Kevään ensimmäiset auringonsäteet sulattavat lunta Suomen eteläisimmässä kolkassa, mutta konkurssin tehnyt Ruben Waara joutuu jättämään Hangon-kotinsa ja muuttamaan Tapiolaan pieneen vuokrakaksioon. Huvilanomistajan huolettomien päivien lisäksi taakse jää naisystävä Iines, jonka mukaan yksityisetsivän hommia harrastavan entisen kuljetusalanyrittäjän ja pensionaatinpitäjän suhde kaipaa taukoa.
Tapiolaan Waaraa seuraa sekarotuinen Laila. Koiran isäntä on joutunut sairaalaan ja pyytänyt Waaraa viemään sen veljelleen Max Niskaselle Oravannahkatorin antikvariaattiin. Mutta kun Niskanen on ensin teillä tietymättömillä ja löytyy lopulta asemalaiturilta kolme luotia kehossaan, Waara huomaa olevansa paitsi koiranomistaja ja divarinpitäjä myös jälleen keskellä sotkuista rikosvyyhteä – halusipa sitä tai ei.
Samaan aikaan Eduskuntatalon edestä löytyy kuolleena nuhteettomana tunnettu kansanedustaja. Ville Grönroos on saanut surmansa perin eriskummallisella tavalla. Surmatapa ei kuitenkaan ole ainut asia, joka kiinnittää molempia tapauksia tutkivan rikoskomisario Arttu Lammen huomion: juttuihin näyttää liittyvän jotenkin myös Waaran vävypoika Janne Beck, jonka kaunis Vera-vaimo saa komisarion keskittämään voimavaransa aivan muuhun kuin vapaana juoksevan murhamiehen kiinnisaamiseen.
Matti Remeksen Islantilainen syleily on Ruben Waara-dekkarisarjan neljäs kirja. Aiemmissa kirjoissa on tullut jo esille, että viisikymppinen Ruben sekaantuu aina, ehkä uteliaisuuttaan, ehkä rikollispiireissä viihtyvän vävypoikansa myötä, jollakin tavalla rikollisten touhuihin. Ruben kävi nuorena miehenä jonkin aikaa poliisikoulua, mutta lopetti sen kesken. Tällä kertaa Rubenin päiviin sekaantui eräs islantilainen rikollinen.
Kirjan alkupuolella Ruben Waara tuskaili taloudellisessa ahdingossaan, ja oli jo päättänyt myydä Hangon vaaleanpunaisen pitsihuvilansa, jonka puutarhatöitä hän rakasti. Onneksi hänen elämäänsä tuli ihana Laila, joka innosti terveellisempään elämään, kuntoiluun, lukemiseen jne. Ai, että minä tykkään tästä sarjasta, jossa on mukana vähän romantiikkaakin ja huumoria ja nyt myös koira nimeltään Laila.
Tämä oli jotenkin niin elämänmakuinen... Elämä tuo ja elämä vie ja kaikki on tietynlaista kiertokulkua. Tässä kirjassa ei oikeastaan tapahtunut mitään hyvää tai hauskaa ja silti koin sen toiveikkaaksi. Olen ihan koukussa Ruben Waaran seikkailuihin, eikä yhtään haittaa etten lukenut niitä ilmestymisjärjestyksessä.