Rata

by Antti Tuuri

Tammikuussa 1942 Päämaja haluaa selvittää, voidaanko Muurmannin rata katkaista ja pysäyttää amerikkalaisten sotatarvikkeiden kuljetukset Puna-armeijalle. Kaksi pataljoonaa lähetetään rikkomaan rataa ja tuhoamaan Maj Guban asema.

Yli tuhat miestä ja 250 hevosta etenee majuri Majewskin johdolla toistasataa kilometriä läpi tiettömän, lumisen erämaan. Olosuhteet ovat ankarat, pakkanen kiristyy viiteenkymmeneen asteeseen. Tulia ei saa tehdä, yöt vietetään lumikuopissa. Paluumatkalla vahvimpienkin on jännitettävä voimansa äärimmilleen.

207 pages, Hardcover

First published September 1, 2010

About the author

Antti Elias Tuuri (s. 1. lokakuuta 1944 Kauhava[) on suomalainen kirjailija, joka on koulutukseltaan diplomi-insinööri. Tuuri tunnetaan kotimaakuntaansa Etelä-Pohjanmaata kuvaavista kirjoistaan. Hän on myös kirjoittanut useita Äitini suku -sarjaan kuuluvia kirjoja, joissa kerrotaan Yhdysvaltoihin muuttaneiden suomalaisten kertomuksia. Hän sai Finlandia-palkinnon 1997 teoksestaan Lakeuden kutsu , Pohjanmaa-sarjan ensimmäisestä teoksesta Pohjanmaa Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 1985[2] ja Aleksis Kiven palkinnon vuonna 2009. Tuuri on myös suomentanut islantilaisia saagoja[3], mistä tunnustuksena maan presidentti Vigdís Finnbogadóttir luovutti hänelle vuonna 1983 Islannin Haukan ritarikunnan ristin[1]. Tuurin tuotantoon kuuluu lisäksi kuunnelma- ja elokuvakäsikirjoituksia, oopperalibrettoja, elämäkertoja ja historiikkeja.

Tuuri kertojana:
Tuuri on sukupolvensa näkyvimpiä ja arvostetuimpia kertojia. Hänen varhaisessa tuotannossaan huomio kiinnittyi sanonnan tarkkuuteen ja niukkuuteen, joka toi joskus mieleen toisen diplomi-insinöörin, Antti Hyryn. Myöhemmin hänen tyylinsä tunnusmerkiksi on kohonnut pinnanalainen rikkaus, joka ilmenee joskus nasevina ”kirveen iskuina”, ja usein jonkin verran verhottuna huumorina tai satiirina. Tuurin tiedetään pohjustavan kaunokirjallisetkin teoksensa huolellisesti ja usein laajoin haastatteluin niin että hän yltää kerronnan kuivumatta yksityiskohtien tarkkuuteen ja uskottavuuteen.kenen mukaan?

Tuurin teoksista on filmatisoitu useita elokuvia. Pekka Parikka ohjasi vuonna 1988 hänen romaaniinsa perustuvan elokuvan Pohjanmaa[6], sekä vuonna 1989 saman nimiseen Tuurin romaaniin perustuvan elokuvan Talvisota[7]. Lisäksi Lauri Törhönen teki vuonna 1990 elokuvan Ameriikan raitti, Ilkka Vanne vuonna 2000 Lakeuden kutsun, joka perustuu Pohjanmaa -sarjan viimeiseen teokseen Lakeuden kutsu, sekä viimeisimpänä AJ Annila vuonna 2017 Ikitien. Tuuri on myös itse useasti toiminut mukana filmattujen romaaniensa käsikirjoitustyössä (Talvisota, Pohjanmaa, Lakeuden kutsu, Rukajärven tie, Ikitie). Tämän lisäksi Tuuri on myös kirjoittanut Pekka Parikan ohjaaman TV-sarjan Hunajan maku (1993) sekä sotasyyllisyysoikeudenkäynneistä kertovan TV-sarjan Tuomitut (1995) ja lähes sata kuunnelmaa. Hänen kirjojaan on käännetty kuudelletoista kielelle.

Reviews

[Pilvi · Rating 3 out of 5]

Kirja alkoi aika erikoisesti, ikäänkuin kesken jo jotain aiemmin alkanutta tarinaa. Ja niinhän se tavallaan onkin, mutta tuo töksähtävä alku kyllä häiritsi. Ja vaikka oli sinänsä mielenkiintoista lukea millaiset olosuhteet Muurmannin radan katkaisureissulla on olleet, tarinassa ei oikein tuntunut olevan mitään kunnon tarkoitusta tai pointtia. Tarina oli sitä luokkaa, että "mentiin minne käskettiin, tehtiin mitä käskettiin, lähdettiin pois, ai niin kylmäkin oli". Toisaalta kirjasta kyllä oikeasti välittyi miesten väsymys, raskaat olosuhteet ja muut tunteet, esim. miesten suru hevosten kärsimyksestä. Kallistelin mielessäni 2 ja 3 tähden välillä, ja kirja ansaitsi kolme ihan tuon takia, että se kuvasi kuitenkin uskottavasti miesten tuntemuksia reissulla. Hämäävää oli, että kirja on kirjoitettu 1. persoonassa ja yleensä sotakirjoissa kirjoittaja on itse kokenut nuo, Tuurin kohdallahan näin ei ole.

Poimin yhden niin totta olevan sitaatin kirjasta: " Metsä suomalaista suojelee ja on aina suojellut". Ehkä nyky-suomalaiselta vähän jo hukassa oleva asia, maaseudulla asuvilla muistunee silloin tällöin mieleen.

[Marko · Rating 2 out of 5]

Venytetty novelli, jossa ei lopulta oikeastaan tapahdu mitään, eikä mikään kehity mihinkään. Vähän yksitoikkoista asioiden ja tekemisten kuvailua vailla jännitteitä. Toisen tähden annoin miljööstä.

Tämä oli toinen Antti Tuurin kirja jonka luin ja oli todennäköisesti myös viimeinen. Harmi...

[Jukka Häkkinen · Rating 3 out of 5]

Kirja kertoo hyökkäyksestä Muurmanin radalle realistisen dokumentaarisella tyylillä. Vaikutelmaksi jää sotaveteraanin kokemuksien kuunteleminen. Ei tämä mitään uutta ja ihmeellistä tuo genreen, mutta tunne todellisen tarinan kuuntelemisesta luo kiinnostavuutta.

[Jussi · Rating 4 out of 5]

Yllättävä loppu. Hieno kuvaus retkestä Muurmannin radalle. Ensin taistellaan, sitten saunotaan.

[Mika Auramo · Rating 1 out of 5]

Antti Tuurin sotaromaani ei varsinaisesti ole romaani, vaan siitä saa vaikutelman, että Muurmannin radan sabotaasiin osallistunut lähetti muistelee tarinan kirjoittajalle tammikuun 1942 kahden pataljoonan hyökkäystä linjojen taakse. Rukajärvi-sarjaa varten muistaakseni Tuuri haastatteli sotaveteraaneja, ja ehkä tämäkin kertomus on osa niitä.

Tarinan kulku on lyhyesti seuraava: Murolen ja Majewskin johtamat kaksi pataljoonaa lähtevät pitkin järviä hiihtämään rintamalinjan taakse, ja Mai Guban lähellä tuhotaan rataosuudet monesta kohtaa poikki. Sitten miehet palaavat takaisin, ja kertoja eli nimeltä mainitsematon lähetti erään luutnantin ja muutaman muun miehen kanssa lähtevät (muka) varmistamaan, että rata tuli oikeasti tuhottua.

Kerronta on monotonista, eikä henkilöhahmoihin saa otetta. Kertoja toimii lähettinä, mutta ei tee lähetin tehtäviä vaan hiihtää muiden mukana. Päivisin hiidellään ja öisin värjötellään teltassa. Kohteet tuhotaan, ja sitten lähdetään takaisin.

Velipoikakin on matkassa mukana, tosin toisessa pataljoonassa. Hänestäkään ei kerrota nimeä, kuten ei suurimmasta osasta muitakaan. Kertoja näkee vilaukselta venäläisiä, mutta taisteluja hänen pataljoonalla ei ole ollenkaan. Mitään takaa-ajoa ei tule, ja varmistusmatkakin menee saunomiseksi. Vaikka pakkasta on yli viisikymmentäkin astetta, paleltumista ei näytä kärsivän juuri kukaan.

Tapahtumiin tulee perspektiiviä, kun kertoja selittää muutamien tapahtumien taustoja ja sodanjälkeisiä, arkistoista löydettyjä tietoja, esim. sotavangeista. Ne jäävät melko irrallisiksi. Kaiken kaikkiaan tämä oli huonoin lukemani kaukopartiokirja, sillä ote oli persoonaton, väritön, eikä jännitettä tai jännitystä juuri ollut.