Kostajan etsiskelyn oheen kiilaa toimeksianto nahkiaiskauppiaan ja hänen vaimonsa murhaajan löytämiseksi. Etsivänvainu johdattaa Kuhalan hengenvaaralliselle maakuntakierrokselle lumisiin maisemiin, joiden nietoksiin tassunjälkensä painaa myös uusi koira Hippu. Syrjäseutujen kovikset ottavat etsivän vierailusta ilon irti, yö räjäytystään odottavan vankilan sellissä lannistaisi heikko-hermoisemman. Haave joulunvietosta ihanan Jolandan seurassa tuntuu karkaavan tavoittamattomiin. Kymmenennen Kuhala-romaanin harkiten sommiteltu, koukuttava ja Roppos-huumorilla höystetty tarina tuo kotimaiseen rikoskirjallisuuteemme jälleen kerran aivan omanlaistaan särmää.
Ei oikein erotu joukosta. Ressukka vanheneva poliisimies (tässä ex-yksityiseysivä) majailee yksinään ja paikkailee särkynyttä sydäntään miten parhaiten taitaa, sitten joutuu vasten tahtoaan sotketuksi murhatutkimukseen, riiustelee Naisen kanssa, tappelee ja ottaa turpaansa, sählää siellä täällä, eikä tajua mistään mitään. Lopulta murha selviää lähinnä sattumalta. Näitä kirjoja on loputtoman paljon, ja kyllähän niitä aina välillä aikansa kuluksi lueskelee, ei siinä mitään. Tämä lajityyppinsä edustaja ei vain nyt oikein sytyttänyt. En osaa sanoa, miksi. Sivuhenkilöt olivat ihan värikkäitä ja kohellusta riitti. Ehkä vähän jäntevämmin etenevä juoni olisi ollut kiva.
Markku Ropposen Kuhala ja vanginvartijan mandoliini on viihdyttävä, mutta ei täysin vakuuttava dekkari. Otto Kuhalan tutkimukset tarjoavat tuttuun tapaan humoristista dialogia ja arjenläheistä tunnelmaa, mutta tarina kärsii ajoittain hitaasta temmosta ja ennalta-arvattavista käänteistä.
Ropposen vahvuus on persoonallisissa hahmoissa, mutta juoni ei yllä samalle tasolle. Kolme tähteä viidestä kuvastaa kohtuullista lukukokemusta, joka sopii sarjan faneille, mutta ei välttämättä hurmaa uusia lukijoita.