Anteron taiteilijaksi kasvamisen tiellä taidelukio itkuistuntoineen ja hymylahkoineen on vain alkusoitto. Taideakatemian pääsykokeiden jälkeen Antero ottaa haltuunsa pääkaupungin, tai pääkaupunki Anteron. Lahjakkaan kiertolaisen tielle osuu rykmentin verran merkillisiä ihmisiä sokeasta maalarista peruukkipäiseen pappisseminaarilaiseen. Tunne-elämän myllertää rakastuminen duffelitakkiin ja arkkitehtiin takin sisällä, eikä tervaporvarien kaupungin kasarmirauhasta ole jäljellä kuin hailakka muisto. Myös välit isän kanssa vaativat vielä viimeisen painin, ja se käydään Anteron ensimmäisen näyttelyn avajaisissa.
Olihan tämä aika huippu. Miten kellään voikin olla näin vaikuttava suomen kielen sanavarasto! Ihailtavaa. Kerronta on aiempien osien tapaan mukavan rönsyilevää - 'juoneen' ei kannata kovasti paneutua, vaan sen sijaan nauttia kielen rikkaudesta ja koomisista hetkistä, joita riittää ja joita Väisänen kuvailee niin hauskasti että nauroin useaan otteeseen ääneen. Antero-trilogiaa suosittelen jokaiselle suomalaiselle!
"Rakkaudesta oli jäljellä kuluneen saunavihdan verran." Vain erinomainen sanankäyttäjä pystyy esittämään kokonaisen episodin kuudella sanalla. Melkeinpä itsenäisiin lukuihin perustuva juonenkuljetus ja Väisäsen tapa pihdata tietoa lukijalta vaativat kuitenkin lujaa keskittymistä, mitä ei helpota paikoittainen tervomainen kimuranttius sanankäänteissä. Taiteilija on taiteilija olipa kädessä kynä tai sivellin.