuri kultaisen neuvon ystävälleni, jolla on mielessään loistava kirjaidea, mutta ei vielä ainuttakaan julkaistua kirjaa. Sanoin, että hänen pitää innostua kolmesta asiasta. Kirjoittamastaan aiheesta, kirjoittamisesta ja keinosta löytää kirjoittamiselle stressitöntä aikaa. Itse toteutan nyt tuota kolmatta pykälää.

Kolmenkymmenen vuoden lehtikolumnistin taipaleelleni on osunut yllättäviä apuja juuri silloin, kun omasta päästäni ei ole tahtonut tarinaa tirahtaa. Ilkka Kanerva oli aiheenani jo kauan ennen kuin Johanna Tukiainen alkoi levitellä koko kansalle puutarhakutsujaan, mutta nyt Ikekin on alkanut rauhoittua. Sen sijaan Paavo Väyrysestä saisi edelleenkin vuoltua vivahteikkaita tekstejä, mutta jotenkin koen hänen naulaamisensa menevän kiusaamisen puolelle. Pikemminkin tunnen hänen lapsenomaista vimmaisuuttaan kohtaan isällistä ymmärrystä, vaikka kunniapuheenjohtaja itseäni vanhempi onkin.

Yhdessä asiassa antaisin itselleni kunnon tukkapöllyt. Vuosien varrella olen osallistunut niiden helppojen maalien maalaamiseen, joita ovat tarjonneet Matti Nykänen, Tauski Peltonen, Tukiaisen siskokset, Big Brotherin ja viidakon tähtöset, Teuvo Hakkarainen, Vesa Keskinen ja monet muut taipumustensa takia pilkalle puolustuskyvyttömät. Enkä oikein tiedä onko sekään enää viihdettä, kun päivittelee Yhdysvaltoja edelleen johtavan pipipään somevalheita. Paljon hauskempaa on tarkkailla aivan tavallista arkea ja merkitä muistiin kuulemiaan tarinoita, vaikka nekään eivät olisi aivan totta. Kuten sekin että mies oli pyytänyt vaimoltaan pikaista suuseksisessiota, mihin vaimo oli tokaisut: ”Nyt särkee nuppuseni niin paljon päätä, että sun on paras runkata mukiin. Mä juon sen sitten aamulla.”

Kiitos Iltalehdelle pitkästä yhteistyöstä, ja erityisen lämmin rutistus teille rakkaat lukijani!

Täytän muutaman päivän päästä 51 vuotta. Olen siis vuoden verran saanut maistella puolen vuosisadan jälkeistä elämää, enkä ole huomannut kuin pienen eron entiseen. Olen ennenkin ollut kiinnostunut elämän tarkoituksesta, mutta nyt toivon kompuroineeni pysyvästi yli sen vaiheen, jossa erheellisesti luullaan, että kaikkein tärkeintä olisi elää merkityksellistä elämää, vaikka pikemminkin kaikki kapasiteetti pitäisi kipata elämän tarkoituksen ratkomiseen. Uskon siis olevani kasvutarinassani siinä luvussa, jossa tarkoituksen teemaa olisi syytä alkaa miettiä myös henkisemmältä kannalta.

On se sitten juuri tätä viidenkympin viilipyttymäisyyttä tai ylösnousemuksen juhlahumua, mutta tänä pääsiäisenä en enää vaivaa munamaisen sileää päätäni sillä, miksi Fazerin Mignon-munan tuoteselosteessa lukee ”saattaa sisältää kananmunaa”, vaan aion keskittyä täydellä suitsukeastian höyryllä etsimään eri uskontojen käätyihin käärittyä pääsiäisen syvintä olemusta.

Ennen patologisen mehevää avautumistani Jeesuksen kuolemaan liittyvistä traditioista haluan siteerata Groucho Marxia: ”Kieltäydyn liittymästä mihinkään sellaiseen klubiin, joka hyväksyy minut jäsenekseen.” Minäkään en kuulu yhteenkään uskonnolliseen yhteisöön tai lahkoon, mutta olen niistä uteliaan kiinnostunut. Voimakkainta vetoa tunnen idän filosofioiden suunnalta, mutta osaa seuraan vain ampumaetäisyyden ulottumattomista. Yritän esimerkiksi ymmärtää, miksi Pennsylvaniassa toimiva Sanctuary Church järjestää rukoustilaisuuksia, joissa kirkon jäsenillä on päässään kullatuista kiväärinluodeista tehdyt kruunut ja joihin pariskunnat kiikuttavat siunattaviksi omia AR-15-kiväärejään. Samanlaisia luodinsylkijöitä, jollaisella vähän aikaa sitten lahdattiin Floridassa 17 oppilasta. Jonkinlainen tuon seurakunnan hulluuden huipennus oli vihkitilaisuus, jossa morsian sai sormuksen sijaan sulhaseltaan kultaisen kiväärin. Siinä täytyy seurakuntaväellä olla naurunpidätyskyky kohdallaan, kun pappi kysyy sulhaselta, tahdotko ottaa tämän herttaisen asehullun aviovaimoksesi ja osoittaa hänelle uskollisuutta ja rakkautta niin myötä- kuin vastoinkäymisissä, minkä jälkeen tulevalle rouvalle ojennetaan joukkosurmaajien suosikkikivääri. Edes asehullu ei ole niin hullu, etteikö tuossa tilanteessa huutaisi kurkku käheänä: ”Tahdon!”

Jonkinlaisesta temppelitolvanoiden uskosta täytyy tuossakin olla kysymys, sillä he uskovat vakaasti AR-15-kiväärin olevan Ilmestyskirjassa mainittu rautainen valtikka, jolla voidaan pelastaa ihmishenkiä. Kohtalonuskoisena minua jäi mietityttämään, eivätkö he luotakaan Jumalaan ja siihen, että paha saisi palkkansa ilman kirkon jäsenten tulittamia ennakoitakin. Kostosta kun seuraa yleensä kierre jota ei saa suoraksi, vaikka sitä kuinka rautaisella valtikalla takoisi.

Pennsylvaniassa on edelleen voimassa kuolemanrangaistus, mutta millainen pyhä kirja oikeuttaa suorittamaan koston myös Herran nimissä? Selasin nimittäin läpi kymmenen käskyn eri raamatunversioita aina 1500-luvun puolivälistä asti, mutta yhdenkään painoksen kieltolistalla ei mainittu sanallakaan kostoa. Huorissa ei saa käydä eikä naapurin taloakaan vilkuilla ainakaan sillä silmällä, mutta kostaminen oli ainakin minun tulkintani mukaan kieltolakien ulkopuolella. Se mainittiin ainoastaan toisessa käskyssä, jossa varoitellaan pitämästä vääriä jumalia. Vanhemmissa käskytyksissä se oli puettu näin lempeään asuun: ”Sillä minä, Herra, sinun Jumalasi, olen kiivas Jumala, joka kostan isien pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen, niille, jotka minua vihaavat.” Jos tuollaiset taivaalliset terveiset päntättäisiin tänä päivänä totena tenavien kaaliin, niin siinä joko karisisi kaikenlainen kiinnostus uskontoja kohtaan tai sitten niitä penskoja ei saisi kirkon helmoista kuin uhkaamalla vieläkin julmemmalla rangaistuksella.

Ehkä kosto ei senkään takia ole ansainnut paikkaansa käskyjen top-10-listoilla, että muuten pääsiäiseen olennaisesti kuuluva synneistä irti päästämisen riemu jäisi tarpeettomaksi. Synnit sovitettaisiin joko Hammurabin tai Sanctuary Churchin lakien mukaan. Uskon, että syntinsä tunnustamalla ihminen jatkaa kasvuaan, mutta vihdoinkin oikeaan suuntaan.

Perehdyttyäni eri uskontojen kiirastorstain tematiikkaan silmissäni alkoi vilistä Kummisetä III -elokuvan kohtaus, jossa Michael Corleone pienen vastustelun jälkeen alkaa murtuen tunnustaa syntejään kardinaali Lambertolle. Kuultuaan tappavan listan kummisedän hirmuteoista pappikin joutuu myöntämään syntien olleen kaameita ja Corleonen kärsimyksen olevan siksi aivan aiheellista. Sitten elokuvassa seuraa kohta, johon on kätkettynä minun käsitykseni pääsiäisen sanomasta. Kardinaali jatkaa hiljaisella äänellä, ettei Corleone voi saada vapahdusta, koska ei tule muuttumaan. Koko pointti onkin siinä, onko synnintekijä oikeasti valmis puhdistumaan synneistään vai onko se vain säälipisteiden keruuta. Se ei nimittäin ole rairuohoa, jos sitä kasvattaa hampunsiemenistä, eikä se ole anteeksipyyntö, jos se ei lähde sydämestä vaan kurkunpäästä. Elokuvassa kardinaali kuitenkin ojentaa tassunsa Corleonen ylle ja julistaa tälle synninpäästön. Kohtauksesta saa sen käsityksen, että kaikista karmeuksista huolimatta kirkko tarjosi armahduksen ja anteeksiannon langenneelle lampaalleen, mutta minä olin ymmärtävinäni, että kardinaali olisi halunnut nähdä todellisen muuttumisen, ei muuttumisleikkiä.

Tarinoita rakastavana minua on aina kiehtonut, mitä kaikkea synnintunnustuksia vastaanottava pappi joutuu mieleensä säilömään ja miten pitkälle ihmismieli joutuu venymään antaessaan anteeksi. En nimittäin usko, että rippipapin puheille hakeudutaan maksamattoman parkkisakon vuoksi vaan vasta sitten, kun syntikuorma alkaa ravistella syntiä tehneen omankin moraalin laitoja. Perehdyin muutamien eri kulttuurien ja uskontokuntien tapoihin päästellä ulos syntejään ja saada niille jos ei nyt hyväksyntää, niin ainakin mahdollisuuden aloittaa edes siedettävän puhtaalta pöydältä.

Löysin myös mielenkiintoisen artikkelin julkiripistä, jossa ei pukahdetakaan kahden kesken papille, vaan julkisesti koko seurakunnalle. Vanhoissa katekismuksissa puhutaan nimenomaisesti syntien tunnustamisesta, mutta ei puolella sanalla vaadita pyytämään anteeksi. Luulin olleeni monissa käsityksissäni vanhanaikainen, mutta näköjään rötöstensä ja mokailuittensa anteeksi pyytäminen onkin vähän modernimpi juttu kuin tämä vuonna 1889 Suomen evankelisluterilaisen kirkon synninpäästötemppuvalikoimasta poistettu julkirippi. Sattumalta muuten samana vuonna syntyi muuan Adolf Hitler, joka omilla tempauksillaan siirsi syntien anteeksiantamisen takarajan kokonaan uusille raiteille.

Julkirippi alkoi tehdä paluuta Suomeen vuonna 1992, kun Seiska-lehti aloitti ilmestymisensä. Minulla on sellaisesta tuore omakohtainen kokemus, kun lehteen freelancerina juttuja tekevä ystäväni kysyi, voisiko hän tulla tekemään minusta pienen jutun samalla kun kokoaa toistakin juttua Espanjasta. Kerroin tästä vaimolleni, jolla oli välittömästi vesisukset ristissä. Perustelut olivat kieltämättä suojelevan kauniit. ”Ne kuitenkin kirjoittavat susta jotain pahaa.” Nousin vastarintaan kysymällä, mitä ihmeen pahaa ne voisivat minusta kirjoittaa, olihan toimittaja sentään ystäväni. Myönsin menneisyyteni sisältävän kasapäin paskaa, mutta sen löytääkseen pitäisi pujotella melkoinen matka ajassa taaksepäin ja alkaa haravoida syntieni parasta ennen -päivämääriä. Tai yksinkertaisesti selata kirjoittamaani Juoppohullun päiväkirja -sarjaa. Vasta kun kerroin saavani julkaistavan tekstin etukäteen luettavaksi, sain luvan antaa haastattelun.

Lehden ilmestyttyä tajusin vaimoni olleen oikeassa, sillä sain välittömästi muutamalta julkista työtä tekevältä kaveriltani huolestuneen kysymyksen. ”Mitä vittua sä olet Vuorinen mennyt tekemään, kun jouduit antamaan ton jutun?” He valaisivat minua julkisuuspelin pimeämmästä puolesta. Jos suostuu pukeutumaan klovninasuun ja esittelemään kotiaan ja antaa kuvata perhettään, on taatusti saanut Kummisetä-elokuvasta tutun Corleonen ehdotuksen. Toisin sanoen lehti on antanut tarjouksen, josta ei ole voinut kieltäytyä. Kärjistettynä se lienee sisällöltään jotain tällaista. ”Joko esittelet seuraavassa numerossa kotiasi tai muutaman viikon kuluttua selliäsi.” Päälläni roikkuu nyt Seiskan sivun ohuessa jouhessa Damokleen miekka rötöksestä, jota lehden lukijat sekä julkista työtä tekevät ystäväni nyt kilvan miettivät. Ehkä minun pitäisi nyt kiireesti antaa haastattelu Kirkko ja kaupunki -lehteen ja yrittää sovittaa sillä tämä Seiskalle tekemäni kuvitteellinen mediasyntini. Siis siihen samaan julkaisuun, jossa Hel­sin­gin hiippakun­ta­val­tuus­ton puheenjoh­ta­ja Johanna Korhonen va­kuut­ti, ettei hä­nel­lä ole mitään kyseenalaisia motiiveja vaatia erityistilintarkas­tus­ta äs­ket­täin piis­pak­si valitun Tee­mu Laajasalon osa­keyh­ti­öi­hin ja revitellä tämän jokaisella limpsa- ja pitkävartisella ruusukuitilla julkisuudessa.

Nykytrendi tuntuu olevan, että ollaan enemmän kiinnostuneita muiden kuin omista synneistä, ja jos valtakirjassa on tilaa, niin niille määrätään myös sanktioita. Tämähän kuuluu niin idän kuin lännenkin pomomiesten toimintatapoihin. Mutta kuten vanha viisauskin sanoo, kaikki laskut tulevat aikanaan maksuun. Kerron siis lopuksi tarinan, jonka suurin innoittaja on se amerikkalainen pornotähti, joka aikoo paljastaa vartalonsa sijaan seksisessionsa maan päämiehen kanssa.

Kuvitellaan pääsiäismäinen näytelmä, jossa muna ja kana päätyvät rakastelemaan. Parittelun jälkeen kana ryhtyy raukeana polttelemaan tupakkaa, mutta muna vetäytyy kuoreensa mököttämään. Nyt pitäisi enää selvittää, kumpi tuli ensin.

Vaikka Yhdysvalloista tulvivat uutiset ovatkin välillä surkuhupaisaa luettavaa, se taitaa silti edelleen olla se paikka maailmassa, jossa unelmista voi tehdä totisinta totta. Nostan esimerkeiksi kolme suomalaista, jotka ovat lähtötelineissä mahdolliseen megatähteyteen, ja kuinka ollakaan, kaikkien tehtävänä on ihmisten viihdyttäminen. Winnipegissä kiekkoileva Patrik Laine on jopa rikkonut yhden kaikkien aikojen kiekkoilijaksi nimetyn Wayne Gretzkyn ennätyksen, ja Lauri Markkanen hurmaa nykyään entisiä epäilijöitään paiskomalla palloa pussiin maailman kovimmassa korisliigassa NBA:ssa. Kumpikin näistä todennäköisistä tulevaisuuden tähdistä on syntynyt 1990-luvun lopulla, joten ennätysten rikkomiseen on vielä kosolti pelivuosia jäljellä.

Se kolmas suomalainen on jo vähän vanhempaa saapumiserää, mutta hänen lajissaan eivät poikaset pärjääkään, vaan siinä ollaan parhaimmillaan vasta iän tuoman elämänkokemuksen ja työn tuoman rutiinin myötä. Puhun tietysti stand up -koomikko Ismo Leikolasta. Paitsi että hän kuuluu ystäväpiiriini, olen saanut seurata hänen matkaansa myös työtoverin roolissa. Kerroin hyväksikäyttäväni häntä esimerkkinä suomalaisesta, joka on lähtenyt kokeilemaan siipiään isompien tuulien tuiverrukseen ja kysyin, mikä hänet sai aikanaan aloittamaan stand upin tekemisen englanniksi. Hän oli pitkään hiljaa ja sanoi lopulta, ettei osaa antaa siihen yhtä kunnollista vastausta. Jokin sisäinen vimma vain käski hänen kokeilla, miten komiikan tekeminen luonnistuu jollain muulla kuin omalla äidinkielellä.

Nostin hattua Leikolan kunnianhimolle jo silloin, kun hän hakeutui täysin tuntemattomana kykynä Isoon-Britanniaan, joka tursuaa areenoita turvoksiin vetäviä maailmanluokan stand up -koomikoita. Rima ei ollut ainakaan matalalla. Vielä vaikeampi kolkka lyödä itseään läpi koomikkona on Amerikka, ja jos minulta kysytään, sinne Leikolan tietä oli auraamassa myös kohtalo. Voitto kansainvälisessä Maailman hauskin ihminen -kilpailussa neljä vuotta sitten auttoi taatusti avaamaan pahimpia lukkoja, enkä nyt tarkoita portteja stand up -klubeille vaan omaan mieleen. Ainakin minulle muutto ulkomaille ja tuttujen turvaverkkojen ulkopuolelle oli lopulta ajatuksen tasolla paljon vaikeampaa kuin toteutuksen.

Nyt Leikola asuu Los Angelesissa ja on niin sanotusti oikealla pelikentällä. Vierailu Conan O’Brienin showssa oli monen mielestä lottovoitto, mutta minusta se oli vasta täytetty kuponki. Sellaisten esiintymisten myötä voi aueta mahdollisuus päästä kisaamaan siitä varsinaisesta jättipotista. Tätä kirjoittaessani Leikolan ass-sanaan liittyvää viiden minuutin videoklippiä on katsottu jo lähes 63 miljoonaa kertaa, joten kuponki on täytetty totaalisen oikein. Ihmismääränä se tarkoittaa suunnilleen samaa kuin että jokainen Isossa-Britanniassa asuva olisi nähnyt sen. Tai kaikki Irakissa ja Afganistanissa asuvat. Repikää siitä persehuumoria.

Sanoin Leikolalle jo ennen Maailman hauskin ihminen -titteliä, että hän lyö itsensä kansainväliseksi koomikkotähdeksi sinä päivänä, kun saa oman komediaspesiaalinsa Netflixiin. Uskoakseni näillä näytöillä siihenkään ei ole enää pitkä matka. Jos minulla olisi valta vaikuttaa sen sisältöön, pyytäisin häntä kertomaan meidän ensimmäisestä tapaamisestamme, joka tapahtui helsinkiläisessä lounasravintolassa. Emme tuolloin tunteneet toisiamme kuin työn kautta, mutta silti ensimmäiset sanani Leikolalle kuuluivat, että meitä palveleva tarjoilija tulisi kysymään minulta aterian jälkeen, haluanko harrastaa hänen kanssaan anaaliseksiä. Leikola epäili tarjoilijan olevan joku tuttuni, mutta pian hänkin tajusi, että nainen oli yhtä ventovieras minulle kuin hänellekin. Syötyämme pyysin laskun ja ojensin pankkikorttini tarjoilijalle, joka kysyi: ”Kummalle puolen laitetaan?” Ja sitten me aloimme pitää yhteyttä. Siis minä ja Ismo.

Olen viime vuosina joutunut kohtaamaan silmästä sameaan silmään millaista on, kun muistisairaus alkaa rouhia tuttua ihmistä. Erityisen raastavaa on ollut nähdä myrskytuulen lailla kovalevyä tyhjäksi puhaltava versio, jonka myllerryksessä ei tahdo pysyä mukana edes se kaikkein rakkain, joka aikanaan papin edessä tahdon-sanalla ikuista rakkautta vannoi.

Jos tämä on omaisille luopumisen opettelemisen korkeakoulu, niin ei se ainakaan taudin alkuvaiheessa ole potilaalle itselleenkään mikään helppo muistitestin rasti ruksittavaksi. Tajusin nimittäin vasta jälkikäteen, että omalla äidillänikin oli jonkin sortin muistisairaus, josta hän itse oli lopulta paremmin perillä kuin minä, joka olin päätellyt pätkimisten olleen osaksi hänen muiden sairauksiensa hoitoon tarkoitettujen lääkkeiden sivuvaikutuksia. Varsinkin matkansa loppusuoralla hän usein kysyi minulta, puhuuko hän aivan höpöjä. Ehkä yritin vain alitajuisesti kääntää puhetta pois varsinaisesta vaivasta ja lohdutin häntä sanomalla, että mielestäni hän huusi paljon hullumpia asioita ollessani teini-iässä. Tämä on vain minun omaa tohtorointiani, mutta uskoakseni osa äitini kiukuttelusta johtui pitkälti siitä, ettei hän kontrollifriikkinä ihmisenä sietänyt tilannetta, jossa hän ei ollut enää omien ajatustensa emäntä. Sen huomasi pienistä eleistä, kun hän sotkeentui sanoissa ja huomasi puhuvansa sanan kaikissa merkityksissä sivu suunsa. Pää tiesi mitä suun pitäisi sanoa, mutta sieltä tulikin sujuvaa soopaa.

Äidilleni ei onneksi ehtinyt kehittyä muistisairauden HC-versiota, jollaisen puolestaan sai eräs kaukaisempi sukulaismummo, josta uskallan nyt kirjoittaa, koska hän on jo vuosia sitten mennyt edes eikä hänellä ole perillisiä. Hän oli ensimmäinen ihminen, joka näytti minulle muistisairauden rujommat kasvot. Hän oli nimittäin terveenä yksi ujoimpia ja hiljaisimpia tapaamiani ihmisiä, joten se tuli todella ikihongan takaa, kun hänestä alkoi kuoriutua pikemminkin rahtilaivaan sopiva kiroileva siilipää kuin herttainen sukkaa kutova keinunkuluttaja. En kirjoita tästä mässäilläkseni rivouksilla vaan ainoastaan kuvatakseni, millainen luova mieli meissä kaikissa on. Suurimmalla osalla se on onneksi kuitenkin piilossa vähän paksumman kuoren alla. Minä en valitettavasti päässyt sitä näkemään, vaan kuulin tämän hänen luonaan hoitokodissa vierailleelta sukulaistytöltään, joka hänkin oli tuossa vaiheessa jo isovanhempi. Isotäti oli sukulaisensa oviaukossa nähdessään alkanut kailottaa, että pystyi haistamaan tästä vähintään kymmenen eri miehen siemennesteet, jotka edelleenkin olivat ruiskutettuna siihen ihmiskehon ruukkuun, jossa lähinnä valetaan savea. Hurjistunut mummeli ei suinkaan käyttänyt näin siveää kieltä vaan antoi suunsa sylkeä sellaisen kirosanojen ryydittämän tulvan, että kioskikirjallisuuden kuninkaana en voinut kuin nostaa kunnioituksesta hänelle hattua ja myöntää täydellisen murskatappion todellisen alapääkielen erikoismaisterin edessä.

Koska käytän toisinaan omastakin mielestäni täysin sopimatonta kieltä, en ole voinut olla pohtimatta, onko minussa tietämättäni kuplinut jo nuorukaisesta asti kroonisena jokin Touretten syndrooman ja muistisairauden sekametelisoppa. Kenties todellisuudessa olenkin hauras lyyrikko, joka pakahtuu universaalista rakkaudesta nähdessään perhosen siiveniskun. Itse asiassa vaimoni riisui huoleni vähän aikaa sitten sanoiksi, kun taas kerran sotkin joitain nimiä keskenään ja kirosin lahoa päätäni. Hän kauhisteli, kuinka vaikeata mahdollista muistisairauttani olisi diagnosoida, koska puheeni ovat jo nyt niin kamalia. Jopa minua puistatti, kun hän maalaili että höppänänä saattaisin joulupöydässä möläyttää esimerkiksi haluavani rakastella poikani tulevan vaimon kanssa. Ennen kuin ehdin edes syyttävää sormeani nostaa, poikani tuhahti: ”Niin se varmaan haluaisikin.”

Katsoin Netflixistä Chris Rockin komediaspesiaalin, jossa tämä yksi maailman arvostetuimmista koomikoista käsitteli niin rankkoja aiheita, että muutamat katsojat olisivat tarvinneet kuulemansa ympärille pelastusrenkaan, etteivät olisi painuneet niin syvälle sinne minne herra Rock halusi heidät mukanaan vetää. Hän esimerkiksi kivenkovaan väitti, että meidän tulisi olla erityisen kiitollisia kiusaajillemme. Hän kertoi koulusta, jossa vanhemmille oli luvattu kautta kiven ja kannon, ettei siellä suvaittaisi minkäänlaista kiusaamista. Rock käänsi asian päälaelleen väittämällä, että lapset nimenomaan tarvitsevat kiusaajia, sillä juuri kiusaajat valmentavat meitä kohtaamaan kusipäitä, joita valitettavasti tupsahtelee ajan myötä meidän jokaisen tielle. Ilman kyykyttäjien aiheuttamaa painetta lapsista ei ikinä tulisi yhtään mitään. Tällä hän tarkoitti todella kouriintuntuvaa kiusaamista eikä mitään anonyymiä someseinille hyppimistä. Hän selvensi sanomaansa kysymällä yleisöltä, onko heistä ketään paiskattu netissä portaita alas tai nakeltu kusta täynnä olevilla pusseilla. Siinä on nimittäin vissi ero, tehdäänkö uhrille jotain vai uhotaanko vain. Sitä paitsi Donald Trumpin, tuon nettikiusaamisen oranssikruunuisen kunkun myötä somekiusaamisesta on kadonnut se kärki jolla enää voisi satuttaa ketään, koska tupeetörpön aikakaudella siitä on tullut jokapäiväisen tylsää.

En voi allekirjoittaa kaikkia Rockin ajatuksia senkään takia, etten ole viettänyt lapsuuttani mustaihoisena Brooklynissä, mutta myönnän parhaan komiikan syntyvän, kun kuulija provosoidaan miettimään, kehtaako esiintyjälle nauraa. Tähän metodiin Rock turvautui kertoessaan, että Microsoftin luojaa Bill Gatesia oli lapsuudessa haukuttu Jaska Jokusen näköiseksi nänninlutkuttajaksi ja Facebookin perustajaa Mark Zuckerbergiä Zucker-Fucker-Suckeriksi, minkä vuoksi molemmista tuli monumentaalisia menestyjiä. Nämä esimerkit tukevat sitä julmaa tosiasiaa, että lähes poikkeuksetta ihmiset, jotka ovat oikeasti jaksaneet puskea läpi vastoinkäymisten ja mennä kohti omaa unelmaansa, ovat aina olleet jossain elämänsä vaiheessa sohivan tikun maalitauluna. Rockin mielestä vain halaamalla hiilenpalaa ei saa kuin paitansa paskaiseksi. Timantiksi tullakseen tarvitaan aivan toisenlaista puristusta.

Minä olen hulluna halaamiseen, ja joka aamu ja iltapäivä kutistankin kakarani koulun edessä karhumaiseen syliini. Enää he eivät edes yritä luikkia pakoon tätä pakkorituaalia, koska tietävät sen olevan mahdotonta. Se on minun tapani yrittää rutistella heistä timantteja. Ei kerralla kovasti vaan monta kertaa hellästi halaamalla. Uskon, että tälläkin tavalla voi saada aikaan säkenöivän lopputuloksen.

Shown häntäpäässä Rock nosti itsensä kunnolla seipään nokkaan ja alkoi kertoa rikkomastaan avioliitosta. Uskon aina enemmän sellaista ihmistä, joka puhuu omakohtaisesti koetuista asioista eikä vain muualta luetuista ja ulkoa opetelluista, joten kuuntelin herkällä korvalla hänen ohjeitaan parisuhteen pelastamiseksi. Minä ymmärsin ne seuraavasti. Pankaa ja matkustelkaa. Sopivasti suomennettuna: tulkaa ja menkää. Mutta jos ette rakasta kovasti, älkää menkö palataksenne takaisin, vaan lähtekää välittömästi. Älkääkä ikinä ryhtykö kilpailemaan keskenänne, sillä jos toinen menestyy, molemmat menestyvät.

Ennen kuin sovitatte näitä ohjeita omiin suhteisiinne, haluan muistuttaa, että Rock tunnusti olleensa pornoaddikti. Jos sellainen ihminen sanoo, että avioliitto pelastuu vain panemalla, niin se on vähän sama asia kuin jos Tampereen Ilveksen fani sanoisi, ettei näe mitään syytä edes uteliaisuudesta käydä katsomassa Tapparan otteluita. Mutta ei Rockia Ilveksessä kiinnostaisikaan korvien päissä vaan aivan jossain muualla olevat tupsut.

Itse uskon aviomiehenä eräänlaiseen krooniseen partiopojan rooliin. Meidän miesten tulisi pillin puhalluksen kuullessamme olla aina valmiina. Puhumattakaan, jos puhaltamisen sijaan joku erehtyy imaisemaan siitä pillistä. Silloin ainakin minä olen ihan valmis mihin vain käsketään.

Tuomas Kyrön luoma Mielensäpahoittaja-hahmo on iskenyt suoraan suomalaisten sydämiin, mikä ei sinänsä ihmetytä minua. Jos nimittäin olisimme mielemme pahoittajia läpikotaisin, tuskin osaisimme nauraa omalle synkistelyllemme. Haluankin uskoa, että olemme kansakuntana harppaamassa isoa kehitysaskelta ja sisäistämässä, ettei kannata ottaa ainakaan itseään liian vakavasti. Mainiona esimerkkinä tällaisesta omalle kurjuudelle kikattamisesta pidän vaimoni mummon heläyttämää sanontaa: ”Eihän köyhyys hauskaa ole, vaikka se naurattaakin.” Siinä on sanottuna kaikki, ja vielä korkojen kanssa. On siis täysin mahdollista, että olemme Kyrön sanailemissa jalanjäljissä ottamassa niskalenkkiä tuosta kansallisvaivasta ja katkomassa juuria sukupuun oksalta toiselle villiviinin lailla kietoutuvalta kestokiusalta.

Halusin ottaa tämän supisuomalaisen ominaisuuden puheeksi myös lasteni kanssa, eivätkä he riemukseni tunnistaneet itsessään moista piirrettä. Jos he ovatkin saaneet tartunnan aikaisemmilta sukupolvilta, niin ainakaan vielä se ei näy heidän käytöksessään. Selvennykseksi kerroin jälkikasvulleni, etteivät varsinkaan vanhemmat sukupolvet osanneet olla oikein mihinkään tyytyväisiä vaan hinkuivat aina asioihin parannusta. Palkankorotuksen kilahtaessa kohdalle päällimmäinen huoli oli, onko työkaverin tilille vierähtänyt kenties vieläkin muhkeampi bonuspallo.

Yksi lapsistani käänsi negatiivisuudella mässäilevän aseen piipun omalle ohimolleni kysymällä, tarkoitinko siis sitä samaa marinaa, kun olin joskus kironnut, miksen älynnyt lopettaa dokaamista paljon aikaisemmin vaan jatkoin vielä pitkään sen jälkeenkin, kun suurimman riemun tuotti alkava krapula. Mukulani osui napakymppiin. Siinä oli malliesimerkki saavutetusta päämäärästä, josta pitäisi nurisemisen sijaan olla vain kiitollinen.

Varmistaakseni, että olin todellakin vaivoineni yksin, panin tenavatrioni mielensäpahoittajatestiin ja aloitin penäämällä tyttäreltäni, eikö hän muka koskaan ole toivonut olevansa joku muu kuin on. Pienen tuumiskelun jälkeen hän tunnusti joskus haaveilleensa voivansa olla yhden roiskahtavan hetken poika. Hän nimittäin haluaisi kokeilla seisaaltaan pissaamista. Sanoin, etten ymmärrä mikä häntä nytkään estää. Valitettavasti myös lastemme virkeä äiti kuuli tyttärensä toiveen ja kiirehti kantamaan oman nahkaisen kortensa kekoon tunnustamalla, että häntäkin kiehtoi kokemus seisaaltaan kusemisesta. Vain minun kuulteni hän paljasti toisenkin toiveensa. Häntä kiinnostaisi miehenä kokeilla, miltä se nahkasardiinin pujottaminen karva-askiin oikeasti tuntuu. Olisin ohittanut mielitiettyni haaveen huvittuneena, ellei hän olisi sitä sanoessaan katsonut minua huuliaan lipoen kuin joulupöytään nostettua kinkkua, johon ollaan juuri iskemässä paistohaarukkaa ja pitkäteräistä puukkoa. Vaikka se ei millään toivomuslistallani ollutkaan, sain silti maistaa, miltä tuntuu kun ihmistä alkaa ahdistaa seksuaalisesti.

Luonnollisesti minäkin päädyin lopulta potentiaalisten mielensäpahoittajien piinapenkkiin vastaamaan, mitä sellaista asiaa haluaisin kokeilla, jota en ole koskaan tehnyt tai jota en voisi koskaan kokeilla. Jouduin hetken miettimään, haluanko kertoa sitä lasteni kuullen, mutta päädyin kuitenkin luikauttamaan soolon totuudentorvellani. Haluaisin olla hetken miesprostituoitu. Kuopuksellemme se oli onneksi vielä vieras termi, joten yritin kuvailla tuota seisomatyötä mahdollisimman siivosti: ”Se on sellainen mies, joka antaa rahaa vastaan kaikennäköisiä ja -makuisia palveluita.” Hetken hiljaisuuden jälkeen poikani kysyi: ”Mutta etkös sä ole jo sellainen?”

Taannoin seurasin huvittuneena twitter-debattia joka kiehahti, kun Yleisradion naistoimittaja erehtyi esiintymään televisio-ohjelmassaan intiaanipäähineessä. Sittemmin asiaa on ruodittu jo niin monelta kantilta, että säästän teidät lukijat omilta mielipiteiltäni, mutta myönnän ymmärtäneeni tässä tapauksessa kaikkien osapuolien kantoja siitäkin huolimatta, että nykyään erilaisten ajatusten sovittaminen räjähdysherkkään minullakin on mielipide -ilmapiiriin on melkein mahdotonta. Kun kumarrat yhteen suuntaan, niin perseesi onkin yhtäkkiä kuin kantrikonsertin yleisömeri Las Vegasissa.

Hyvät ja huonot uutiset -ohjelman myötä olen itsekin saanut maistella television voimaa. Koska olen sitä sitkeää lajia, joka oppii paremmin virheistään kuin onnistumisistaan, katson jokaisen tv-ohjelmamme jakson, mutta en kuitenkaan istu sohvalla tatti kourassa ihailemassa itseäni reaaliaikaisesti kuvaruudussa vaan katson jaksot vasta jälkikäteen. Siksi eräänä maanantai-iltana en ollut aivan tähtikartalla, miksi somelaatikkoni alkoivat yhtäkkiä täyttyä vieraiden ihmisten lähettämistä syntymäajoista. Sitten muistin sen illan jaksossa kertovani intohimostani astrologiaan. Minun, Isä Aurinkorannikkoisen, pitäisi siis foliohatun sijaan taitella päähäni tähtihattu ja alkaa ennustaa tuntemattomille tulevia.

Viestejä selatessani eniten mietitytti, miksi ihmiset suhtautuvat niin täydellisen kaksijakoisesti astrologiaan. Joko sille nauretaan pahantahtoisesti tai sitten siihen asennoidutaan aidon uteliaasti ja halutaan tietää, mikä sai esimerkiksi minut kiinnostumaan aiheesta, joka ei ole edes vaivaisen 0,5 promillen keski-ikäisen suomalaismiehen kiinnostuksen ja opiskelun kohde.

Luullakseni jokaista, joka ei ole perehtynyt astrologiaan, kiehtoo tai vaihtoehtoisesti pelottaa, voiko se paljastaa jonkin kätketyn salaisuuden tulevaisuudesta, tai mikä vielä kamalampaa, möläyttää jotain menneistä. Jos ihmisellä on toimiva omatunto, hän tietää menneisyydestään juuri sen verran kuin hänen sietääkin tietää, ja jos hänellä on hiukkanenkin järkeä päässään, hän muokkaa omilla teoillaan tulevaisuudestaan juuri sellaisen kuin itse haluaa. Näihin ihmetemppuihin ei tarvita astrologiaa vaan maalaisjärkeä. Tosin valitettavan usein ihmiset takertuvat siihen mitä he haluavat elämäänsä, kun pitäisi keskittyä siihen, mitä he eniten tarvitsevat. Näiden kahden asian erottelussa astrologia on kieltämättä mainio apuväline. Mutta jos joku kuvittelee tai pelkää, että astrologia voisi paljastaa meistä jotain sellaista, jota emme jo tiedä, niin tulee pettymään.

Skeptikoille olenkin sanonut astrologian olevan eräänlainen valheenpaljastusrobotti. Kuvitellaan tilanne, jossa isä kysyy pojaltaan onko tämä tehnyt läksynsä, ja poika vastaa myöntävästi. Tällöin robotti läimäyttää valheesta kiinni jäänyttä jäbää, joka myöntää änkyttäen katselleensa koulukirjojen sijaan YouTubesta pilailuvideoita. Tämäkään vastaus ei mene robotilta läpi, vaan se huitaisee kersaa vieläkin lujemmin, minkä jälkeen poika poski tykyttäen tunnustaakin katselleensa pornoa. Tästä paljastuksesta isäkin pillastuu ja alkaa julistaa, ettei hänen nuoruudessaan koltiaiset katselleet kuvia pimpuloista, jolloin robotti kääntyy ja läimäisee nyt puolestaan isää. Katsellessaan robotin ruhjomia perheensä miehiä perheen äiti on tikahtua nauruun ja purskahtaa, että on siinä kyllä niin isänsä poika, minkä jälkeen robotti läimäyttää myös äitiä.

Tällä tarinalla olen yrittänyt vain havainnollistaa, että totuus sattuu ihan yhtä paljon, kumauttaapa sen sitten poppamies intiaanipäähine päässään, purkillinen valheita paljastavaa peltiä tai ugandalaisten seepramiesten tietotoimisto.

Yhdysvaltain presidentin mukaan ilmastonmuutos on kiinalaisten keksintö. Tosin jos hän olisi älynnyt tehdä nyt alkuvuodesta tarkistusmatkan ensin tänne Andalusiaan ja sitten muuttolinnuntietä noin 3 300 kilometrin päähän pohjoiseen, hän olisi saanut huomata, että Helsingissähän on perkele vähemmän lunta kuin suomalaisten eteläisimmäksi sanotussa lähiössä Fuengirolassa. Että sellaisia kummallisuuksia ne kiinalaiset keksivät sen riisillä ja kanalla maustetun natriumglutamaattinsa lisäksi.

Meidän nurkillamme lunta satoi vain läheisillä vuorilla, mutta niin kylmä täälläkin on ollut, että se on edistänyt ikävällä tavalla ihan oikeaa ilmastonmuutosta. Asuntoomme kannetut sähköpatterit nimittäin kuluttivat niin paljon sähköä, että koko talo sammui vähän väliä kuin väki eduskuntatalon pienten sinisten miesten pikkujouluissa. Kuumana hohkasi ainoastaan eteisen seinässä oleva sähkökaappi.

Neuvoa kysyessämme asunnon välittäneellä yhtiöllä oli tarjota ratkaisu, jolla meille tulisi suorastaan kuumat oltavat. He antoivat meille osoitteen, josta he kehottivat meitä hankkimaan maailman kuumimmalla liekillä palavaa polttopuuta. Mutta ennen sitä nuohoojan pitäisi käydä hoonaamassa piippumme, sillä muuten saattaisimme kuolla häkään. Aina kun perheeni elämä pannaan vaakalaudalle, huomaan kuuntelevani tarkemmalla korvalla saamiani ohjeita. Jos M. A. Numminen on nähnyt Helga-neidin kylvyssä, niin minä voin nyt kerskua nähneeni espanjalaisen nuohoojan aivan piipussa.

Talossamme ei ole tikapuita, joten seurasin uteliaana, miten mies aikoisi kavuta katolle. Eipä tämä iso nokipoika edes ylös yrittänyt eikä siksi myöskään uuninpiippuun kadonnut, vaan tyytyi hiki päässä rassaamaan monen jatkovarren kanssa piippuamme takan kautta puhtaaksi. Todistaakseen työnsä jäljen hän asetti takkamme eteen ison muovilakanan. Imu oli niin voimakas, että hän sai pitää repaleesta kiinni, ettei se olisi imeytynyt piipun kautta andalusialaiselle taivaalle. Tämän taikatempun nähtyäni kysyin nuohoojalta, oliko kaikki lämpö kenties imeytynyt piippua pitkin taivaalle aina kun olimme yrittäneet lämmittää tätä huonetta. Nuohooja nyökkäsi.

Minulla oli olemassa tähän ongelmaan edes jonkinlainen ratkaisu, mutta nuohoojan pitäisi sitä varten esitellä minulle, missä tässä takassa oli pelti. Hän ei edes tiennyt mitä tarkoitin pellillä. Näytin googlesta kuvan ja selitin, että se on vähän niin kuin just se härveli, jolla se lämpö kahlitaan sinne asuntoon ilman että koko perhe kuolee häkään. Nuohooja levitteli mustia käsiään. Asunnossamme oli siis takka jossa ei ollut peltiä eikä luukkuja, mutta jonka imu oli silti sellainen, että sillä voisi joku tukkaa käyttävä kuivata suihkun jälkeen vaikka kuontalonsa. Siis täysin turha reikä seinässä meille.

Olin jo ehtinyt ostaa pari säkillistä sitä maapallon kuivinta ja kuumimmalla liekillä palavaa puuta, joten halusin edes uteliaisuudesta kokea, millaista oli helvetin kuuma tuli, vaikka sen lämpö taivaalle tuprahtaisikin. Poltin paperinkeräyslaatikollisen verran paperia, mutta puut eivät suostuneet kuin nokeentumaan. Jos talomme ei olisi kiveä, olisin kiukuspäissäni luultavasti sytyttänyt koko torpan tuleen. Naapurin ohjeistuksesta viimeisenä yrityksenäni ostin styroksilta näyttäviä sytytyspalikoita sekä pullollisen sytytysnestettä, joka sittemmin paljastui nesteen sijaan hammastahnamaiseksi töhnäksi. Tahnasin koko takan näillä ihmeaineilla, ja vihdoinkin myös puut alkoivat palaa. Tosin takasta alkoi kuulua saatanallinen suhina, ja jokaisen ruutikuivana minulle myydyn klapin päästä tursusi valkoista vaahtoa. Vesisuksetkin olisivat palaneet paremmin kuin nämä laiturinkappaleet, joten viluissani kytkin asunnon ilmalämpöpumpun päälle. Yhdellä napin painalluksella paljastui kolme asiaa.

1) Savupiippu on jotenkin yhteydessä talon ilmastointijärjestelmään, sillä jokaiseen huoneeseen alkoi tupruta savua.

2) Ilmeisesti kukaan ei ollut ennen meitä käyttänyt takkaa.

3) Espanjalaisten asuntojen takat eivät lämmitä asuntoja, vaan maapalloa.

Olen koko aikuisikäni miettinyt, miten minussa voi olla kaksi niin täydellisen erilaista puolta. Yhtäältä olen toivoton optimisti, joka uskoo kaiken kääntyvän aina yhdelle ainoalle osuneeksi eurojackpotiksi, kun taas toisaalta olen valmis uskomaan, että vain totaalinen hävitys puhdistaa maailman kaikesta paskasta. Näiden ääripäiden välillä on toki monta miedompaa variaatiota, kuten koko tarinointiurani kestänyt huoli, milloin lukijani kääntävät kirjojeni sivujen sijaan minulle selkänsä ja joudun keksimään itseni taas kerran uudelleen.

Isoisäni siirtolaistui 1900-luvun alussa Kanadaan ja toimi siellä muun muassa hierojana ja ravintolamuusikkona. Nehän ovat mitä mainiointa puhdetta myös kielitaidottomalle. Tosin isoisästäni kehkeytyi omina maastamuuttajavuosinaan niin verraton englanninpuhuja, että Suomeen palattuaan hän alkoi opettaa kieltä muillekin. Minä en osaa soittaa kuin suutani ja sitäkin palkkion arvoisesti vain suomeksi, joten jos jatkan maastamuuttajan elämääni ja sanasepäntieni nousee pystyyn, aion seurata isoisäni sormenjälkiä ja kouluttautua hierojaksi. Sitä työtä voin tehdä missä päin maailmaa tahansa, sillä toisen ihmisen pehmentämiseksi ei kieltä tarvita kuin parisuhteessa, ja silloinkin vain sitä joka meillä on suussamme. Kerroin oivalluksestani espanjalaiselle hierojatuttavalleni ja kysyin, voisiko hän ottaa minut oppisopimuskoulutukseen, jos eteeni mätkähtää joku päivä ammatinvaihto. Mies hörähti nauruun ja epäili hinkuni hierojaksi lopahtavan hyvin lyhyeen, kunhan hän kertoisi muutamasta viimeaikaisesta hoitohuoneellaan piipahtaneesta asiakkaasta.

Ensimmäinen kummajaispari koostui kahdesta keski-ikäisestä arabimiehestä, jotka olivat esittäneet huonolla englannilla kysymyksen: ”Paljonko sinä maksat?” Ystävälläni on ihanan musta huumorintaju, mutta itseen kohdistuvana sillekin on asetettava rajat. Kyse ei lopulta ollut mistään 2 in 1 -elinkaupasta, vaan arabit olivat saapuneet Aurinkorannikolle loistojahdillaan ja etsivät hierojaa koko kesän kestävälle Välimeren-purjehdukselleen, joka jatkuisi syksyllä Dubaihin. Ystäväni elämäntilanne ei kuitenkaan sallinut näin ylellistä työkeikkaa, vaikka siitä maksettava palkkatarjous pankkitilin reunoja olisi venyttänytkin. Arabit eivät kuitenkaan luovuttaneet vaan kysyivät, voisivatko he käyttää hänen palveluitaan edes sen aikaa kun he viipyvät Aurinkorannikolla. Sellaiseen palveluun hän sanoi taipuvansa, kunnes tuli seuraava kysymys. ”Voitko hieroa kolmelta yöllä?”

Toinenkin erikoisparivaljakko oli tuontikamaa. Hoitohuoneelle lehahti kaksi nelikymppistä brasilialaista naista. He olivat käyneet imettämässä rasvaansa yksityissairaalassa, josta heidät oli ohjattu saamaan jatkohoitoa ystäväni lymfaterapiaan. Naiset halusivat yhteisen ajan, mitä ystäväni piti vähintäänkin omituisena, koska hänellä on vain yksi hoitopöytä. Kompromissina heille varattiin kaksi peräkkäistä aikaa, jotta naiset saisivat olla läsnä toistensa hoitojen aikana.

Ystäväni oli antanut naisille mielestään selkeät ohjeet. Hoidettava riisuu itsensä alusvaatteille, kietoutuu pyyhkeeseen ja köllähtää sen jälkeen hoitopöydälle, eikä hän tule huoneeseen ennen kuin edellä luetellut asiat on hoidettu. Tovin kuluttua oven takaa kuului kutsu astua hoitohuoneeseen, jossa häntä odottikin kaksi vierekkäin seisovaa alastonta naista, joita peitti ainoastaan brasilialaisittain vahattu vajaan sentin levyinen karvakiitorata. Koska ystäväni on herrasmies, hän peitti kiireesti silmänsä ja komensi toista naisista pukeutumaan ja hoidettavaa kiipeämään hoitopöydälle ja vetämään pyyhkeen päälleen. Kumpikaan ei suostunut vaatimukseen, vaan he sanoivat, ettei heitä haittaa vaikka hieroja katselee heidän alastomia vartaloitaan. Ystäväni oli tokaissut siihen: ”Mutta minun tyttöystävääni se haittaa.”

Jos ryhdyn hierojaksi, minun ei todennäköisesti tarvitsekaan luopua tarinoiden tehtailusta, vaan voin hieroa kahta kärpästä yhtä aikaa.

Viime kevään 50-vuotispäivieni kunniaksi en halunnut järjestää minkäänlaisia juhlia, mutta kun seuraava täydellinen kymppi osui mittariin, minulle ei enää suotu mahdollisuutta kieltäytyä.

Kymmenen vuotta sitten elämäni tehtäväkirjassa ei kääntynyt ainoastaan sivu, vaan myös paperilaatu vaihtui. Enää sen ei ole tarvinnut olla imukykyistä. Koskettavinta koko juhlimisvaatimuksessa oli, että sen esitti perheeni, vaikka onnekseni lapsillanikaan ei ole hirveän selviä muistikuvia ryyppäämisestäni. Tosin juhlimisen syynä ei ollutkaan päätökseni lopettaa alkoholin kanssa veljeily, vaan hinkuni alkaa elää sellaista perhe-elämää, jossa perhe on etusijalla muuallakin kuin vain puheissa ja somepäivityksissä.

Monenlaisista käänteistä johtuen minulta meni kauan saada selville, mikä minut sai lopulta muuttamaan kertalestinheitolla koko elämäni. Näiden kymmenen vuoden aikana käsitykseni vaikuttimistani on nimittäin vaihtunut tiuhaan. Välillä päättelin vain kyllästyneeni tapaani elää, ei niinkään ympärilläni vallinneisiin oloihin tai ihmissuhteisiini. Tämä ainakin selittäisi sen, miksi en ole hakeutunut vertaistukiryhmiin avaamaan sydäntäni, vaan olen suorittanut eräänlaisia tee se itse -avosydänleikkauksia ja yrittänyt itsekseni tonkia, mitä kaikkea se hertta on juonut.

En kirjoita tästä aiheesta käännyttääkseni ketään valitsemalleni tielle, sillä kaikki tiet ovat oikeita. Itse asiassa niiden vääriksi tuomittujen teiden tallaaminen taisi lopulta ohjata minutkin oikeille urille. Enkä enää halua nostaa viinasten väliin jättämistäkään käänteentekeväksi asiaksi, sillä kaikkein suurin muutos tapahtui oivalluksina mielessäni, ei uusia tapoja tai kieltoja päähän pänttäämällä.

Jätän tarkoituksella työssäni tapahtuneet käänteet muutoslistani ulkopuolelle, sillä kaikki se mikä elämässäni muuttui, heijastui automaattisesti myös työhöni. Ymmärsin olevani jonkin oikeasti pysyvän muutoksen äärellä, kun minuun ei enää viimeisen huikan jälkeen iskenyt se kummallisen hyvittämisen himo, joka oli aina ennen täyttänyt päiväni heti ryyppyputkien jälkeen. Olin kiertänyt kuin vimmainen joulupukki lahjomassa ihmisiä hyvitykseksi töppäilyistäni ja anteeksiantoa anoen. Näin jälkeenpäin tajuan senkin rituaalin olleen vain polttoainetta sekoiluni päättymiselle. Jos olisin helpommalla hiffannut rutkasti juovan ihmisen elämän juonen, olisin pannut sille tarinalle pisteen jo paljon aikaisemmin. Se onkin niitä harvoja paikkoja, joissa itsekkäästi toimiva ihminen taipuu anteeksipyyntöön.

Miten elämäni sitten on muuttunut viimeisen kymmenen vuoden aikana? Yhdenlainen itsekkyys on joutunut tekemään tilaa toisenlaiselle itsekkyydelle. Olinhan aiemmin egoistisesti julistanut, että suuren taiteilijan piti saada juoda päänsä selväksi ja muiden alistua vain seuraamaan fanikatsomosta potentiaalisia peijaisia – tai ainakin sitä, miten ihminen voi ilman metanolikänniäkin sokeutua niin täydellisesti, ettei enää näe mikä elämässä on näkemisen arvoista.

Jos lapseni ovat tarpeeksi nokkelia, he oivaltavat, että heidän isässään on ainesta kahteen esikuvaan. Varoittavaksi ja sitten sellaiseksi, joka on omilla teoillaan todistanut, ettei elämässä ole niin korkeaa kynnystä, etteikö sellaiseen kompastuttuaan vielä voi rämpiä omin voimin takaisin pystyyn. Puhumattakaan, että monta kertaa kynnykseen törmättyäni onnistuin työntämään virtaheponi aina uuteen huoneeseen, kunnes oivalsin, ettei tällaisessa itseaiheutetun ongelman siirtelyssä ole virtahevonvitun järkeä.

Nyt ensimmäisen selvän kympin täyttyessä arvelen elämänmuutokseni syvimmäksi syyksi juuri halun olla läsnä lasteni elämässä. Olenhan nähnyt sekä lapsena että vanhempana, millaista se elämä on, kun ei olla läsnä. Eikä siitäkään ainakaan haittaa olisi ollut, jos olisin jo pienestä pitäen luottanut Tove Janssonin Tuu-tikin hienoihin sanoihin: ”Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi.”