“Betoniyö on kaikkineen komea teos.” - Arto Virtanen, Suomen Sosialidemokraatti 9.10.1981
Pirkko Saision julma Betoniyö ilmestyi ensi kerran vuonna 1981. Kolmekymmentä vuotta on kulunut. Yhä Suomen lähiöissä kasvaa nuoria miehiä, joiden tulevaisuus näyttää pelkkää tyhjää. Mitä siitä seuraa?
Simo ja Ilkka ovat viinaanmenevän yksinhuoltajaäidin poikia, joista kumpikaan ei ole löytänyt omaa paikkaansa. Ilkka on viimeisiä päiviä vapaana ennen vankilatuomion lankeamista. Simolla on jäänyt keväällä koulu kesken. Veli näyttää miehen mallia, mutta roolimalli ei ole kaksinen.
Tapahtumat tiivistyvät yhteen kesäpäivään ja yöhön Helsingissä. Helteinen ilma seisoo. Kumpikin veljeksistä joutuu todistamaan tapahtumia, joita ei haluaisi nähdä. Lopulta Simon sisällä roihahtaa.
Pirkko Saisio on kirjailija, joka uudistuu jatkuvasti. Betoniyö on yksi merkkipaalu Saision uralla. Siinä hän omaksuu tyylin, josta jää vahva jälki hänen myöhempiin teoksiinsa. Pelkistetty muoto, symboliikka ja unien kuvaus yhdistettynä iskevään ja aidon kuuloiseen dialogiin on yhä tuttua Saisiota.
Uudessa painoksessa on mukana johdanto, joka valottaa Betoniyön aikalaisvastaanottoa ja kirjan suhdetta Saision muuhun tuotantoon.
Pirkko Saisio (s. 16. huhtikuuta 1949 Helsinki) on suomalainen kirjailija, näyttelijä ja ohjaaja. Hän on kirjoittanut myös salanimillä Jukka Larsson ja Eva Wein. Saisiolla on laaja kirjallinen tuotanto, joka romaanien ja näytelmien ohella käsittää monenlaisia tekstejä elokuvakäsikirjoituksista aina balettilibretoihin asti. Saisio on kirjoittanut näytelmiä niin teatteriin kuin televisioonkin, ja lisäksi hän ohjaa ja näyttelee itsekin. Saisio suoritti Suomen Teatterikoulun näyttelijän tutkinnon 1975 ja toimi Teatterikorkeakoulun dramaturgian professorina 1997–2002.
Pieni, nopealukuinen kirja, sellainen helposti yhdessä päivässä luettava. Paljon ytimekästä dialogia, jossa sanotaan lopulta hyvin vähän. Vaikuttava syrjäytymisen ja epämääräisen hyhmäisen maskuliinisuuden kuvaus.
Betoniyö on tunnelmallinen kuvaus veljeksistä, joista vanhempi on menossa piakkoin vankilaan ja nuorempi on vain hukassa. Äiti on vähän epämääräinen alkoholisti ja elämä nuoren miehen osatonta harhailua, josta puuttuu suunta ja sisältö.
Saision Betoniyö on mukavuusalueeni ulkopuolella ja kestikin, että pääsin rytmiin mukaan. Lämmin kalja, kuuma asfaltti, räkä ja hiki huokuu, loppumetreillä imeydyin tunnelmaankin.
Tämä Saisio on minulla jostain syystä jäänyt lukematta. Ehkä olen joskus vieroksunut lähiön syrjäyneistä nuorista miehistä kertovaa kirjaa. Vieras maailma se minulle onneksi onkin. Saisio piirtää kaunistelemattoman kuvan elämästä, joka on yhtä todellista nyt kuin 80-luvullakin. Dialogivoittoinen kirja ei selittele päähenkilöidensä tekemisiä, eikä valota taustoja, mutta pala nousee kurkkuun. Saisio on kyllä dialogin mestari.
Drifting, hopelessness, toxic masculinity at its best. Very tight writing. I loved the scorpions, I loved the direct language. Tensions running high on multiple scenes. I was a bit surprised of the themes of climate crisis, though put in a different way. Nihilism with heart, maybe. Some Dostoyevski there too. A great book.
Tämä taitaa olla, ainakin tähän mennessä, suosikkini Saision tuotannossa. Rosoisuus ja tummuus pitää otteessaan koko kirjan ajan. Kirja on todella visuaalinen, näen tarinan ajatuksissani todella selvästi. Pitänee palata myös elokuvaan. Taitaa olla niitä harvoja elokuvia, jonka olen käynyt katsomassa elokuvateatterissa.
Tukahduttavan kuuma kesäilta antaa puitteet kahden veljeksen yrityksille räpiköidä niin kovin vaikeassa ja synkässä maailmassa. Tyylikkäät puitteet ovatkin, Saisio töpsyttelee lyhyillä lauseillaan elävän kuvan 80-luvun taitteen Helsingistä, sen lähiöistä ja asukkaista. Näin jo aiemmin Pirjo Honkasalon kirjasta ohjaaman elokuvan, ja todettakoon kirjan olevan harvinaisen hyvin elokuvamuotoon kääntyvä, mitä nyt 80-luvun henkeä oli vähän siloiteltu ja tuotu mukaan tarinaa nykyaikaan lähentäviä elementtejä.
Betoniyöhön mahtuu niin kompaktiksi kirjaksi paljon näkökulmia. Se on syrjäytymisen kuvaus, mutta samalla myös ikäpolvien välisen, surullisen leveän kuilun kuvaus ja vähän kasvutarinakin. Kirja on paljolti aikansa lapsi ydinsodan pelkoineen ja rivien välissä vähemmän hienovaraisesti ilmenevine yhteiskuntakritiikkeineen, mutta 80-luvun alun lapsi on tässä mielessä hyvä olla. Viikko lukemisen jälkeen pohdin kirjan teemoja edelleen, mitä voinee pitää merkkinä ihan kelpo teoksesta.
Vihdoin luin Saision varhaistuotannon klassikon. Rosoista lähiömeininkiä, kundidialogia ja paljon haasteita sanoittaa tunteitaan, joka purkautuu väkivaltana.
Ensimmäinen Pirkko Saision kirja, jonka olen lukenut. Kirjasta Elämän meno tehdyn tv-sarjan olen tietenkin nähnyt, mutta en siis kirjaa lukenut. Ymmärsin tämän painoksen esipuheesta, että kirja oli aikoinaan "radikaali" eli siis jotain uutta, mutta nyt luettuna ei enää, sillä tällaisia "elämänmakuisia" lähiökuvauksia on tullut sen jälkeen paljon. Kirjan muuta hyvyyttä ja taiteellisuutta en osaa arvioida, mutta sujuva sitä oli lukea ja eikä tapahtumissa ole moittimista.
Évekkel ezelőtt vettem meg ezt a könyvet a könyvudvarban, de sokáig volt várólistán, mert nagyon nyomasztónak tűnt. Aztán úgy voltam vele, hogy az idei legemlékezetesebb olvasmányaimat pontosan ugyanezért halasztgattam, hát belekezdtem. Pozitív csalódás volt, valami sablonos "a kamaszok szenvednek/a város elidegenít" jellegű történetre számítottam, ez inkább a "sivár családi élet/kitörni lehetetlen" tengelyen mozgó sztori egy kamaszfiúról, aki szeretne többet elérni az életben mint az alkoholista anya és a börtönviselt fivér, de valahogy bele van betonozva ebbe a szürke, kies helsinkii panelproli életbe. Kb másfél nap alatt elolvasható regény, szép szimbolikával.
Hämärä, tahmea tunnelma nousee sivuista. Saisio herättää köyhyyden epätoivoisuutta ja väistämätöntä syöksykierrettä fyysisten yksityiskohtien kuvaamisella. Sielun eroosion prosessi kuvataan tuskallisella, selvästi havaitulla proosalla. Pidin siitä, vaikka oli vaikea lukea sen.
As a side note, it was easy to follow for a language learner, and it contained a lot of useful new verbs.
Tuhnuinen, nykivät, surullinen. Ajankuva 1980-luvun alusta voisi valitettavasti tietyiltä osin pitää paikkansa edelleen. Syrjäytyminen, sijattomuus, kyky puhua asioistaan ääneen ja käsitellä tunteitaan – rankkoja juttuja.
On the one hand, this is such a good description of poor choices, transgenerational alcoholism, poverty, drifting, and hopelessness. On the other hand, this is a story of whiny incels and their fragile male ego brimming with toxic masculinity.
The blurb is clunky. The text is clunky. The narration is clunky and I strongly disagreed with some choices the narrator made (Saisio would’ve been better but I guess they wanted a male voice). All in all, this is not a pleasant book–but I don’t think it’s meant to be.
It’s never made clear why Ilkka is going to prison. Simo’s fate is left open as well–in the end, is he having a panic attack, is he literally drowning (where? in the bathtub?), or is it just Saisio’s dreamworld where Simo is drowning in his guilt. None of the characters is exactly likable and the story is gritty, dark, sad, and ugly in so many ways. Sadly, even though this was written almost 45 years ago, this is SO relevant in the current world we live in. Simo and Ilkka could be brothers in today’s Finland, and the only difference to Betoniyö (Concrete Night) is that they’d probably be Andrew Tate fanboys.
Tykkäsin kirjoitustyylistä ja teemoista, mutta juoni meni itseltäni jotenkin vähän yli. Toisaalta tosi mielenkiintoisia osia, mutta kokonaisuutena jotenkin sekava. Välillä tuntui että sain kiinni siitä mistä oli tarkoituskin, ja sitten olin aina taas yhtä hukassa. Toisen päähenkilön jännittyneisyys ja paniikki välittyi kyllä tosi hyvin, siitä plussaa. Äänikirjasta puuttui kai tauot lukujen väliltä (olettaen että tässä lukuja on), ja siksi välillä oli hankalaa tietää milloin kohtaus vaihtui.
Ajalleen tyypillinen rosoisempi nuorisojuttu, (tai sitten mieleen tulee joku "Sairaan kaunis maailma" 90-luvulta). 70-luvun idealismi on mennyt ja nuoriso ryyppää, räkii ja tekee rikoksia eikä kirjailija anna armoa tai tarjoa sovitusta lopussa. Teksti on dialogivetoista ja tiivistä ja sopii hyvin sovitettavaksi elokuvaksi, jollainen siitä tehtiinkin, mutta vasta vuonna 2016.
Pirkko saision vuonna 1981 kirjoittama tiivis romaani "Betoniyö" ei valitettavasti ole koskaan lakannut olemasta ajankohtainen. Kirja kuvaa yhden päivän ja yön tapahtumia kahden veljeksen elämässä. Veljekset ovat Ilkka ja hieman nuorempi Simo. Alkoholisoituvan yksinhuoltajaäidin pojat elävät tyhjää elämää toivottomassa helsinkiläislähiössä. Ilkkaa odottaa kymmenen kuukauden vankilatuomio. Hän herää myöhään kuumana kesäpäivänä ja vaeltelee kaupungissa päämäärättömästi nuoremman veljensä kanssa. Poikien äiti juhlii baarissa ja käskee pojat pois illalla saapuvan miesvieraan tieltä.
"Betoniyön" vahvinta antia on sen tiheän painostava, unenomainen tunnelma, jota Saision taidokas kieli maalailee vastapainoksi töksähtelevälle, karkealle, mutta luonnolliselle dialogille. Kerronta on dialogipainotteista, mutta lyyrinen proosa kaappa lukijan silti mukaansa houruiseen uneen, joka lopulta muuttaa muotoaan painajaiseksi. Kirjan kuvaama vuorokausi on kuuma, kostea ja täysin pysähtynyt. Pysähtyneenä hautuva lähiö herää henkiin vahvasti, sen olotila ja tunnelma kuvastavat täydellisesti Ilkan ja Simon sisäistä maailmaa.
Nuorten syrjäytyminen on yhä kiperiä yhteiskunnallisia kysymyksiä. "Betoniyö" on edelleen viiltävän vakuuttava kertomus ilmiön taustoista. Kirjan keskiössä on nuorempi veli Simo, jolle eksyneen isoveljen antama malli avaa harvat toimintaohjeet. Simo on lähestulkoon ontto, vailla identiteettiä ja omia näkemyksiä elämästä. Ja juuri siksi hahmo toimii niin hyvin. Koulusta poisjäänyt Simo on täysin irrallaan ympäristöstään, hänelle välinpitämäöttömyys ei ole valinta vaan koko olemassaolo. Täysin passiivisen ja lähestulkoon puhekyvyttömän, jatkuvasti keskusteluja väärin ymmärtävän teinin sielunmaailman luulisi ärsyttävän, mutta Saisio saa lukijan samastumaan vaikeaan hahmoon todella vahvasti, vaikka kerronta onkin koko ajan toteavaa ja raportoivaa suoran myötäelämisen sijaan.
Simon- ja myös nihilistiseen itsetuhoon tuudittautuvan Ilkan- sielunmaisema muistuttaa masennuskuvausten hahmoja. Tulevaisuutta ei ole. Seuraavaa tuntiakaan ei ole. Se ei yksinkertaisesti ole olemassa hahmoille, joiden ei kannata ajatella jokaista hetkeä ja olotilaa pidemmälle. Lukija kokee edessään mustan tyhjän seinän, johon hahmot ovat täysin tottuneet.
Romaani on tarinaltaan yksinkertainen ja suoraviivainen, mutta tematiikan selkeys toimii hyvin yhdistettynä mestarilliseen esteettiseen sisältöön. Näin vahvatunnelmaista ja unenomaisuudestaan huolimatta realistista yhteiskuntakuvausta ei kovin usein pääse lukemaan.
Tämä kirja on kestänyt hämmästyttävän hyvin aikaa. Sen julkaisemisesta on kulunut tasan 40 vuotta ja silti se tuntuu vielä tuoreelta. Sen kuvaaman kansanosan elämä ei liene muuttunut paljoakaan kuluneiden vuosikymmenten aikana. Vain päihdyttävien aineiden kirjo on lisääntynyt.
80-luvun alun lähiönuorison kuvaus on melko ankea, mutta todentuntuinen ja elävä. Näköaloja ei juurikaan ole eikä odysseialla maalia.
Saision kieli on juuri oikeanlaista lyhyine päälauseineen. Tämä kuvaa hyvin miten ihmiset puhuvat toistensa ohitse ilman todellista kontaktia toisiinsa. Tämä kuvastaa myös hyvin sitä miten eri taustan omaavat ihmiset puhuvat aivan eri kieliä, vaikka kaikkia kutsutaankin suomeksi. Hyvä esimerkki tästä on Simon ja naapuritalon "taiteilijan" öinen keskustelu. Toinen yrittää kovasti ymmärtää Simoa, mutta sanat ja ajatukset eivät koskaan kohtaa. Kirjaa lukiessa pohdin sitä miten paljon auttavien viranomaisten ja autettavien välinen kommunikointi epäonnistuu johtuen siitä, että he todellisuudessa puhuvat eri kieliä.
Saision kirja lienee jonkinlainen kirjallinen merkkitapaus 80-luvulta. Siinä ei oikeastaan taustoiteta kertojan äänellä yhtään, vaan taustat selviävät pikku hiljaa dialogista. Pidin tyylistä. Henkilöt ovat hirveitä nilkkejä, mutta näin varmaan pitää ollakin että saadaan se vähitellen selviävä tausta riittävän kiinnostavaksi. Dialogi on ihan pelkkää puhekieltä, ja varmaan 80-luvun alussa ollut jotain uudehkoa.
Tämä samannimisen romaanin dramatisointi tuli sattumalta mukaan kirjastosta romaanin kanssa. Samaa vahvaa tekstiä tämä on kuin romaani, mutta näytelmätekstin lukeminen proosan tavoin ei toiminut minulle tässä(kään).