Koulumaailman ihastuttavan samaistuttava kuvaus saa jatkoa! Yksi runoilee, toinen keimailee, kolmas lusmuilee. Viekö heikosti motivoituneiden opiskelijoiden eteenpäin patistaminen huomion tärkeimmästä – läheisten hyvinvoinnista?
Äidinkielen lehtorina huonosti viihtyvä Aisku elää arkeaan nykylukion haasteista jotenkuten selviytyen. Työyhteisö on pääosin mukava, mutta tällä lukukaudella uusi sijainen maustaa koulusopan karvaaksi. Koronapandemiakin on edelleen läsnä, ja maskin läpi on hankala hengittää. Uuden opetussuunnitelman kasaaminen kaatuu kaiken muun työn päälle, mutta onneksi on myös sydämeen osuvia kohtaamisia, kuten runopoika Lenni.
Kotiasiat ovat työn vastapainoksi kohtalaisessa kuosissa. Aiskun vierelle on asettunut hyvä mies, mutta parisuhteessa on aina omat mutkansa, vaikka tunteet olisivatkin kohdillaan. Aiskulla on myös tyttäreensä läheinen suhde, joskin välillä kotiin tuntuu tulevan joku aivan vieras lapsi, joka kiukuttelee milloin mistäkin. Vapaa-aika tyttären lentopallovalmentajana on antoisaa, mutta joskus siinäkin joutuu kasvattajaksi – milloin lasten, milloin vanhempien.
Ja sitten pitäisi vielä löytyä tilaa ystäville. Välillä aika on kortilla, mutta onko ystävä enää saatavilla, kun mahdollisuus yhteiselle olemiselle vihdoin avautuisi?
Tujuin terkuin ope on itsenäinen jatko-osa keväällä 2022 ilmestyneelle Terkuin ope -kirjalle. Se käsittelee realistisesti mutta pilke silmäkulmassa koulumaailmaa ja opettajien jaksamista jatkuvasti muuttuvassa työarjessa.
Kolme tähteä hieman sormien välistä katseltuna. Tässä oli vähemmän juonta kuin edellisessä osassa, mutta naurahtelin ääneen opettajan arjen kuvauksille ja kohtaamisille opiskelijoiden kanssa. Tässä käsiteltiin myös usein piiloon jääviä aikuisten ystävyyssuhteiden ongelmia. Pyyhkeitä annan jälleen kasvisruuan ongelmallisesta representaatiosta ja kenties tiedostamattomasta ruokasuhteesta, jossa ruoka on lähinnä palkinto jostain. Lisäksi harmittelin kovin, ettei Pirjo Heikkilä lukenut tätä - uskon, että hän olisi tavoittanut tietyn keski-ikäisen kyynisyyden asteen uskottavammin.
Kivaa, kevyttä, sujuvaa luettavaa ja mielenkiintoinen sukellus lukion opettajan elämään. Vähän tökki miten kasvissyöntiin suhtauduttiin nihkeästi. Kasvisruoka on hyvää ja planeetan kannalta melko tärkeä asia.
Tykkäsin kovasti Terkuin opesta, ja Tujuin terkuin ope jatkuu yhtä nautinnollisissa merkeissä. Hyvä sekoitus höttöhattaraa ja opettaja-arkea. Aiskun kerrontatyyli on vitsejä täynnä, mutta sellaisella hienovaraisemmalla tavalla, kirja vähintäänkin hymyilyttää vitseillään. Erityisesti nautin siitä, miten kirja kuvaa erilaisia ihmissuhteita ja etenkin hyvin toimivia sellaisia orgaanisesti: hahmot kykenevät oikeasti käymään läpi keskusteluja ja luovimaan vaikeissakin tilanteissa! Jos luet yhden “chick-lit”-tyyppisen kirjan (vaikka vähän sattuu kategorisoida yhtään mitään näin, mutta tiedätte mitä meinaan) tänä kesänä, lue Terkuin ope (ja tahdot luultavasti lukea myös tämän jatko-osan).
Veikkaan, että eniten tästä kirjasta saavat irti juurikin opettajat, sen verran tarkasti kuvataan heidän arkeaan ja ajatuksiaan. Ja varmasti opus toimii monille vertaistukena: oli kiva nähdä, että samanlaisten ajatusten ja haasteiden kanssa kirjan päähenkilökin/kirjoittaja painii.
Olin tosi yllättynyt, että pidin kirjan tyylistä, joka on sekoitus blogitekstiä, tajunnanvirtaa, henkilökohtaista päiväkirjaa ja hahmojen välistä viestittelyä. Juuri tästä syystä kirja oli kin nopea lukea. Opettajan työnkuvan ja vapaa-ajan kuvauksen lisäksi tarinaan mahtuu korona-arjen kuvaamista, Lapin matkailua, appivanhempien tapaamista ja ihmissuhdedraamaa. Ja vaikka kirja olikin jatko-osa teokselle "Terkuin ope", ihan hyvin pysyin kärryillä.
Ainoana miinuksena Ismo Leikolan fanittaminen (minulta ei heru sympatiaa elämiä huonosti kohteleville ihmisille https://www.iltalehti.fi/viihde/a/200...) sekä koronarajoituksista marmattaminen, joka vei paljon sivutilaa.
Itselleni selkeästi ensimmäistä osaa mieluisampi. Hahmot tuntuivat selkeämmiltä ja paremmilta kokonaisuuksilta. Maisa-kuviota pidin vähintäänkin erikoisena, vaikka ymmärränkin toki sen, ettei mustasukkaisuus välttämättä kysele passaako tulla peremmälle. Ajoin tuntui raivostuttavalta, miten pienellä puhumisella olisi saanut selvitettyä useammankin asian, mutta niinhän se elämässä menee. Siinä vaiheessa, kun yhteydet sitten lopulta saatiin auki, liki huokaisin itsekin helpotuksesta. Aisku ei välittynyt minulle yhtä negatiivisena kuin ensimmäisessä osassa, huumori välittyi paremmin. Jyrkät tavat ilmaista mielipiteitä esim. maskeihin (joista en muuten itsekään pitänyt) tai kasvisruokaan yllättivät. Ja Elmohan nyt on suhteellisen herttainen luttana, sopii tarinaan mainiosti.
Ensimmäinen osa on mielestäni terävämpi. Tämä oli silti mukava lukukokemus, ja luen jos tulee vielä kolmaskin osa. Pidän päähenkilöstä. Pisteet aidon tuntuisesta korona-ajan raportoinnista, joka on sujuva ja luonteva osa tarinaa. Kaunokirjallisuudessa kollektiivinen muisto säilyy hyvin.
Kevyttä lukemista, juonen mukana pysyminen ei vaadi erityisemmin ajatustyötä. Yöeosvaikutelmaltaan positiivinen ja hyväntuulinen, vaikka päähenkilön tempaukset herättivät välillä myötähäpeää.
Lähes kymmenen vuotta kun olen itse opettanut lukiossa, mutta voi että kuinka samaistuin tähän kirjaan! Tuollaista meno on välillä oikeassakin koulumaailmassa.
Yhtä hyvä kuin ensimmäinenkin kirja, ehkä jopa hieman parempi. Rentouttavaa lukemista ja hyvää fiilistä. Suosittelen kaikille ei niin vakavamielisille.
Kivaa kevyttä luettavaa, äidinkielen opettajan elämää korona-aikaan. Enpä nyt saa tuota 1/2 tuohon lisättyä mutta 3,5 arvio. Varmaan aika todellista elämän kuvaa mutta kirjoitettu kevyen oloisesti.