Nurinkurin kertoo Umayya Abu-Hannan lapsuudesta Haifassa. Hänen omaelämäkertansa aikuiseksi kasvamisesta Pohjois-Israelin ristiriitojen ja konfliktien keskellä on täynnä ääntä ja väriä, mintun tuoksua ja monien kielten sorinaa. Elämänriemusta otetaan kiinni, olivatpa olosuhteet mitkä tahansa.
Moniaistinen ja elinvoimainen kuvaus lapsuudesta Pohjois-Israelissa. Polveilevaan kerrontaan on helppo uppoutua. Vaikka ympärillä pauhaavat konfliktit ja sota, on teos itsessään valoisa.
Kirja kuin mansikka: tuoksuva, makea, ilahduttava, suussasulava; samalla aavistuksen kitkerä, suupielet sotkeva ja pientä kutinaa aiheuttava. Kutinan laajuus riippuu siitä, kuinka ainekselle on herkistynyt. Kaikki kertomukset Israelista/Palestiinasta kutittelevat minua nyt voimakkaasti, joten ihastuin tähän kirjaan.
Umayya Abu-Hanna kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan Haifassa yksityiskohtaisten muistikuvien kautta. Kuvailutekniikkaa voisi (joku kirjallisuustieteilijämpi) nimittää fragmentaariseksi synestesiaksi. Aistihavainnot pirstoutuvat entistä pienempiin osiin, muuttavat muotoaan ja sekoittuvat toisiinsa aivan kuin ihmismuistissa ylipäätään. On sitruunantuoksua kaulalla ja toripöydältä tuntuva takapuoli ja oreganoleipä kädessä. Teksti ei missään nimessä ole tajunnanvirtaa vaan kuin tarkasti kirjailtu kangas, jossa on selvät reunat.
Mistä kirja sitten kertoo? Muuan muassa siitä, millaista on elää alati ristiriitaisemmaksi käyvässä paikassa. Millaista on pelätä, kun ei tiedä, mitä pelkää, ja kaikki ympärillä sanovat, ettei ole mitään syytä pelätä? Millaista on määrittää itsensä monien, keskenään jopa ristiriitaisten määritteitten kautta? Kenen tahansa ankanpojan kasvu joutseneksi on kiinnostavaa seurattavaa, mutta entä jos ankanpoika ei tiedä, pitäisikö siitä tulla joutsen vai varis vai leijona vai hämähäkki - ja mitä eroa niillä edes on?
Tähänkin tekstiin pyrkivä runollisuus on lukemisen suoraa vaikutusta. Umayya Abu-Hannan käyttämä kieli on rikasta kuin öljypohatta ja terävää kuin, no, vain arabilta saattaa odottaa. Ja runoilijan tyttäreltä. Kirjan suomen kieli on erittäin nautinnollista lukea. Opin paljon arabiankielisiä sanoja ja niitten etymologiaa, etenkin nimien merkityksiä.
Tämän kirjan luettuani ymmärrän maailmaa taas vähän enemmän.
Tyttö kasvaa maailmassa, jossa tuoksuu minttu ja tupakka ja tuliset mausteet ja hiki ja hiekkainen tie, kuuluu runoja ja tarinoita synnistä, radio pauhaa hyökkäyksistä, sodasta, terrorismista. Niin kaunis ja moniaistinen omaelämäkerta Palestiinasta. Upea kertakaikkiaan. Sanoista rikas, paljastava, tuttu. Upea.
Ihana elämäkerta/romaani kristitystä palestiinalaistytöstä Israelin miehityksen keskellä.
Samaan aikaan synkkä, brutaali ja söötti. Romaani on kirjoitettu lapsen perspektiivillä. Israelin miehityksen brutaalius on taustalla ja synkkä tynnelma on vain olemassa, jos ymmärtää teoksen viitteet. Muuten tämä on perinteinen lapsen kasvukertomus, jossa käsitellään maailman ymmärtämistä ja murrosiän haasteita.
Erityisen mahtavaa on kirjan tapa käyttää kieltä. Hahmo on arabikristitty, joka elää eurooppalaisten juutalaisten miehittämässä Palestiinassa. Joten englanti, suomi, ranska, italia, arabi ja heprea ovat sekaisin, kuten uskonnotkin. Eri kielillä pystytään ilmaisemaan eri asioita, herättämään eri tunteita. Vaikka en ymmärrä hepreaa tai arabiaa, teksti onnistui välittämään niiten merkityksen minulle.
Tähän kirjaan palaan aina uudestaan, erityisesti sen konkreettisten tilannekuvausten ja hienon kielenkäytön takia. Kiinnostavasti käsittelee myös erilaisia identiteettejä ja niiden (tai niihin?) "kasvua".