What do you think?
Rate this book
Vanki
Kadonnutta aikaa etsimässä on 1900-luvun merkittävimpiä kaunokirjallisia teoksia, ajan kappaleista rakennettu huikea sommitelma, muistin ihme.
Rakkaus ottaa kahlehtivan muodon, ja kuvaus rakastavaisten repivästä riippuvuussuhteesta on kirkas ja kipeä.
Rakkaus ottaa kahlehtivan muodon, ja kuvaus rakastavaisten repivästä riippuvuussuhteesta on kirkas ja kipeä.
411 pages, Paperback
Published January 1, 2017
About the author
Marcel Proust
2,315 books7,833 followersMarcel Proust was a French novelist, best known for his 3000 page masterpiece À la recherche du temps perdu (Remembrance of Things Past or In Search of Lost Time), a pseudo-autobiographical novel told mostly in a stream-of-consciousness style.
Born in the first year of the Third Republic, the young Marcel, like his narrator, was a delicate child from a bourgeois family. He was active in Parisian high society during the 80s and 90s, welcomed in the most fashionable and exclusive salons of his day. However, his position there was also one of an outsider, due to his Jewishness and homosexuality. Towards the end of 1890s Proust began to withdraw more and more from society, and although he was never entirely reclusive, as is sometimes made out, he lapsed more completely into his lifelong tendency to sleep during the day and work at night. He was also plagued with severe asthma, which had troubled him intermittently since childhood, and a terror of his own death, especially in case it should come before his novel had been completed. The first volume, after some difficulty finding a publisher, came out in 1913, and Proust continued to work with an almost inhuman dedication on his masterpiece right up until his death in 1922, at the age of 51.
Today he is widely recognized as one of the greatest authors of the 20th Century, and À la recherche du temps perdu as one of the most dazzling and significant works of literature to be written in modern times.
Born in the first year of the Third Republic, the young Marcel, like his narrator, was a delicate child from a bourgeois family. He was active in Parisian high society during the 80s and 90s, welcomed in the most fashionable and exclusive salons of his day. However, his position there was also one of an outsider, due to his Jewishness and homosexuality. Towards the end of 1890s Proust began to withdraw more and more from society, and although he was never entirely reclusive, as is sometimes made out, he lapsed more completely into his lifelong tendency to sleep during the day and work at night. He was also plagued with severe asthma, which had troubled him intermittently since childhood, and a terror of his own death, especially in case it should come before his novel had been completed. The first volume, after some difficulty finding a publisher, came out in 1913, and Proust continued to work with an almost inhuman dedication on his masterpiece right up until his death in 1922, at the age of 51.
Today he is widely recognized as one of the greatest authors of the 20th Century, and À la recherche du temps perdu as one of the most dazzling and significant works of literature to be written in modern times.
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 1 of 1 review
September 3, 2024
Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan kahdeksannen osan nimessä on ranskaksi hivenen enemmän informaatiota: La Prisonnière on feminiini. Nimen vanki lienee siis Albertine, jonka kertoja on ottanut kotiinsa asumaan ja jonka elämää tämä kontrolloi perusteellisesti. Samalla kertoja itse on Albertinen hallitsemisen vanki, niin paljon hän joutuu energiaansa ja tarmoaan ohjaamaan suojellakseen itseään Albertinen muihin naisiin kohdistamilta haluilta. Asetelma on jotenkin aivan vinksahtanut.
Eli siis: kertoja haluaisi kuolata himokkaasti kaduilla ja teattereissa kohtaamiaan naisia ja mieluusti päästä heidän kanssaan petipuuhiin, mutta niin kauan kuin Albertinen elämää ei rajoiteta, jokainen nuori nainen vaikuttaa kammottavan himokkaan lesbo-Albertinen potentiaaliselta petikumppanilta, johon pitää suhtautua kaikille mustasukkaisuuden kärsimyksillä. Kun Albertine on kertojan tiukassa otteessa, eikä saa liikkua vapaasti ulkomaailmassa, nämä nuoret naiset vapautuvat taas kertojan vapaasti himoittaviksi. Missään kohtaa ei luonnollisesti pysähdytä miettimään, mitä kaikki nämä nuoret naiset mahdollisesti haluavat: he ovat yksinomaan himojen kohteita, joko kertojan tervehenkisen mieskatseen ja -käpälöinnin tai Albertinen sairaalloisten lesbohalujen.
Tämähän on tietysti mitä tervehenkisin lähtökohta ihmissuhteelle. Piinallinen pyristely Albertinen epäiltyjen halujen ympärillä käy mallikelpoisesta esimerkistä, miten toimii välttelevä kiintymyssuhde. Kertoja vuoroin työntää Albertinea poispäin ja vetää tätä puoleensa. Siinä missä aikaisemmissa teoksissa on pyöritty paljon seuraelämän pyörteissä, nyt Proust kääntyy sisäänpäin. Vanki kertoo mustasukkaisuudesta, eikä Albertinella taida olla asiassa juurikaan merkitystä: hän ei ole oikeastaan edes todellinen henkilö, vaan ennemmin tyhjä taulu, johon kertoja voi heijastaa ja projisoida omia halujaan ja toiveitaan.
Ei niistä seurapiireistä tietenkään täysin irti päästä. Proust revitteleekin kunnolla, kun paroni de Charlus ajautuu konfliktiin rouva Verdurinin kanssa. Paronin suojatti viulisti Morel esiintyy Verdurinien järjestämässä tilaisuudessa, jossa de Charlus käyttäytyy hävyttömästi isännän elkein ja tämän omista piireistään kutsumat aateliset näyttävät kaikki kehnon kasvatuksensa piirteet. Madame Verdurinin kosto on nopea ja julma: hän iskee Morelin ja de Charlusin väliin häikäilemättömästi. Illan kulku on melkoista draamaa. Luonnollisesti kertoja on paikalla ennen kaikkea siksi, että Albertine halusi osallistua illallisille. Hän saa keploteltua Albertinen olemaan osallistumatta, mutta menee sitten itse paikalle selvittääkseen, ketä Albertine olisi tilaisuudessa halunnut tavata.
Vanki on kiehtova, vetävä teos. Kirjassa on paljon käänteitä ja kertojan ja Albertinen välinen parisuhdetanssi on erittäin kiinnostavaa. Onneksi sama meno jatkuu sarjan seuraavassa osassa.
---
The eighth part of Proust's In Search of Lost Time series, titled La Prisonnière in French, hints at more than the Finnish title. The feminine form of "prisoner" suggests that Albertine is the captive, living under the narrator's roof and his strict control. Ironically, the narrator is also trapped, consumed by the need to protect himself from Albertine's supposed desires for other women. This dynamic is unsettling.
The narrator longs to pursue women he encounters in public, but fears Albertine might also desire them, leading to obsessive jealousy. When Albertine is under his control, these women become objects of his own desire. The narrator never considers the women's wishes—they exist solely as targets of either his or Albertine's desires.
This relationship serves as an unhealthy foundation, a prime example of an avoidant attachment. The narrator pushes Albertine away only to pull her back. Unlike previous volumes, which focused on social life, Proust now turns inward, exploring jealousy. Albertine is less a real person and more a canvas for the narrator's projections.
Yet, the social circles are not entirely abandoned. Proust delivers drama when Baron de Charlus clashes with Madame Verdurin over the violinist Morel. The evening unfolds with intense conflict, with the narrator present largely to see who Albertine might have wanted to meet.
La Prisonnière is a captivating, engaging work with many twists, particularly in the relationship dance between the narrator and Albertine. The intrigue continues in the next part of the series.
Albertinen läsnäolo, elämäni Albertinen kanssa riisti minulta tuon kaiken. Riisti minulta? Eikö minun päinvastoin olisi pitänyt ajatella: lahjoitti minulle? Ellei Albertine olisi elänyt kanssani, ollut vanki, olisin kuvitellut ja syystäkin kaikkia näitä naisia hänen halunsa, hänen nautintojensa mahdollisina, todennäköisinä kohteina He olisivat näyttäneet minusta tanssijattarilta, jotka pirullisessa baletissaan edustavat yhden kiusauksia, ampuvat toisen sydämeen nuoliaan. Kuinka olisinkaan vihannut ompelijattaria, nuoria tyttöjä, näyttelijättäriä. Kauhistukseni kohteina he olisivat minun kannaltani jääneet maailman kauneuden ulkopuolelle. Albertinen orjuus pelasti minut kärsimästä heidän kauttaan, palautti heille paikan universumin ihanuudessa. Vaarattomina, ilman sydäntä haavoittavaa mustasukkaisuuden tutkaintaan heitä saattoi rauhassa ihailla, hyväillä heitä katselillaan, kenties perusteellisemminkin vielä, jonakin päivänä. Vangitessani Albertinen olin saman tien palauttanut maailmankaikkeuteen kaikki nämä silkkisiivet, jotka havisivat puistokujilla, tanssiaisissa, teattereissa ja houkuttelivat minua nyt uudelleen, koska hän ei enää voinut langeta niitten houkutuksiin. Ne tekivät maailmasta kauniin.
Eli siis: kertoja haluaisi kuolata himokkaasti kaduilla ja teattereissa kohtaamiaan naisia ja mieluusti päästä heidän kanssaan petipuuhiin, mutta niin kauan kuin Albertinen elämää ei rajoiteta, jokainen nuori nainen vaikuttaa kammottavan himokkaan lesbo-Albertinen potentiaaliselta petikumppanilta, johon pitää suhtautua kaikille mustasukkaisuuden kärsimyksillä. Kun Albertine on kertojan tiukassa otteessa, eikä saa liikkua vapaasti ulkomaailmassa, nämä nuoret naiset vapautuvat taas kertojan vapaasti himoittaviksi. Missään kohtaa ei luonnollisesti pysähdytä miettimään, mitä kaikki nämä nuoret naiset mahdollisesti haluavat: he ovat yksinomaan himojen kohteita, joko kertojan tervehenkisen mieskatseen ja -käpälöinnin tai Albertinen sairaalloisten lesbohalujen.
Tämähän on tietysti mitä tervehenkisin lähtökohta ihmissuhteelle. Piinallinen pyristely Albertinen epäiltyjen halujen ympärillä käy mallikelpoisesta esimerkistä, miten toimii välttelevä kiintymyssuhde. Kertoja vuoroin työntää Albertinea poispäin ja vetää tätä puoleensa. Siinä missä aikaisemmissa teoksissa on pyöritty paljon seuraelämän pyörteissä, nyt Proust kääntyy sisäänpäin. Vanki kertoo mustasukkaisuudesta, eikä Albertinella taida olla asiassa juurikaan merkitystä: hän ei ole oikeastaan edes todellinen henkilö, vaan ennemmin tyhjä taulu, johon kertoja voi heijastaa ja projisoida omia halujaan ja toiveitaan.
Ei niistä seurapiireistä tietenkään täysin irti päästä. Proust revitteleekin kunnolla, kun paroni de Charlus ajautuu konfliktiin rouva Verdurinin kanssa. Paronin suojatti viulisti Morel esiintyy Verdurinien järjestämässä tilaisuudessa, jossa de Charlus käyttäytyy hävyttömästi isännän elkein ja tämän omista piireistään kutsumat aateliset näyttävät kaikki kehnon kasvatuksensa piirteet. Madame Verdurinin kosto on nopea ja julma: hän iskee Morelin ja de Charlusin väliin häikäilemättömästi. Illan kulku on melkoista draamaa. Luonnollisesti kertoja on paikalla ennen kaikkea siksi, että Albertine halusi osallistua illallisille. Hän saa keploteltua Albertinen olemaan osallistumatta, mutta menee sitten itse paikalle selvittääkseen, ketä Albertine olisi tilaisuudessa halunnut tavata.
Vanki on kiehtova, vetävä teos. Kirjassa on paljon käänteitä ja kertojan ja Albertinen välinen parisuhdetanssi on erittäin kiinnostavaa. Onneksi sama meno jatkuu sarjan seuraavassa osassa.
---
The eighth part of Proust's In Search of Lost Time series, titled La Prisonnière in French, hints at more than the Finnish title. The feminine form of "prisoner" suggests that Albertine is the captive, living under the narrator's roof and his strict control. Ironically, the narrator is also trapped, consumed by the need to protect himself from Albertine's supposed desires for other women. This dynamic is unsettling.
The narrator longs to pursue women he encounters in public, but fears Albertine might also desire them, leading to obsessive jealousy. When Albertine is under his control, these women become objects of his own desire. The narrator never considers the women's wishes—they exist solely as targets of either his or Albertine's desires.
This relationship serves as an unhealthy foundation, a prime example of an avoidant attachment. The narrator pushes Albertine away only to pull her back. Unlike previous volumes, which focused on social life, Proust now turns inward, exploring jealousy. Albertine is less a real person and more a canvas for the narrator's projections.
Yet, the social circles are not entirely abandoned. Proust delivers drama when Baron de Charlus clashes with Madame Verdurin over the violinist Morel. The evening unfolds with intense conflict, with the narrator present largely to see who Albertine might have wanted to meet.
La Prisonnière is a captivating, engaging work with many twists, particularly in the relationship dance between the narrator and Albertine. The intrigue continues in the next part of the series.
Displaying 1 - 1 of 1 review