Eeva Kilpi comes from eastern Karelia, east of Finland's present-day border with Russia, studied English philology at the University of Helsinki, and worked as a teacher before she began to earn a living from her writing. From 1970 to 1975, she chaired the PEN club in Finland.
She made her debut with the short story collection Noidanlukko in 1959. She wrote about the evacuation of the population of Karelia in Elämä edestakasin, 1964, and Elämän evakkona, 1983, as well as in her autobiographical novel trilogy Talvisodan aika (1989; Eng. tr. The Time of the Winter War), Välirauha ikävöinnin aika, 1990, which describes the interwar period, and Jatkosodan aika, 1993.
Her experimental, erotic novel Tamara (1972; Eng. tr. Tamara) which brought her international success, depicts the relationship between a sexually active woman and a handicapped man. In many of her works, the central character is a strong, independent woman, for example in her novels Häätanhu, 1973, Nainen kuvastimessa, 1962, and in Kesä ja keski-ikäinen nainen, 1970. Besides fiction, she has also written autobiographical literature: Ihmisen ääni, 1976, and Naisen päiväkirja, 1978. In Ihmisen ääni she challenges the myth of the mother.
With her works Laulu rakkaudesta ja muita runoja, 1972, and Terveisin, 1976, Eeva Kilpi has made her mark as an ironic and humorous poet of the everyday. These collections were published in 1980 in Swedish under the title Sånger om kärlek, while a selection of the poems was published in Danish under the title En sang om kærlighed in 1981. In her later poetry collections Ennen kuolemaa, 1982, and Animalia, 1987, Eeva Kilpi questions man's right to dominate nature. Her poetry collection Kiitos eilisestä, 1996, is about sorrow and ageing, but also about love and passion.
Additions by the editorial team 2011:
The above biography was first published in 1998. Since then, Eeva Kilpi has written the novel Unta vain, 2007, and Rajattomuuden aika, 2001.
Okeiokeiokei nyt iso suositus kaikille mun runotytöille!! Tää oli teos oli aiiiivan ihana, hauska, hurmaava, hellä ja haikea!! Suomalaiset naisrunoilijat on vaan niin omaa luokkansa, tää oli herkullinen lukea
"- Minä elän nyt niin että kuoltuani Jumalakin itkee sitä, että loi ihmisen ainutkertaiseksi."
"Nosta jalka kaasulta: perhonen ylittää tien"
"Sylissäsi minä annan elämälle anteeksi virheen toisensa jälkeen.
Mul on näköjään joku runo era ku nyt? Mut siis tätä en fiilannu ihan niin paljon ku sitä Laulu rakkaudesta mut toisaalt en oikeestaa tiiä pitäiskö runoja lukee jotenki sillee yks kerrallaan et ehk vika on lukijassa🤨
Eeva Kilven rakas kokoelma Perhonen ylittää tien, Kootut runot 1972-2000 (WSOY) kulkeutuu ilta illan jälkeen yöpöydälleni. Kuljetan kirjaa mukanani kuin lapsi unikaveriaan. Luen runon sieltä täältä, suljen, otan mukaan taas.
Rakastan Eeva Kilven esikoisrunokokoelmaa Laulu rakkaudesta ja muita runoja (1972) ehkä kaikkein eniten Kilven tuotannosta ( -pitääkö arvottaa? -) mutta myös tämä 1976-vuodelta oleva kokoelma Terveisin, on koskettava.
Erityisen rakas on esimerkiksi seuraava runo, jonka hengessä olen tänään kirjoittanut omaa tekstiäni, pohtinut muistoja, surua, sen elinkaarta.
Kun suru häipyy Tulevat muistot Ja jokainen niistä Kuolee yksitellen.
Esikoisteos Laulu rakkaudesta ja muita runoja (1972) oli riemuisa, toiveikas, nuori ja kupliva, rakastuneita sanoja tulvillaan ja tämä, esikoista seurannut Terveisin, neljä vuotta esikoisteoksen jälkeen julkaistu, jotenkin tutustunut jo elämän useampiin puoliin. Pyöreämpi, ehkä kypsempikin vaikken sanokaan esikoiskokoelman olleen raaka, vajaa. En todellakaan. Terveisin - kokoelmassa rakkauteen on sekoittunut, tai sen sijaan, nurkkiin, rakoihin livahtanut yksinäisyyttä, kärsimystä
Tämän kirjan runoissa Eeva Kilpi on käyttänyt sanoja kuin sivellintä ja akvarellivärejä luodakseen lukijoilleen koskettavia ja mietteitä herättäviä tuokiokuvia ihasteltaviksi ja ajateltaviksi. Ehdottomasti lukemisen ja syventymisen arvoinen runokirja, jota voin sydämellisesti suositella.
Genre: Big Finnish Poetry Takeaway: This, combined with a sunny summer evening of gardening alone, eating strawberries and watching flowers grow does increase my determination to live as long as possible.