Kriisi vaatii aina ratkaisua ja viestintää. Tiedon on kuljettava joustavasti, ja siihen on voitava luottaa. Yhteiskunnallinen kriisi on aina poliittinen kysymys. Kaikissa viimeaikaisissa kriiseissä on ollut viestinnän ja tiedonkulun ongelmia, jotka ovat vaikeuttaneet kansalaisten tiedonsaantia ja selviytymistä kriisistä. Kansalaiset ovat organisoituneet uuden teknologian avulla toimimaan paikallisesti ja globaalisti. Tämä on haastanut kriisejä hoitavat tahot toimimaan entistä nopeammin ja avoimemmin. Kriisiviestintä ymmärretään yhä keskeisemmäksi osaksi kaikkea kriisinhoitoa ja johtamista.
Teoksessa tarkastellaan, miksi näin on ja miksi kriisiviestintä on niin tärkeää. Teos esittelee viestinnän ja organisaatiotutkimuksen peruskäsitteitä kriisiviestinnän ymmärtämiseksi sekä antaa käytännön työkaluja organisaatioiden kriisiviestinnän kehittämiseksi. Esiteltäviä kriisejä ovat mm. Tshernobyl (1986), Estonia (1994), terrori-iskut USA:ssa (2001), Myyrmannin pommiräjähdys (2002) ja Aasian hyökyaaltokatastrofi (2004). Kriisit ja viestintä on ensimmäinen suomenkielinen yleisteos kriisiviestinnän vaiheista Suomessa. Se on tarkoitettu viestinnän ja mediatutkimuksen, organisaatio- ja johtamistieteiden, sekä yhteiskuntatieteen opiskelijoille ja tutkijoille oppikirjaksi. Teos on hyödyllinen organisaatioiden kriisiviestinnän kehittämisen tueksi ja on tarkoitettu kriisien tai viestinnän parissa käytännön työtä tekeville. Se sopii myös kaikille siviilikriiseistä kiinnostuneille.
Perus oppikirjakamaa, mutta ei ihan terävimmästä päästä. Kirja jakautui melko voimakkaasti muutaman kriisin yksityiskohtaiseen esittelyyn, Tapaninpäivän tsunamin viestinnn tutkimuksen erittelyyn ja byrokraattisen organisaation teoreettiseen kritiikkiin. Tästä johtuen se ei noussut selkeästi joko kriisiviestinnän käsikirjaksi tai teoreettiseksi analyysiksi kriisiviestinnästä, vaan jäi roikkumaan jonnekin näiden kahden välimaastoon.
Oppikirja-/tutkimusartikkeli-tyyppisellä tavalla kirjoitettu kuivahko teos. Aiheiden käsittelyä olisi voinut sujuvoittaa esim. kirjaamalla lähdeviitteet alaviitteiksi (jolloin ne eivät katkaise toistuvasti lauseita) ja purkamalla monimutkaisia lauserakenteita yleiskielelle. Tällöin kirja palvelisi paremmin myös työelämässä toimivia kriisiviestinnästä kiinnostuneita. Joihinkin organisaatiotutkimuksen aloihin ja teorioihin syvennytään tieteellisesti ehkä enemmän kuin kriisiviestinnän näkökulmasta olisi lukijalle välttämätöntä, jolloin punainen lanka vaikuttaa välillä hukkuvan.