Hurja Mustarinnan soturi Roke ja kuolleiden mailla Luusuvannossa kasvanut hiljainen Karran ovat kaksoset. Kymmenen vuoden eron jälkeen he kohtaavat lähteäkseen noitasaarelle Vornanmutkaan hautaamaan äitiään, noita Terihania.
Periltä löytyy Sudenmarja, synkkä ja ahdistunut lapsi, jota kaksoset erehtyvät luulemaan pikkusisarekseen ja Vornanmutkan seuraavaksi noidaksi. Esiäideiltä Karran saa kuitenkin kuulla, että hänestä itsestään on määrä tulla Vornanmutkan ensimmäinen miesnoita.
Matkasta kohti velhoutta alkaa Sudenlasten suuri seikkailu.
Helena Waris (s. 1970) vietti lapsuutensa Pohjois-Karjalassa, ja muutti 13-vuotiaana Kiteeltä Mikkeliin, jossa kirjoitti ylioppilaaksi 1990. Esikoisromaani oli jo tuolloin työn alla, mutta tarvittiin puutarhurin opinnot ja pätkätyöt niin yrttitarhan opaskierrosten vetäjänä kuin hautaustoimiston apulaisenakin, sekä lyhyt ura käsityöläisyrittäjänä ja pidempi kotiäitiys ennen kuin aika oli kypsä Uniin piirretylle polulle.
Suurimmat sysäykset kirjan toteutumiselle ovat jäljitettävissä Oriveden Opistoon, Mikkelin Kirjoittajiin ja MTV3:n Suureen Seikkailuun. Waris asuu Ristiinassa 100-vuotiaassa puutalossa. Uusperheeseen kuuluu 4-7 lasta ja 2 koiraa. Hänen sydäntään lähellä ovat maatiaiskasvit, kansanperinne, remontointi, rock-musiikki ja leivonnaiset. Hänen mottonsa on: Järjetöntä elää niin järkevästi, että kaduttaa. Sitä hän on noudattanut kiitettävästi.
Sudenlapset jatkaa itsenäisenä teoksena ensimmäisen kirjan tarinaa, parikymmentä vuotta myöhemmin. Voidaan siis oikeutetusti olettaa, että päähenkilöiden joukossa on eritoten Uniin piirretyn polun henkilöiden jälkeläisiä. Tapahtumapaikat pysyvät pitkälti entisellään, ja siksi seassa navigoiminen on miellyttävämpää, jos on lukenut ensimmäisen osan. Sinänsähän tämä kyllä pysyy omilla jaloillaan.
Kirjana Sudenlapset on tietyllä tapaa kypsempi, siitä puuttuu ensiromaanin tuntu. Toisaalta se vie jotain pois spontaaniudesta, toisaalta hävittää myös niitä piirteitä, jotka saattoivat Uniin piirretyssä polussa ärsyttää. En tiedä kummasta pidin enemmän, mutta se on sanottava, että tätä luin välillä aamukahteen saakka, koko kirjan läpi reilussa vuorokaudessa.
Edellisestä osasta ei ollut juuri minkäänlaisia muistikuvia, ja olinkin vähän sekaisin siitä kuka oli kuka ja kenenkin lapsi. Kirja oli kuitenkin erittäin vetävä ja hämärien muistikuvien perusteella parempi kuin edeltäjänsä. Loppu oli ehkä vähän sekava ja vaikeaselkoinen, mutta saattoi kyllä johtua tauosta, jonka pidin kesken lukemisen.
Uniin piirrettyä polkua seuraavalla teoksella on täytettävänään suuret saappaat, eikä se siinä oikein onnistu. Siinä missä ensimmäisen teoksen hahmot ja maailma avaavat mysteerinsä lukijalle hiljalleen, Sudenlapset kertoo toisen sukupolven seikkailuista vauhdikkaasti. Hahmojen kasvukivut ja rakkaustarinat eivät tunnu kovin koskettavilta tai uskottaviltakaan. Vähän samanlaista ongelmaa on monissa seuraavien sukupolvien seikkailuista kertovissa teoksissa, joissa harpataan eteepäin vanhojen hahmojen jäädessä pelkäksi taustakehykseksi. Sudenlapset ei valitettavasti onnistu viemään lukijaa yhtä taianomaiseen maailmaan kuin edeltäjänsä.
Spokojenost. Kniha se odehrává o generaci (cca 20 let) po prvním dílu, takže navazuje jen volně, a je trochu temnější. A opět celkem uzavřená, i když tentokrát se dá tušit, kde by mohl další díl navázat. Četlo se mi zase o trochu snadněji, i když tentokrát možná i proto, že e-book a čtečka se zabudovaným slovníkem jsou prostě praktičtější než papírovka.
Ihana kirja; kaunista kieltä ja ehdoton lukukokemus jos fantasia ja vanhat mytologiat yhtään kiinnostavat! Tämän lukisin helposti myös joskus uudestaankin.
Jatkoa aikoja sitten lukemalleni Uniin piirretty polku -kirjalle. Siksi oli ajottain vähän vaikea seurata/muistaa. Muuten hyvä. Vanhoja kansoja ja mahteja.
Etenkin kirjan alku oli jotenkin hajanaisempi kuin sarjan edellinen osa. Loppua kohti tarina kuitenkin tiivistyi ja vei mukanaan. Kyllä kolmaskin kirja täytyy nyt lukea!
Sudenlapset jatkaa Pohjankontu trilogiaa ja Uniin Piirretyn Polun tarinaa, vaikka aikaa on välissä kulunut ja päähenkilöinä ovat nyt Uniin Piirtetyn Polun henkilöiden jälkeläisiä. Tarina vie maailmaan, jossa on noitia ja taikuutta, ukkosmiehiä ja taisteluja ja ikiaikaisia mahteja kunnioitetaan. Vaikka tarina kerrotaan usean henkilön näkökulmasta, tuntuu se ennen kaikkea Karranin tarinalta. Karran, sudenlapsi, on yhdistävä tekijä kaikille tarinan tapahtumille.
Edelleen nautin suuresti kirjailijan tavasta kuvailla miljöötä niin että se tuntuu haju- ja tuntoaisteja myöten. Kursiivitekstit kuuluvat lempikohtiini kirjassa, kun niiden merkitys ja tarkoitus korostuvat tarinan edetessä.
Tässä tarinassa oli jotain taianomaista. Kirjoitustyylistä tuli mieleen Astrid Lindgren. Kasvoin Ronja Ryövärintytärtä lukiessa, joten Sudenlapset vetosi minuun nostalgisella tavalla. Harmi vain, että sata sivua kirjaa luettuani tajusin, että tämä on trilogian kakkososa. Miksi se oli mainittu vain kirjan takasisäkannessa, en tiedä…
Mutta kuitenkin. Rakastuin tähän maailmaan ja mytologiaan. Tarinassa ja kerronassa oli joitakin kohtia, jotka tuntuivat kankeilta ja kiusallisilta, mutta kun totuin kirjoitustyylin hyppimiseen, eläydyin tarinaan täysin. En ole ikinä lukenut tällaista tarinaa, jotenkin niin lumoavaa ja selkäpiitäkarmivaa samaan aikaan.
Hyvin jatkuu tarina ja oli mielenkiintoinen kakkos osaksi, viidestä tähdestä jäi juuri sellaisen välikirja fiiliksen takia vaikka tässä oli "omiakin" tapahtumia. Innolla kohti sarjan päätösosaa.