Mukiinmenevä dekkari, joskin taipuvainen ylitsepursuavaan melodramaattisuuteen. Parasta kirjassa on aikalaiskuvaus 70-luvun Helsingistä ja Nevalaisen omakohtainen kokemus näyttelijäpiireistä.
Aika kammottava painotuote. Kannet ovat sievät ja fontti nättiä, mutta karmeus paljastuu vasta kirjaa lukiessa. CrimeTime julkaisee Nostalgia-sarjassaan takavuosien suosikkijännäreitä, ja sarjan toinen teos, Liisa Nevalaisen Ruusunpunaiset silmälasit, on ilmeisesti skannattu ensimmäisestä painoksesta ja tekstiä on yritetty tulkita tekstintunnistusohjelmalla. Oikolukuohjelma lienee teoksen taittajalle täysin tuntematon vekotin, eikä lopputulosta ole muutenkaan luettu läpi, vaan se on tyrkätty suoraan painokoneeseen. Melkein jokainen sivu kuhisee erilaisia paino-, tavutus- ja rivitysvirheitä. Myös tekstin liehureuna tekee teoksesta hyvin epäammattimaisen näköisen.
”– Enhän mä nyt suita voi ottaa.” (s. 41)
”Koira seurasi tiiviisti hänen ka n tapaili ään.” (s. 158)
”Karpalo kääntyi katso maan Eevaa. – Eiköhän tämä riitakin tälle illalle.” (s. 98)
”Viitti- ks vilkasta?” (s. 158)
”Ei sieltä jääkiekkoa tule, mutta muistaakseni jalka- paUomatsi.” (s. 170)
Sisällöllisesti teos on ihan kelpo dekkari – joskin kirjan henkilökaartiin kuuluu turhan paljon näyttelijöitä, joista on vaikea pysyä kärryillä, kuka kukin on.
Tämä oli ihan leppoisa dekkari, mukavaa ja vaivatonta kesälomalukemista, joka toi mieleen Outi Pakkasen 'pehmeät' dekkarit. Loppuosassa ihmissuhdekiemurat alkoivat vähän kyllästyttää, muttei tätä keskenkään halunnut lopettaa.