A. Johnson on suunnattoman rikas. Hän asuu kukkulalle rakennetussa loistohuvilassa ja antaa työtä kahdellesadalle tuhannelle ihmiselle. Käytännöllisesti katsoen hän omistaa koko kaupungin, johon avautuu vaikuttava näkymä olohuoneen kymmenen metrin levyisestä ikkunasta. Mutta jotakin häneltä vielä puuttuu. Johnson haluaa ilmielävän ihmisen lemmikkieläimekseen katsellakseen häntä - ei pilkkahinnasta, sillä hän arvostaa ihmistä. Valinta osuu rutiköyhään Fr. Jacobiin, tarjous on ainutlaatuinen: 50 000 killinkiä vuoden palveluksesta, mukava lasiasunto ylellisen huoneiston keskellä, hyvä ruoka, viinaakin kolme desilitraa keskiviikkoisin. Jacob tienaisi enemmän kuin paras ammattimies ainoana velvollisuutenaan oleskella viisi tuntia päivässä lasihuoneen näkyvässä osassa. Tingitään ehdoista, tehdään tarkka sopimus. Jacob suljetaan lasihuoneeseen, lukko sinetöidään ja avain talletetaan kaupungintalon kassakaappiin. Sitten pääsemmekin seuraamaan Jacobin elämää lasihäkissä ja Johnsonin mietteitä sen ulkopuolella...
Huovinen fanclub jatkaa lueskelua..! Hyvää kuljettelua yhteiskunnasta, ihmisen vapaudesta, moraalista & luokkaeroista. Vapauden ja riippumattomuuden kysymykset kulkevat monella tasolla, kun työväenluokka yrittää selviytyä hengissä vallankumousta kypsytellen, ja toisaalta ihmiskoetta pyörittävä pohatta on kahlittuna omaisuuteensa.
Muun lukemisen puutteessa poimin taas yhden perintökirjan hyllystämme, josta välillä teen onnistuneita löytöjä. Nyt ei näin tapahtunut, kun käteeni osui ja luin Veikko Huovisen kirjan ”Lemmikkieläin”. Olen tätä ennen lukenut ja kirjannut neljä Huovisen kirjaa Goodreadsiin, joista kolmelle olen antanut neljä tähteä ja yhdelle kaksi tähteä. Kahteen tähteen jäi tämänkertainen kirjani.
En tiedä oliko kirjan tarkoitus olla dystopia vai oliko se muuten vain tarina toisia ihmisiä huvin vuoksi alistavasta ihmisestä. Dystopiana se ei toiminut eikä oikein kauhutarinanakaan. Kirjan lukeminen aiheutti minussa lukijana lähinnä vaivautuneen tunteen. Kutsuin sitä mielessäni ”sekametelisopaksi”. Tekstistä löytyi yksittäisiä pilkahduksia Huoviselle ominaisesta veijaritarinasta ja -kielestä (esim. s. 107), mutta aivan liian vähän verrattuna aiemmin lukemiini Huovisen kirjoihin.
Kirjan ajatus- ja arvomaailmakin askarrutti minua. Välillä jopa epäilin, omaksuiko ja hyväksyykö kirjoittaja ajatuksen vahvoista ja heikoista ihmisistä yhteiskunnallisena jakolinjana. Kielikin oli pikemminkin ”kökköä”, eikä sitä vuolasta kielellä leikkimistä, mitä olen aiemmin saanut lukea Huoviselta. Etäännyttäminen kirjan henkilöistä ja tapahtumista ei sekään onnistunut. Plussan puolelle jäi yksittäisiä puhuttelevia kohtauksia, mutta ne olivat kovin harvassa – valitettavasti.
Koska juuri olin kuunnellut Steinbeckin Helmen, vertailu siihen oli automaattista. Ei tarvitse mennä merta edemmäs helmeen, meillä on Veikko Huovisen Lemmikkieläin! Lukijalle jää lähinnä rouva Johnsonin rooli, mutta on hienoa, että lukijakin on huomioitu. Akvaario on paljon monikerroksisempi kuin päältäpäin näyttää. Aina ole ihan selvää, mitä lasin takaa katsellaan ja kuka on katsoja. Pidin tästä, homma toimi.
Tästä tuli mieleen Steinbeckin ja Hemingwayn kirjat. Ihan hyvä tarina, mutta ulkomailla tapahtuvana siitä puuttuu Huoviselle tuttu kotimaisuusaste ja härmäläinen huumori.