Eräänä marraskuun päivänä uutisnörtti Max Berg saa postikortin, jossa lukee: Tosi todellisuus tulee pian. Ihmeellinen hypetys lisääntyy kuukausi kuukaudelta, maanlaajuinen kampanja näkyy kaikkialla ja Lapsihallitus-postikortteja satelee postilaatikoihin.
Kesän koittaessa Max ja yhdeksäntoista muuta lasta kuljetetaan keskellä Norjan vuonoa sijaitsevaan Äärisaareen. Viidenkymmenen päivän ajan lapset asuvat saarella tosi-tv-kameroiden valvovan silmän alla, tutustuvat toisiinsa, tutkivat mystisiä tapahtumia, muodostavat puolueita ja valitsevat keskuudestaan pääministerin.
Saari tuntuu aluksi suorastaan paratiisilta. Siellä on kaikkea mistä lapsi voi haaveilla. Kaikki ei kuitenkaan suju leikiten, kun peli alkaa koveta. Saarella on noudatettava Peruslakia. Omituinen rajavartija tohtori Esmeralda Neilikka ei ole fyysisesti läsnä, mutta saa tietää kaiken. Jokainen lapsi saa saarelle tullessaan kymmenen pistettä, vihreän T-paidan ja valkoisen muovikellon, jonka kautta seurataan ohjeita.
Kuka tai ketkä selviävät saarella? Niklas, Johan, Ibrahim. Irene, Mimmi, Julie, Kjersti, Mauretto, Boris, Pia, Tale, Amanda. Maria, Peder, Sara, Truls, Lars, Eline, Egil - vai Max, joka haluaa pysäyttää ilmastonmuutoksen ja köyhien riistämisen?
Aleksander Mellin poikkeuksellinen teos voitti heti ilmestyttyään 2008 norjalaisen Riksmålsprisen-palkinnon. Kirjaa on verrattu Sofian maailmaan, ja sitä on kuvailtu poliittiseksi Harry Potteriksi. Tosi-tv-kulttuurissa kasvaneille, tiedonhaluisille nuorille on tarjolla ajatuksia herättävä ja ajankohtainen teos.
Luulin, että tämä olisi ollut jokin Nälkäpeli-tyylinen juttu. Petyin. Alkuasetelma on kiinnostava, mutta kirja on kokonaisuudessaan liian sekava. Varmaan tässä olisi tarkoitus oivaltaa jotain syvällistä tosi-tv:stä. Kirja vetää mielestäni liian överiksi (esim. kuinka monta hermoromahdusta Bob Toivo voi yhden kirjan aikana saada?), eivätkä tapahtumat tunnu uskottavilta. En myöskään pitänyt kerronnan tehokeinoista. Välillä teksti on näytelmämuodossa, välillä puhutellaan lukijaa (ja vielä sanoilla "Rakas lapsi") ja paljon on kohtia, joissa henkilöt itsekään eivät tiedä, miksi reagoivat tietyllä tavalla. Yleensä pidän neljännen seinän rikkomisesta, mutta tässä sitä on liikaa. En tiedä, mikä on kirjan kohderyhmä tai minkä ikäisille tätä vinkkaisin.
Alussa olin innoissani.Teemat ja tyyli tempaisi mukaansa.Kuitenkin tarina muuttui epäuskottavaksi ja sekavaksi. Ymmärrän mitä kirjailija haki, mutta se miten sen toi esille oli lähinnä raivostuttavaa. Lisäksi lapsityypit olivat epäuskottavia. Kyllähän syvästi tiedostavia nuoria on, mutta alle 13 - vuotiaita, epäilen. Nälkälakot ja huumehouruisentyyppiset sekoilut alun suht järkevillä lapsilla??? Bob Hope (Toivo) hahmona hyvin ohut.Mitään selitystä tämän käytöselle ei tarinasta löydy. Harmi, tarina alkoi hyvin ja siitä olisi saanut aikaiseksi vaikka mitä.Nyt kuitenkin käteen jäi vain sillisalaatti.
Tästä kirjasta on vaikea sanoa mitään, niin paljon kaikkea siinä on. Vertaukset Kärpästen herraan ovat ilmitasoa, mutta syvemmältä Lapsihallitus on paljon monimutkaisempi teos. Jopa liian sellainen erityisesti kohderyhmää (mikähän se on?) ajatellen, vaikka tosi-tv ja Truman Show olisivatkin lukijalle tuttuja. Paatosta, informaatiota, psykologiaa, psykedeliaa, moraalista moniselitteisyyttä, Ekologinen ja postmoderni - sekä hyvässä että pahassa. Tietynlainen arvorelativismi tuntuu ahdistavalta aikuislukijasta.
Kirja näyttäytyi minulle Kärpästen herra -pastissina, tuotuna irvokkaaseen tosi-tv-nykyaikaan. Olin kirjasta innostunein alussa ja lopussa, sillä en täysin pystynyt uskomaan keskiosan tapahtumia. Ehkä se oli tarkoituskin, sillä taustalla häälyi koko ajan kysymys siitä, tapahtuivatko tapahtumat itsestään vai olivatko ne käsikirjoitettuja. Teos moli mielestäni melko vaikea nuorille kirjoitetuksi, enkä usko että omat teinini olisivat sen päälle ymmärtäneet. Itseni se pisti kuitenkin ajattelemaan tavalla, john harva kirja pystyy.
Leste en anmeldelse av boken hvor den var beskrevet som en politisk Harry Potter, noe det viste seg at den ikke var, og kanskje hele grunnen til at jeg leste den og ble så skuffet som jeg ble.
Selve handlingen i boken starter ganske spennende og bygger opp godt i begynnelsen, men blir seig og uinteressant desto lengre inn i boka man kommer. Det hjelper ikke boken at karakterene er todimensjonale, "typete" og kjedelige, selv de som er overdrevne og skal være "gøyale". Humoren, som kunne vært reddende for handlingen, har målgruppe gutter 10 år, noe som er forståelig siden det er en bok for eldre barn, men utrolig skuffende når man har anmeldelsen surrende i bakhodet.
Alt i alt var det en skuffende bok, som jeg leste ferdig på trass. Passer best for yngre lesere som fortsatt har tiss og bæsj humoren innabords.
Dit was absoluut mijn favoriete boek rond mijn 12e jaar. Ik niet zeggen dat ik ooit een boek ben tegengekomen, bedoeld voor dezelfde doelgroep, die vergelijkbaar is.
Noch "een soort politieke Harry Potter", noch "beste Noorse kinderroman na De wereld van Sofie" komen in de buurt van de lading te dekken als het over Het boek van Max Berg gaat. Het komt in die mate niet eens in de buurt van dat eerste dat ik betwijfel of de recensent het boek wel gelezen heeft. Misschien als JK halverwege besloten had dat toverstokken plots wc-borstels werden en spreuken enkel werkten als ze in het Swahili werden uitgesproken en Voldemort verbannen was omdat hij kinderen dwong om een zelfcursus Elvis-imitator te volgen. Maar dat zou niet werken.
Bij Max Berg is die absurditeit juist essentieel aan het verhaal, dat - geloof het of niet - een veel hogere inzet heeft. Het is nu de vierde keer dat ik het boek gelezen heb en nu pas heb ik naast veel motieven, allegorieën en thema's ontdekt in welke hoge mate Aleksander Melli mijn beeld over politiek, volwassendom en mijn mediascepsis gevormd heeft als tiener. Slechts via de totale, losgeslagen waanzin die per pagina blijft groeien, kan je de willekeur van dictatuur of de kunst van showbizz-politiek doortastend genoeg weergeven. Als ik ooit dat doctoraat haal, dan schrijf ik minstens drie papers over Het boek van Max Berg. Was het een mondelinge belofte, dan was die bindend geweest.