Kirjan lukeminen kävi meditaatiosta. Joko tästä pitää tai sitten ei. Minä pidin kohtalaisesti. Kaivon teossa tarjoiltiin maistiaisia Aitasta ja Uunista työkalujen hakuineen. Oliko siinä jo liikaa tapahtumia?
Jotenkin tuntuu, että Hyry on kirjoittanut sen kummemmin syvällisiä miettimättä ja antaa analysoijien etsiä kirjoista merkitykset. Nehän nyhtää kyllä tyhjästä mitä tahansa.
Kirjan kaskut olivat kyllä huonoja. Tarkoituksella, tietysti. Kaikki on mietitty tarkkaan, mikään ei ole tullut vahingossa.
Ai saakeli, oli pakko lukea novellikurssia varten. En muista milloin viimeksi olisin lukenut niin naama irvessä ja väkisin, ihan hyödyllinen taito sekin joten kiitos kovasti Antti Hyry.
Hyryn aiempi novellikokoelma Maantieltä hän lähti (1958), joka on julkaistu vain neljä vuotta ennen tätä oli kyllä ihan mukiinmenevä, ja ihmettelenkin miten ovat keskenään niin eri maata. Junamatkan kuvaus oli minulle kivulias kokemus. Jaarittelevaa, merkityksetöntä paskaa. En missään tapauksessa suosittelisi edes pahimmalle viholliselleni, hyi olkoon.
Minulla oli käsissäni novellikokoelma, joka nimikkotarinan lisäksi piti sisällään neljä muutakin kertomusta: Hartaushetki, Sulhanen, Senja, (Junamatkan kuvaus), ja Kaivon teko (ei välttämättä tämä sama painos, minun versiossani ei ollut edes kansikuvaa, mutta anyways).
Pidin kyllä neljästä ensimmäisestä novellista, vaikka ne tuntuivatkin loppuvan lähes häiritsevällä tavalla kesken - en ole hetkeen lukenut novelleja, joten tämäkin lienee tottumiskysymys -, mutta viimeisin, Kaivon teko, pääsi jo vähän pitkästyttämään. Eipä tuo kaivonkaivuu kuulukaan kiinnostuksen kohteiden listassa mihinkään kärkipäähän, selittänee.
Junamatkan kuvauksesta oli puhetta luennolla postmodernismin yhteydessä ja kaipa sen siihen suuntaukseen voisi joiltain osin liittääkin. Junamatkan kuvaus erottui kyllä kerronnaltaan selvästi niteen muista kertomuksista, mutta koska aivoni ovat opinnoista totaalisen kesälomalla, en nyt osaa/jaksa/kykene sitä sen suuremmin analysoida. Kivaa oli.