Lepakkoluola

by Miska Rantanen

180 pages, Hardcover

First published January 1, 2000

About the author

Miska Rantanen is a Finnish journalist and author of nonfiction. He works for the largest Finnish newspaper Helsingin Sanomat and specializes in popular culture, politics and digital media.

Reviews

[capriciouscrow · Rating 3 out of 5]

Maalivaraston evoluutio yömajaksi, kulttuurin tyyssijaksi ja viimein pelkiksi muistoiksi.

Kuulun siihen ikäpolveen, joille Lepakko (tai -luola) on vain myyttinen, historiaan jäänyt osanen suomalaista populäärikulttuurin historiaa. Jostain syystä myös luulin pitkään, että Liekkihotelliksi kutsuttu yömaja ja Lepakko olivat a) kaksi erillistä rakennusta ja b) ne toimivat osittain samaan aikaan. Näinhän asia ei suinkaan ollut!

Suomen Väri- ja vernissatehdas rakennutti vuonna Ruoholahteen 1940 funkisrakennuksen, joka toimi yhtiön varastotilana aina vuoteen 1967. Siihen vuoteen näytti päättyvän myös varaston maanpäällinen tarina, mutta kuusikymmenluvun loppupuolella Helsingissä oli huutava pula yömajoista, joten joutilaaksi jääneestä varastosta tuli Liekkihotelliksikin kutsuttu, suorastaan legendaarinen suojapaikka alkoholisteille ja muille päihteidenkäyttäjille. (Olot Lepakossa olivat normikansalaisen silmissä varsin kammottavat hajuineen ja äänineen ja tietenkin rakennuksen liepeillä laumoittain pyörineet känniläiset ärsyttivät ns. kunnon kansalaisia jo pelkällä olemassaolollaan.)

Vuonna 1979 kaupunki tyhjensi yömajan ja päihteilijät siirrettiin muualle. Alkoholistien sijaan rakennuksen valtasivat nuorison edustajat ja heitä projektissa avustanut Elävän Musiikin Yhdistys (ELMU). Kahdeksankymmentäluvun alkupuolelta aina vuoteen 1999 rakennuksen seinien sisällä harjoitettiin jos minkälaista kulttuuria aina diinareiden ja punkkareiden diy-henkisistä konserteista Aira Samulinin tanssikoulun harjoituksiin, keramiikkapajoihin ja silkkipainantaan. 1985 Lepakon seinien sisällä aloitti myös Radio City ja seuraavalla vuosikymmenellä tila toimi monenlaisten musiikinharrastajien kokoontumispaikkana: katon alle mahtuivat vuorollaan sekä teknoharrastajat että metallin ystävät. Yhdeksänkymmenluvun päättyessä loppui myös Lepakon taru - se jyrättiin maan tasalle ja tilalle kohosi toimistorakennuksia.

Kiinnostavin pätkä kirjassa on ehdottomasti yömajan kulttuurihistoriaan paneutuva osuus. En muista tätä ennen kertaakaan lukeneeni yhtä seikkaperäistä kuvausta rantojen miesten elämästä ja kuolemasta. Melko korutonta kertomaa oli meininki Helsingin laitamilla sen reilun vuosikymmenen ajan, jolloin Liekkihotelli oli toiminnassa. Kaunistelematta laadittu kuvaus yömajan päiväjärjestyksestä pistää miltei nieleskelemään.

Lepakon myöhempi historia vaikuttaa suorastaan valjulta tenunjuojien edesottamuksien jälkeen. Kulttuurikeskuksen alkuremonttia ja hallinnollisia kiemuroita kirjassa selvitetään perusteellisesti ja kahdeksankymmenluvun ja "ysärin" historia käydään suorastaan pikakelauksella läpi. Olisin kaivannut enemmän käyttäjien ja esiintyjien kokemuksia luettavakseni, mutta no, kyseessähän on oikeastaan rakennuksen itsensä historia, eikä niinkään sen asiakkaiden tai esiintyjien.

Jos Helsingin (kulttuuri)historia kiinnostaa, Lepakkoluola on hyvinkin lukemisen arvoinen teos ja pienellä viilaamisella se olisi ollut neljän tähden kirja.

[Satu Ylävaara · Rating 3 out of 5]

Kävin ekkaa kertaa Lepakolla päiväkirjan mukaan 1979. Pihalla soitti Lola-Ego. Tässä kattavampi historiikki.