Eero Alén kirjoittaa Linkolalta salaa päiväkirjaa niistä parista kuukaudesta, jotka hän toimii kalastajan soutajana syksyllä 1994. Kirja on hyvin traditionaalinen päiväkirja, jossa hyvin kaavamaisesti kerrotaan kunkin päivän kulusta. Kirjoittajalle itselleen merkityksellisiä ovat selvästi olleet toisaalta Linkolan mietteet ja vuorovaikutus - usein tyly - hänen kanssaan sekä päiväkohtaiset kalastustiedot. Lukijalle jälkimmäinen on varsin puuduttavaa luettavaa noin kolmen päivän jälkeen, sillä kyseessä on varsin toisteisesta hommasta.
On hämmentävää, kuinka varauksettomasti kirjoittaja suhtautuu töykeään, eksentriseen isäntäänsä. Kutsuukin tätä mestariksi, joten jonkinlaisesta henkilöpalvonnasta lienee ollut kyse. Ne kerrat, jolloin Alén myöntää että nyt otti päähän, ovatkin suorastaan virkistäviä. Tyylillisesti kirja seilaa hämmentävästi täysin alatyylisistä ilmaisuista filosofisiin pohdintoihin. Iso osa kirjan sisällöstä oli jo tuttua Riitta Kylänpään mainiosta Linkolan elämäkerrasta, mikä varmasti vaikutti siihen, etten ollut kirjasta niin vaikuttunut kuin muuten olisin voinut olla.
Mistä tietää että kirja on erittäin hyvin kirjoitettu? Ehkä esimerkiksi siitä, että kirja koostuu ajattelusta, josta ei niin hirveästi pidä, ja toiminnasta, joka toistuu ja toistuu, mutta silti kirjaa lukee erittäin mielellään.
Vähän tällainen kirja oli Eero Alénin Linkolan soutajan päiväkirja. Kirja on siis kirjaimellisesti päiväkirja syksystä yhdeksänkymmentäluvun puolivälissä, jolloin nuori Alén oli kalastajaharjoittelijana eläkeikäisen Pentti Linkolan luona. Alén ihailee Linkolaa, Linkola laittaa harjoittelijan koville, minkä johdosta Alén ihannoi Linkolaa vielä enemmän.
Kirja koostuu fyysisesti raskaasta kalastamisesta ja henkisesti raskaista keskusteluista, joissa radikaalikonservatiivi Linkola puhuu mitä sattuu ja mestarinsa suosiota tavoitteleva Alén pyrkii olemaan vielä radikaalimpi. Teksti on rehellistä eikä kaunistele mitään, vaikka Alén sitä yrittäisikin.
Kirja on ihan mielenkiintoinen lisä siihen Linkola-myyttiin, jota Suomessa on tykätty rakentaa. Jostain syystä maassamme on haluttu kuunnella äärimmäisyyksiin menevää luonnonsuojelijaa. Ehkä siksi, että kun Linkola puhuu ja me kuuntelemme, meidän ei itse tarvitse elää sen kestävämmin, koska kukaan ei pysty vastaavaan äärimmäisyyteen kuin Linkola? Jos ekologisuus on puolierakkona kalastamista ja homeisen hillon syömistä, on turha edes yrittää
Onko Linkola tehnyt luonnonsuojelun eteen enemmän haittaa kuin hyvää? Kiistatonta on tietysti hänen Luonnonperintösäätiönsä saavutukset suojeltujen metsien saralla. Se perintö jääköön elämään, ehdottomuus ja ihmisviha toivottavasti ei.
Tämä uusin painos on muuten erinomaisen kaunis ja miellyttävän tuntuinen kirja.
Olipa mielenkiintoinen kurkistus ekoajattelija Pentti Linkolan maailmaan. Välillä tuli mieleen, että hulluus ja nerous tässä hakevat keskinäisiä rajojaan. Minusta ei olisi tämänkaltaiseen työharjoitteluun eikä elämään Linkolan lähipiirissä, mutta kirjoittaja selvisi kokemuksestaan vallan mainiosti - pilaantunutta kalaa syödenkin. Puhutteleva lukukokemus.