What do you think?
Rate this book
Punainen planeetta
"Koko planeetta ei ollut synnyttänyt isääni jännittävämpää miestä."
Joonatan saa puhelun Pohjois-Karjalaan: isoäiti vetelee viimeisiään. Joonatan pakkaa autoon isänsä sotakypärän ja ajaa isoäidin luo Töölöön. Isoäiti luulee poikansa Mikon saapuneen. Joonatan muistuttaa Mikon kuolleen ja kysyy, mitä isoäiti muistaa pojastaan. Isoäiti ei halua muistella. Joonatan alkaa tutkia ja kirjoittaa omaa ihmeellistä elämäntarinaansa. Lopputulos on karnevalistisen hurjasti elämää sykkivä sekä samaan aikaan sielua ravistavan traaginen kertomus.
Joonatan Tolan esikoisromaani isästä on kaunokirjallinen sähköisku suoraan aivoihin.
Joonatan saa puhelun Pohjois-Karjalaan: isoäiti vetelee viimeisiään. Joonatan pakkaa autoon isänsä sotakypärän ja ajaa isoäidin luo Töölöön. Isoäiti luulee poikansa Mikon saapuneen. Joonatan muistuttaa Mikon kuolleen ja kysyy, mitä isoäiti muistaa pojastaan. Isoäiti ei halua muistella. Joonatan alkaa tutkia ja kirjoittaa omaa ihmeellistä elämäntarinaansa. Lopputulos on karnevalistisen hurjasti elämää sykkivä sekä samaan aikaan sielua ravistavan traaginen kertomus.
Joonatan Tolan esikoisromaani isästä on kaunokirjallinen sähköisku suoraan aivoihin.
344 pages, Paperback
First published January 1, 2021
44 people are currently reading
681 people want to read
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 30 of 126 reviews
July 23, 2021
Aivan todella järkyttävä kirja. Koko 344 sivua odotin vaan, että voisiko se saatanan isä jo vaan kuolla pois ja miten vanhoiksi nämä lapset tässä paikassa oikein elää ennen kuin joku tulee apuun, mutta tajuaahan sen tyhmempikin, että jos kirja kertoo isästä, saa kuolemaa odotella viimeisille sivuille saakka. Huumoriakin löytyy, tosin huumori onnistui ehkä vain järkyttämään lisää. Vähän liian läheltä liippaa tämä kaikki.
Aivan erinomaisen hienosti kirjoitettu teos. Viittä tähteä en voi antaa, koska viisi tähteä tarkoittaa aina, että tulen lukemaan kirjan myöhemmin uudelleen, ja tätä en lue kyllä enää ikinä. Mutta lue sinä.
Aivan erinomaisen hienosti kirjoitettu teos. Viittä tähteä en voi antaa, koska viisi tähteä tarkoittaa aina, että tulen lukemaan kirjan myöhemmin uudelleen, ja tätä en lue kyllä enää ikinä. Mutta lue sinä.
February 2, 2021
Uskomattoman traaginen ja niin hauska. Välillä teki pahaa nauraa. Hieno, hieno kirja.
Read
February 13, 2021”Insurrealismissa, jota minä nimitän käänteiseksi surrealismiksi, alitajunta toimii teosten teknisenä viimeistelijänä, kun taas tietoisuus toimii taiteellisen aineiston irrationaalisena lähdekanavana, alitajunnalle alisteisena renkinä.”
Joonatan Tolan omille lapsuuskokemuksille perustuva Punainen Planeetta on uskomaton ja mykistävä teos. Se kertoo lapsuudesta, jonka kaltaista kenenkään lapsen ei tulisi kokea. Turvattomuudesta, (joskus äärimmäisestäkin) köyhyydestä, aikuisten epäluotettavuudesta, alkoholismista ja perheen isän, Mikko J. Tolan, mielenterveyden rajat murtavasta megalomanisesta persoonasta. Mikko J. Tola oli taiteilija tai ”taiteilija” - miten sen nyt ottaa. Ajatukset olivat suuria, teot jäivät usein kesken. Mikko J. Tolassa sekoittuivat potentiaali nerous ja hulluus tavalla, joka teki perheen arkielämästä helvettiä. Hän taisteli yhteiskunnallisia normeja ja sääntöjä vastaan ja halusi elää omalla tavallaan. Tässä yhden miehen sodassa kärsijänä olivat ennen muuta lapset. Joonatan Tola kuvaa oivaltavasti sitä heikkoa, paikoin näkymätöntä rajaa, joka vallitsee luovuuden ja henkisen epäbalanssin välilllä. Joskus kirjaa kuunnellessa oli pakko nauraa, vaikka tunsinkin siitä (varsinkin aluksi) syyllisyyttä. Ei ole mitään hauskaa siinä, että ihminen on niin sekaisin kuin Mikko J. Tola välillä oli. Tai siinä, minkälaisia seurauksia hänen käytöksellään oli lapsiin. Silti. Aina välillä Mikko J. Tolan puheissa välkehti pieniä kovaksi kiteytyneitä timantteja. Punainen planeetta osoittaa myös, että on olemassa paitsi yksilöllinen, myös eräänlainen kollektiivinen ihmismielen murtumisen tapa. Tiedän useampiakin ihmisiä, jotka ovat ennustaneet omia tulevia taiteellisia läpimurtojaan hyvin samoin sanoin kuin Mikko J. Tola. Ne vaan harvoin käyvät toteen. Punainen planeetta soveltuu erittäin hyvin äänikirjana kuunneltavaksi.
Joonatan Tolan omille lapsuuskokemuksille perustuva Punainen Planeetta on uskomaton ja mykistävä teos. Se kertoo lapsuudesta, jonka kaltaista kenenkään lapsen ei tulisi kokea. Turvattomuudesta, (joskus äärimmäisestäkin) köyhyydestä, aikuisten epäluotettavuudesta, alkoholismista ja perheen isän, Mikko J. Tolan, mielenterveyden rajat murtavasta megalomanisesta persoonasta. Mikko J. Tola oli taiteilija tai ”taiteilija” - miten sen nyt ottaa. Ajatukset olivat suuria, teot jäivät usein kesken. Mikko J. Tolassa sekoittuivat potentiaali nerous ja hulluus tavalla, joka teki perheen arkielämästä helvettiä. Hän taisteli yhteiskunnallisia normeja ja sääntöjä vastaan ja halusi elää omalla tavallaan. Tässä yhden miehen sodassa kärsijänä olivat ennen muuta lapset. Joonatan Tola kuvaa oivaltavasti sitä heikkoa, paikoin näkymätöntä rajaa, joka vallitsee luovuuden ja henkisen epäbalanssin välilllä. Joskus kirjaa kuunnellessa oli pakko nauraa, vaikka tunsinkin siitä (varsinkin aluksi) syyllisyyttä. Ei ole mitään hauskaa siinä, että ihminen on niin sekaisin kuin Mikko J. Tola välillä oli. Tai siinä, minkälaisia seurauksia hänen käytöksellään oli lapsiin. Silti. Aina välillä Mikko J. Tolan puheissa välkehti pieniä kovaksi kiteytyneitä timantteja. Punainen planeetta osoittaa myös, että on olemassa paitsi yksilöllinen, myös eräänlainen kollektiivinen ihmismielen murtumisen tapa. Tiedän useampiakin ihmisiä, jotka ovat ennustaneet omia tulevia taiteellisia läpimurtojaan hyvin samoin sanoin kuin Mikko J. Tola. Ne vaan harvoin käyvät toteen. Punainen planeetta soveltuu erittäin hyvin äänikirjana kuunneltavaksi.
April 15, 2021
Raskaasta, tosipohjaisesta aiheesta -isän mielenterveysongelmista - hillitön, painovoimaa uhmaava romaani. On totaalista taituruutta pystyä kirjoittamaan läheltä (oma perhe ja sen historia) kevyesti, karnevalisoiden, mutta tippaakaan väheksymättä. Rekisteri pysyy ylävireisenä ja hirtehisenä, vaikka kierre syvenee ja lapsiluku lisääntyy. Vau.
February 21, 2021
Jos tämä kirja ei perustuisi tosielämään (kuulemma ”mielikuvituksen läpi”), olisin jättänyt leikin kesken. Kirjan tarina oli luvatun mukaisesti sekopäinen, karnevalistinenkin ja ennen kaikkea rankka. Kerronta ei kuitenkaan itselleni oikein toiminut.
Isän ympärille rakennettu punainen lanka oli ehkä jopa virhevalinta, koska juuri isää kirjoittaja ei pääse lähelle. Hän on kirjassa läsnä koko ajan mutta jää silti etäiseksi. Olisin kaivannut tähän vielä enemmän lapsen tunnetta ja katsetta sekä ymmärrystä siitä, mihin tällainen lapsuus vie ja mihin vaikuttaa.
Nyt kirja oli paikoin puuduttavakin terapiakirja, jossa osa kuvatuista asioista on lukijalle merkityksettömiä ja parhaimmillaankin toisteisia. Tietysti on selvää, että tuolla taustalla omaa perhettä on vaikea katsoa viileiden kustannustoimittajalasien läpi mutta sitä varten ovatkin kustannustoimittajat...
Isän ympärille rakennettu punainen lanka oli ehkä jopa virhevalinta, koska juuri isää kirjoittaja ei pääse lähelle. Hän on kirjassa läsnä koko ajan mutta jää silti etäiseksi. Olisin kaivannut tähän vielä enemmän lapsen tunnetta ja katsetta sekä ymmärrystä siitä, mihin tällainen lapsuus vie ja mihin vaikuttaa.
Nyt kirja oli paikoin puuduttavakin terapiakirja, jossa osa kuvatuista asioista on lukijalle merkityksettömiä ja parhaimmillaankin toisteisia. Tietysti on selvää, että tuolla taustalla omaa perhettä on vaikea katsoa viileiden kustannustoimittajalasien läpi mutta sitä varten ovatkin kustannustoimittajat...
February 2, 2021
Luen harvakseltaan tämäntyyppisiä kirjoja, ja nyt sain yllättyä positiivisesti! Vavahduttavan traaginen tarina, joka on niin hyvällä huumorilla kerrottu, että tuntuu melkeinpä pahalta nauraa. Erittäin hyvin kirjoitettu, ah upea teos! Suosittelen 🙌🏻
April 6, 2021
Suomen Alex Schulman, sillä erotuksella että Suomessa degeneroituvassa suvussa tapahtuu enemmän ja värikkäämmin sitä kuvataan kielellisesti nerokkaalla tavalla.
Jos ei tietäisi, että kirjan tarina on tosi, syyttäisi sitä epäuskottavaksi jokaisessa käänteessä. Mutta kun tietää, ei voi muuta kuin pitää kiinni penkistä ja yrittää pysyä mukana. Heräävien tunteiden kirjo on laaja; raivosta (miten on mahdollista että lapset saivat elää tuollaisissa oloissa) helpotukseen (noistakin oloista kasvaa täysipäisiä kansalaisia!). Ja joka hetki sekä toivoo lisää että toivoo asioiden helpottavan. Lapsen näkökulma isään säilyy hienosti koko romaanin ajan - esimerkiksi äidin vaikeudet ja sairaus näkyvät vain sieltä tietyn ikäisen pienen lapsen näkökulmasta, ja varsinainen tähtäin säilyy isässä.
Suurin toiveeni on, että Joonatan tekee Alex Schulmanit ja jatkaa tätä ruotimista perheenjäsen kerrallaan, kunnes me saamme tietää kaiken. Tiedän, se on itsekäs toive eikä välttämättä se lääke jota tämä suku tarvitsee, mutta kun kerran raotat tällaista lipasta, saat olla varma että yleisö haluaa nähdä KAIKEN.
Jos ei tietäisi, että kirjan tarina on tosi, syyttäisi sitä epäuskottavaksi jokaisessa käänteessä. Mutta kun tietää, ei voi muuta kuin pitää kiinni penkistä ja yrittää pysyä mukana. Heräävien tunteiden kirjo on laaja; raivosta (miten on mahdollista että lapset saivat elää tuollaisissa oloissa) helpotukseen (noistakin oloista kasvaa täysipäisiä kansalaisia!). Ja joka hetki sekä toivoo lisää että toivoo asioiden helpottavan. Lapsen näkökulma isään säilyy hienosti koko romaanin ajan - esimerkiksi äidin vaikeudet ja sairaus näkyvät vain sieltä tietyn ikäisen pienen lapsen näkökulmasta, ja varsinainen tähtäin säilyy isässä.
Suurin toiveeni on, että Joonatan tekee Alex Schulmanit ja jatkaa tätä ruotimista perheenjäsen kerrallaan, kunnes me saamme tietää kaiken. Tiedän, se on itsekäs toive eikä välttämättä se lääke jota tämä suku tarvitsee, mutta kun kerran raotat tällaista lipasta, saat olla varma että yleisö haluaa nähdä KAIKEN.
January 6, 2022
Nyt oli onnistunut kirjavalinta. Pidin kirjasta valtavan paljon. Tämä on kyllä jo ollut jonkin kuukauden lukulistalla mutta nyt vasta tartuin kirjaan. Kirjoitustyyli oli mukaansa tempaavaa ja humoristista, ei liian surullista vaikka sitä tapahtumat pääasiassa olivatkin päällystetty vain sillä huumorilla. Tai oli se sitten ironiaa tai sarkasmia tai mitä lie. En oikein osaa muuta kirjasta sanoa kuin että hyvä lukukokemus ja tärkeistä ja mielenkiintoisista aiheista puhutaan.
Menee Helmet- haasteeseen kohtaan numero 5. Kirjassa sairastutaan vakavasti. Meinasin tähän kohtaan lukea ensin muuta mutten olisi jaksanut näin flunssaisena lukea mitään hirveän karmeaa. Toki tässäkin kirjassa tapahtumat ja sairaudet ovat kamalia mutta niistä oli kuitenkin kerrottu siten että jaksoin kirjan.
Menee Helmet- haasteeseen kohtaan numero 5. Kirjassa sairastutaan vakavasti. Meinasin tähän kohtaan lukea ensin muuta mutten olisi jaksanut näin flunssaisena lukea mitään hirveän karmeaa. Toki tässäkin kirjassa tapahtumat ja sairaudet ovat kamalia mutta niistä oli kuitenkin kerrottu siten että jaksoin kirjan.
April 8, 2021
Kun joku elää elämää kuin romaania, siitä kannattaa kirjoittaa romaani. Sellainen kirja on Joonatan Tolan esikoisteos, joka kertoo hänen isänsä tarinan. Mikko J. Tolan elämä oli yhtä kokonaistaideteosta, ja samalla hän oli itsetuhoinen, riippuvuuksiin taipuvainen ja suuruudenhullu. Mikon lapsuudenperhe oli varsin erityislaatuinen – keskiössä halvaantuneenakin muita dominoinut aivokirurgi-isä – ja hänen saatuaan oman perheen oli meno eri tavalla hurjaa. Taiteilijan neljän lapsen ensimmäiset vuodet ovat olleet ennustettavuuden, johdonmukaisuuden ja rajojen asettamisen vastakohta. Nämä ihmiset elivät vuosia näin päivästä toiseen, tulee lukiessa ajateltua, ja sydäntä kylmää. Punainen planeetta osoittaa, miten ”systeemin ulkopuolinen” boheemielämä voi mennä pahasti yli – varsinkin yhdistettynä hoitamattomiin mielenterveys- ja päihdeongelmiin. Hämmästystä herättää myös perheen äidin miltei loputtomiin venynyt kestävyys. Teoksen kerronta on värikästä ja paikoin aivan hillitöntä; rypemistä tässä ei teemoista huolimatta ole, ja juuri karnevalistisella otteellaan kirja vie mukanaan.
”Hän katseli poikaansa kuin äidinkielenopettaja huonosti laadittua ainetta.”
”Isän terrorin vuoksi koko sukumme piti meihin liki täydellistä radiohiljaisuutta vielä vuosienkin päästä, silloin kun meistä jo oli tullut täysorpoja. Vaikka tuskin me adoptoimista odotimmekaan. Isältähän opimme että mummoihin ja setiin ollaan yhteydessä, kun on tarpeen nostaa kunnianloukkaussyyte, ja silloinkin yhteydenpito hoituu näppärästi asianajajan välityksellä.”
”Isäni oli niin epäluotettava kertoja, että mistään, mitä hän sanoi kenellekään, ei voida vetää minkäänlaista johtopäätelmää mistään.”
”Hän katseli poikaansa kuin äidinkielenopettaja huonosti laadittua ainetta.”
”Isän terrorin vuoksi koko sukumme piti meihin liki täydellistä radiohiljaisuutta vielä vuosienkin päästä, silloin kun meistä jo oli tullut täysorpoja. Vaikka tuskin me adoptoimista odotimmekaan. Isältähän opimme että mummoihin ja setiin ollaan yhteydessä, kun on tarpeen nostaa kunnianloukkaussyyte, ja silloinkin yhteydenpito hoituu näppärästi asianajajan välityksellä.”
”Isäni oli niin epäluotettava kertoja, että mistään, mitä hän sanoi kenellekään, ei voida vetää minkäänlaista johtopäätelmää mistään.”
January 29, 2021
Joonatan Pamelan veli Tola kertoo skitsofreniaa sairastavan isänsä elämästä ja kuolemasta väliin lukien isän jälkeensä jättämiä itsemurha- ja muita kirjeitä, väliin kuin olisi lavalla vetämässä stand up keikkaa. Lakoninen huumori päästää lukijan kiinni tuokiokuviin ja tekee mahdolliseksi ymmärtää henkilöhahmoja. Autofiktion pääsanomaksi nousee lapsilauman kokemus boheemin nälkätaiteilija isän heitteillejättäminä. Lopun alku sijoittuu Joensuun Rantakylään. Äiti on sairaalassa ja isän kanssa on kiva laittaa nuotio kerrostaloasunnot lattialle. On mahdoton ajatella miten muuten tämän tarinan voisi kertoa. Tola suunnittelee kuulema trilogiaa. Toivottavasti suunnitelma toteutuu, Tolan sisaruksia on jo ikävä.
Ps isän rakkaat rautasaappaat ovat näköjään motoristi saappaat merkkiä Gærne, mikä tarkoittaa ”hullut” norjaksi...
Ps isän rakkaat rautasaappaat ovat näköjään motoristi saappaat merkkiä Gærne, mikä tarkoittaa ”hullut” norjaksi...
May 29, 2024
Ihan uskomattoman hieno kirja! Aivan hillittömän hauskalla ja hurjalla tavalla kirjoitettu kohtuuttoman rankoista ja pelottavistakin ihmiskohtaloista ja tilanteista.
September 7, 2023
Tavallaan lukiessa oli onnellista tietää, että lukee biofiktiota. Siten tiesi, että Tolan lapsille kävisi edes jotenkuten hyvin:
https://kirjailujakirjablogi.blogspot...
https://kirjailujakirjablogi.blogspot...
December 30, 2021
Olen ilmeisesti joutunut johonkin kirjallisuuslimboon jossa päädyn jatkuvasti lukemaan vaikeita ja/tai ahdistavia perhekuvauksia. Tällä kertaa tosin tarina on tosipohjainen. (Pakko etsiä seuraavaksi jotain chick litiä.) Tolan kirja oli ihan mukaansatempaava, mutta maanikon houreiset sähkeet alkoivat väsyttää. Ehkä se oli tehokeino ja tarkoituksella mukana. Jäi surullinen olo.
March 23, 2021
Kovaa kamaa
May 13, 2024
Kirjoitettu niin hienosti omalla äänellä, samalla nauratti, että itketti.
January 28, 2022
Nautin siitä miten tämä oli kirjoitettu! Tapahtumat ja olosuhteet olivat karmeita, mutta myös lämpö välittyi. Tämä oli myös hyvä kuvaus huono-osaisuuden kasautumisesta. Miten kaikki sairaudetkin osuivat juuri tähän perheeseen, jossa isä jo oli vakavasti sairas. Niinhän se vain usein menee. Hieno ja tärkeä kirja!
Read
February 17, 2021Yritin äänikirjana reilut kaksi tuntia. Englanniksi todettaisiin, että DNF. En tiedä, olisiko tämä hauska itse luettuna, mutta lukijan lukutyyli ei sovi _yhtään_ yhteen hauskaksi tarkoitettujen juttujen kanssa. Lukija lukee tekstiä haudanvakavana, eikä vakavuutta voi tulkita edes ironisesti. Hän lukisi pakkausselostetta varmaan ihan samalla tavalla. Tunnistan kyllä, mikä on tarkoitettu ns. poskettomaksi jutuksi, mutta ei lähde kyllä nyt laisinkaan. Kauhean sekavaa on vain.
Ja miten voi olla, että teos on päätynyt painoon asti niin, että pyörätuolin sijaan puhutaan järjestään rullatuolista – varsinkin, kun sanaa toistellaan joka toinen minuutti? Asiatonta ja loukkaavaa.
Ja miten voi olla, että teos on päätynyt painoon asti niin, että pyörätuolin sijaan puhutaan järjestään rullatuolista – varsinkin, kun sanaa toistellaan joka toinen minuutti? Asiatonta ja loukkaavaa.
March 28, 2021
Aikuisten versio Me Rosvoloista? Tämä vaan ei ollut niin hauska, koska kyseessä olivat tositapahtumiin perustuvat muistelmat karmeasta lapsuudesta narsistisen taiteilijaisän alamaisuudessa - ja siksi "hauskat" tapahtumat näki pikemminkin dramaattisina, tietäen, että 4 lasta eli olosuhteiden uhreina, ja joutui niistä kärsimään. Näyttelijä Pamela Tola oli ymmärtääkseni myös yksi näistä lapsista. Nyt sitten Joonatan Tola aloittaa lupaavasti esikoiskirjailijana.
Tiivistettynä, tämä oli ehkä kuvaus erittäin adhd-maanisdepressiivisestä luonteenlaadusta, joka oli selvästi periytynyt isoisältä kirjoittajan isälle. Tämä oli kuvaus pahasta narsistisuudesta, aivan karmeasta alkoholistivanhempien perhearjesta sekä todella naurettavasta skitsoidisesta taidemaalarin urasta, jolla kirjoittajan isä ei onnistunut perhettään elättämään. Kuvaus siitä, millaista on elää perheessä, jossa todennäköisesti skitsofreniaa sairastava isä saa määrätä asioista, eikä lastensuojelu puutu tilanteeseen. Kuvaus häirikkömäisestä elämäntavasta. Kuvaus äärimmäisestä köyhyydestä hyvinvoivan Suomen katveessa, painottuen 80-luvulle.
Kirjan lopussa tuodaan esille, että kirja perustuu kirjoittajan omiin muistoihin, taiteilijaisältä jääneisiin sekaviin kirjeisiin, joihinkin videopätkiin ja tapahtumia todistaneiden sukulaisten haastatteluihin. Näiden lisäksi kirjailija on ottanut vapauden täyttää aukkoja omilla tulkinnoillaan, ja maustanut juttuja kenties jonkun verran, aivan kuin hyvän tarinankertojan kuuluukin tehdä.
Esikoiskirjailija onnistuu kerronnassa loistavasti!
Kirjassa sukelletaan todella lähelle, samaan huoneeseen, iholle ja osin pään sisään, hyvin omituisten ja hengästyttävän maanisten ihmisten kanssa. Jutut kuulostavat samaan aikaan uskomattomilta, mutta jollain tapaa myös uskottavilta. Kirjan kerronta luo henkilöhahmojen kautta rauhattoman ja täysin ennalta-arvaamattoman tunnelman, johon lukijan on helppoa koukuttua; mitäköhän pöhköä seuraavaksi, sitä vain halusi uteliaisuuttaan saada selville.
Aluksi kirjassa kuullaan millainen oli kirjoittajan isoisä, arvostettu neurokirurgi (yksi alansa ensimmäisiä Suomessa) ja monialanero, joka kuoli polioon, vaikka sinnitteli kokovartalohalvaantuneena vielä vuosikymmenen verran ennen lopullista poismenoaan. Ja alkoi halvaantuneena mm. Suomen ensimmäiseksi tv-kriitikoksi (50-luvulla), suomensi kirjoja, kirjoitti kolumneja ja ties mitä. Taisi "sammakkohengityksen" jopa 10 min ajan, jos rautakeuhkot jostain syystä lopettivat toimintansa. Neurokirurgina hän oli ehtinyt toimia 34-vuotiaaksi, ja tehdä jo mainittavan uran eri puolilla Suomea, mm. Salossa, Helsingissä ja jossain pohjoisemmassakin. Neurokirurgian koulutuksen hän oli saanut Amerikasta. Vuonna 54 syntyi hänelle sitten poika, Mikko. Lastenhoidossa neurokirurgi ei tietenkään pärjännyt. Kenties näistä olosuhteista juontui myös kirjoittajan isän, Mikko J. Tolan, pohjimmiltaan niin ahdistunut mielenlaatu. Hän jäi lapsuudessa vaille huomiota, hoivaa ja turvallisuutta - ja angstailikin tästä häneen kohdistuneesta "vihasta" vielä myöhäisellä iällään. Kaikki huomio perhepiirissä keskittyi ilmeisesti neurokirurgi-isään. Ja näin syntyi sukupolvien ketju, jossa vahinko siirtyi eteenpäin.
Kerronnassa olennaista on se valtava ero neurokirurgi-isän ja hänen poikansa Mikko J. Tolan elämäntyylien välillä. Isoisä sai levottoman luonteenlaatunsa (adhd tmss.?) jotenkin valjastettua urakehitystä ja menestystä palvelemaan, mutta Mikko J. Tolan mieli oli loppuun asti rajun villi ja ailahteleva, eikä hän saanut muutamia muiden avustuksella järjestettyjä taidenäyttelyitä lukuunottamatta taiteilijanuransa aikana mitään merkittävää aikaiseksi. Pinnan alla kuplinut lahjakkuus valui viimeistään alkoholismin myötä hukkaan. Kerronnassa tämä jännite tuntui jotenkin olennaiselta; menestyvän isän pojasta ei tullutkaan enää menestyjää, vaan sekopää, jolla ajatuksenjuoksu kuitenkin oli monimutkaista, ja siten jollain tavalla älykkyyttä ilmaisevaa. Narsistisuus ja täysi vastuuttomuus olivat dominivia ominaisuuksia Mikko J. Tolan luonteessa, joten älykkyys ei päässyt koskaan uomaansa. Alkoholikin vaikutti isään ja hänen poikaansa hyvin eri tavoilla. Toinen pystyi naukkailemaan viskiä, ja muuttui vain mukavaksi, kun toinen joi joka kerta itsensä tainnoksiin, sekoili ja muuttui väkivaltaiseksi, oli alkoholisti.
Kirjan aikana lukija alkaa inhota ja vihata tätä kaikin tavoin pelleilevää, oireilevaa ja spedeilevää taidemaalaria oikein kunnolla. Mitkään sutkautukset tai tempaukset eivät olleet enää hauskoja, kun oli varsin pian oppinut ymmärtämään miten häiriintyneestä ja läheisilleen pahaa tuottavasti ihmisestä oli kyse. Tällaisia ihmisiä on moni varmaan nuorempana (18-25-vuotiaana) kohdannut eri piireissä, esim. muusikkopiireissä. Näitä levottomia tapauksia. Yleensä näillä ei kuitenkaan ole neljää lasta vastuullaan, mutta tällä 80-luvulla eläneellä kaverilla valitettavasti oli. Eikä lapsia otettu häneltä (ja hänen puolisoltaan) huostaan kuin vasta siinä vaiheessa, kun hän kuoli huoneeseensa.
Kirja teki minuun syvän vaikutuksen monin eri tavoin. Laittoi vakavaksi. Kirja tavoitti tietynlaisen hippityylisen taiteilijapellen ikonisen arkkityypin niin osuvasti, että seuraavan kerran, kun näen tuollaisen tyypin kadulla tai puistossa, ymmärrän tilanteen uudessa valossa. Kirja olisi hyvää luettavaa erikoisuutta tavoitteleville noin 20-vuotiaille, jotka saattavat vielä ihannoida elämäntapaintiaaniutta, ja ovat valmiita heittämään ranttaliksi. Tästä tuli mieleeni myös kirja nimeltä Nancy. Onneksi nykypäivänä nuoret ovat vähentäneet alkoholin käyttöään eri tutkimusten mukaan reilustikin, eikä uskottavaan taiteilijuuteen vaadita enää jatkuvaa kännissä oloa ja tupakan polttoa. Pikemminkin päin vastoin...
Tiivistettynä, tämä oli ehkä kuvaus erittäin adhd-maanisdepressiivisestä luonteenlaadusta, joka oli selvästi periytynyt isoisältä kirjoittajan isälle. Tämä oli kuvaus pahasta narsistisuudesta, aivan karmeasta alkoholistivanhempien perhearjesta sekä todella naurettavasta skitsoidisesta taidemaalarin urasta, jolla kirjoittajan isä ei onnistunut perhettään elättämään. Kuvaus siitä, millaista on elää perheessä, jossa todennäköisesti skitsofreniaa sairastava isä saa määrätä asioista, eikä lastensuojelu puutu tilanteeseen. Kuvaus häirikkömäisestä elämäntavasta. Kuvaus äärimmäisestä köyhyydestä hyvinvoivan Suomen katveessa, painottuen 80-luvulle.
Kirjan lopussa tuodaan esille, että kirja perustuu kirjoittajan omiin muistoihin, taiteilijaisältä jääneisiin sekaviin kirjeisiin, joihinkin videopätkiin ja tapahtumia todistaneiden sukulaisten haastatteluihin. Näiden lisäksi kirjailija on ottanut vapauden täyttää aukkoja omilla tulkinnoillaan, ja maustanut juttuja kenties jonkun verran, aivan kuin hyvän tarinankertojan kuuluukin tehdä.
Esikoiskirjailija onnistuu kerronnassa loistavasti!
Kirjassa sukelletaan todella lähelle, samaan huoneeseen, iholle ja osin pään sisään, hyvin omituisten ja hengästyttävän maanisten ihmisten kanssa. Jutut kuulostavat samaan aikaan uskomattomilta, mutta jollain tapaa myös uskottavilta. Kirjan kerronta luo henkilöhahmojen kautta rauhattoman ja täysin ennalta-arvaamattoman tunnelman, johon lukijan on helppoa koukuttua; mitäköhän pöhköä seuraavaksi, sitä vain halusi uteliaisuuttaan saada selville.
Aluksi kirjassa kuullaan millainen oli kirjoittajan isoisä, arvostettu neurokirurgi (yksi alansa ensimmäisiä Suomessa) ja monialanero, joka kuoli polioon, vaikka sinnitteli kokovartalohalvaantuneena vielä vuosikymmenen verran ennen lopullista poismenoaan. Ja alkoi halvaantuneena mm. Suomen ensimmäiseksi tv-kriitikoksi (50-luvulla), suomensi kirjoja, kirjoitti kolumneja ja ties mitä. Taisi "sammakkohengityksen" jopa 10 min ajan, jos rautakeuhkot jostain syystä lopettivat toimintansa. Neurokirurgina hän oli ehtinyt toimia 34-vuotiaaksi, ja tehdä jo mainittavan uran eri puolilla Suomea, mm. Salossa, Helsingissä ja jossain pohjoisemmassakin. Neurokirurgian koulutuksen hän oli saanut Amerikasta. Vuonna 54 syntyi hänelle sitten poika, Mikko. Lastenhoidossa neurokirurgi ei tietenkään pärjännyt. Kenties näistä olosuhteista juontui myös kirjoittajan isän, Mikko J. Tolan, pohjimmiltaan niin ahdistunut mielenlaatu. Hän jäi lapsuudessa vaille huomiota, hoivaa ja turvallisuutta - ja angstailikin tästä häneen kohdistuneesta "vihasta" vielä myöhäisellä iällään. Kaikki huomio perhepiirissä keskittyi ilmeisesti neurokirurgi-isään. Ja näin syntyi sukupolvien ketju, jossa vahinko siirtyi eteenpäin.
Kerronnassa olennaista on se valtava ero neurokirurgi-isän ja hänen poikansa Mikko J. Tolan elämäntyylien välillä. Isoisä sai levottoman luonteenlaatunsa (adhd tmss.?) jotenkin valjastettua urakehitystä ja menestystä palvelemaan, mutta Mikko J. Tolan mieli oli loppuun asti rajun villi ja ailahteleva, eikä hän saanut muutamia muiden avustuksella järjestettyjä taidenäyttelyitä lukuunottamatta taiteilijanuransa aikana mitään merkittävää aikaiseksi. Pinnan alla kuplinut lahjakkuus valui viimeistään alkoholismin myötä hukkaan. Kerronnassa tämä jännite tuntui jotenkin olennaiselta; menestyvän isän pojasta ei tullutkaan enää menestyjää, vaan sekopää, jolla ajatuksenjuoksu kuitenkin oli monimutkaista, ja siten jollain tavalla älykkyyttä ilmaisevaa. Narsistisuus ja täysi vastuuttomuus olivat dominivia ominaisuuksia Mikko J. Tolan luonteessa, joten älykkyys ei päässyt koskaan uomaansa. Alkoholikin vaikutti isään ja hänen poikaansa hyvin eri tavoilla. Toinen pystyi naukkailemaan viskiä, ja muuttui vain mukavaksi, kun toinen joi joka kerta itsensä tainnoksiin, sekoili ja muuttui väkivaltaiseksi, oli alkoholisti.
Kirjan aikana lukija alkaa inhota ja vihata tätä kaikin tavoin pelleilevää, oireilevaa ja spedeilevää taidemaalaria oikein kunnolla. Mitkään sutkautukset tai tempaukset eivät olleet enää hauskoja, kun oli varsin pian oppinut ymmärtämään miten häiriintyneestä ja läheisilleen pahaa tuottavasti ihmisestä oli kyse. Tällaisia ihmisiä on moni varmaan nuorempana (18-25-vuotiaana) kohdannut eri piireissä, esim. muusikkopiireissä. Näitä levottomia tapauksia. Yleensä näillä ei kuitenkaan ole neljää lasta vastuullaan, mutta tällä 80-luvulla eläneellä kaverilla valitettavasti oli. Eikä lapsia otettu häneltä (ja hänen puolisoltaan) huostaan kuin vasta siinä vaiheessa, kun hän kuoli huoneeseensa.
Kirja teki minuun syvän vaikutuksen monin eri tavoin. Laittoi vakavaksi. Kirja tavoitti tietynlaisen hippityylisen taiteilijapellen ikonisen arkkityypin niin osuvasti, että seuraavan kerran, kun näen tuollaisen tyypin kadulla tai puistossa, ymmärrän tilanteen uudessa valossa. Kirja olisi hyvää luettavaa erikoisuutta tavoitteleville noin 20-vuotiaille, jotka saattavat vielä ihannoida elämäntapaintiaaniutta, ja ovat valmiita heittämään ranttaliksi. Tästä tuli mieleeni myös kirja nimeltä Nancy. Onneksi nykypäivänä nuoret ovat vähentäneet alkoholin käyttöään eri tutkimusten mukaan reilustikin, eikä uskottavaan taiteilijuuteen vaadita enää jatkuvaa kännissä oloa ja tupakan polttoa. Pikemminkin päin vastoin...
March 1, 2022
Kirja kertoo Joonatan Tolan lapsuudesta, tai alkaa oikeastaan hänen isänsä lapsuuden perheestä. Isän mielenterveysongelmat hallitsevat perheen elämää ja varsinkin äidin sairastuttua Joonatan sisaruksineen saa paljolti tulla toimeen miten parhaiten osaa. Kirja on kirjoitettu niin, että sitä on helppo lukea, juoni etenee koko ajan. Vakavia asioita käsiteltäessä kuitenkin on ripaus huumoriakin mukana. Välillä tulee sellainen olo, että miten nuo lapset ovat voineet selvitä täysjärkisiksi aikuisiksi.
February 14, 2022
Millaista on elää mielisairaan isän ja jollain tavalla(joka jää kertomatta) tätä sietävän äidin kanssa? Siitä saa ainakin jonkinlaisen kuvan Joonatan Tolan ainakin melko pitkälti omaelämänkerrallisen tarinan lukemalla.
Kirja jakautuu isän lapsuuteen ja Joonatan Tolan omaan lapsuuteen kiertolaisena lasten vanhempien(no lähinnä isän tahdosta) muuttaessa seuraavaan taloon ja kylään aina kyllästyessään tai maalauspintojen loppuessa. Suomalaisittain mielisairautta ruokitaan ainoalla mahdollisella lääkkeellä eli alkoholilla. Ja se vie lopulta hengen, mutta jättää jälkensä lapsiin.
Lukija on kirjassa hyvä ja ainoaa hyvää mieltä tuottaa Tolan oma puhevika, joka saa sentään lapsen tuntuvan melkoisen sympaattiselta.
Kirja jakautuu isän lapsuuteen ja Joonatan Tolan omaan lapsuuteen kiertolaisena lasten vanhempien(no lähinnä isän tahdosta) muuttaessa seuraavaan taloon ja kylään aina kyllästyessään tai maalauspintojen loppuessa. Suomalaisittain mielisairautta ruokitaan ainoalla mahdollisella lääkkeellä eli alkoholilla. Ja se vie lopulta hengen, mutta jättää jälkensä lapsiin.
Lukija on kirjassa hyvä ja ainoaa hyvää mieltä tuottaa Tolan oma puhevika, joka saa sentään lapsen tuntuvan melkoisen sympaattiselta.
March 31, 2021
Vau, mikä kirja.
Tämä jää mieleen vielä pitkäksi aikaa.
Viimeiset sata sivua kyllä ihan hivenen uuvutti ja vei lukuintoa. Pidemmästi tätä ei olisi jaksanutkaan. Uutuudenviehätys olisi muuttunut puutumiseksi.
Tämä jää mieleen vielä pitkäksi aikaa.
Viimeiset sata sivua kyllä ihan hivenen uuvutti ja vei lukuintoa. Pidemmästi tätä ei olisi jaksanutkaan. Uutuudenviehätys olisi muuttunut puutumiseksi.
April 7, 2021
Huh, mikä tarina! Herätti kyllä monenlaisia tunteita laidasta laitaan. Tykkäsin tyylistä valtavasti. Loppupuolella tosin tuntui, että kirja jäi jotenkin junnaamaan paikoillaan. Odotan jatko-osia!
November 17, 2025
valitsin tän vähän vahingossa äikänkurssilla ja kaduin hetken, mutta osottautui oikein hyväksi päätökseksi. tää oli tosi mielenkiintonen vaikkakin vähän ikävä, mutta hyvällä tavalla. teksti oli tosi eläväistä
March 12, 2021
Ei tästä voi heti luettuaan sanoa kaikkea mitä haluaisi. Monenlaisia tunteita risteili koko lukemisen ajan päässä. Erikoisinta oli se, miten en ahdistunut lasten puolesta, vaikka etukäteen niin pelkäsin. Lasten kokemus sairaista vanhemmista, lähinnä isästä oli jotenkin niin osa heidän elämäänsä ettei muuta ollut. Vähän sellainen alkukantainen tunnelma, jossa jälkeläiset sopeutuvat kuin eläimet.
Tämä oli hieno teos. Lopussa en enää pystynyt lukemaan isän (tässä kirjassa tuon sanan käyttäminen alusta lähtien, jo ennen lasten syntymää, antoi sanalle raskaan painotuksen) kirjeitä.
Parasta pitkään aikaan ja ansaitsi tulla kirjoitetuksi.
Tämä oli hieno teos. Lopussa en enää pystynyt lukemaan isän (tässä kirjassa tuon sanan käyttäminen alusta lähtien, jo ennen lasten syntymää, antoi sanalle raskaan painotuksen) kirjeitä.
Parasta pitkään aikaan ja ansaitsi tulla kirjoitetuksi.
May 4, 2024
Kuuntelin nyt kirjan miehen kanssa, ja mietteet ovat pitkälti samat kuin ensi kerran lukemisen jälkeen. Tolan kertoma tositarina on karu, surullinen ja ahdistava, vaikka kerronnassa on huumoriakin. Ilkka Villi lukee teoksen erinomaisesti!
Joonatan Tola kertoo isänsä ja myös isovanhempiensa tarinan, niin kuin hän sen muistaa ja kuvittelee menneen. "Koko romaani on lopulta yritykseni rakentaa rikkonaista elämäntarinaani kaunokirjallisuuden keinoin", Tola kirjoittaa kirjan loppusanoissa.
Punainen planeetta antaa karun ja hyvin realistisen kuvan siitä, millaisissa oloissa Suomessakin lapset elävät. On mielisairautta ja päihdeongelmia ja – lapsia, jotka näkevät ja kuulevat aivan liikaa. Sosiaalitoimen tädit käyvät ovella, mutta perhe muuttaa eivätkä tiedot kulje. Vaikka Tolan perheen koti on lähes aina kuin pommin jäljiltä ja lapset näkevät nälkää, mitään ei tapahdu, koska ennen sosiaaliviranomaisten tuloa paikat siivotaan ja koko perhe esittää, että kaikki on hyvin. Mikko-isää viranomaiset tosin pelkäävätkin, eikä ihme, sillä hullulla on hullun edesottamuksia. Mikko-isä opettaa lapset vihaamaan maalaisia ja viranomaisia, ja neuvoopa hän jopa, miten kaupasta voi ja kannattaa kähveltää tavaroita.
Kirja on kirjoitettu hyvin. Tosin alussa menin välillä sekaisin, kenestä puhuttiin. Moneen otteeseen alkupuolella nimittäin mielsin kertojaksi Mikon eli Joonatanin isän ja luulin nimityksen isä viittaavaan kirjailijan neurokirurgi-isoisään, jonka elämästä kirjassa kerrotaan paljon. Ehkäpä työnarkomaani Jaakko Tola olisi ansainnut kokonaan oman teoksen – tai ainakin oman osion.
Kun tarina viimein keskittyy Mikkoon ja tämän elämään, seuraa isoja ja pieniä katastrofeja. On lukuisia itsemurhayrityksiä, jatkuvaa riitelyä sukulaisten kanssa ja ennen kaikkea kokemus siitä, että kukaan ei ymmärrä, kuinka kaltoin Mikkoa on kohdeltu. Mielisairaalakeikka seuraa toistaan, mutta sitten Mikko rakastuu ja menee naimisiin.
Nuoret ovat tutustuneet Hesperiassa, ja vaimo on nähtävästi ottanut elämäntehtäväkseen pitää huolen Mikosta. Lapset kärsivät ja oma terveys menee, mutta periksi vaimo ei anna, eikä hän hae apua. Tulee tunne, että juuri vaimon huolenpidon vuoksi Mikon hulluus jatkuu ja pahenee. Tosin en tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos vaimo lapsineen olisi lähtenyt.
Nälkätaiteilija on loistava puhuja ja välillä taulut jopa käyvät kaupaksi. Rahat tosin eivät mene ruokaan vaan juomiin tai joihinkin ylellisyystavaroihin. Oikea työnteko ei Mikolle maita eikä myöskään kävely. Niinpä juomia 600 metrin päässä olevasta kaupasta haetaan pirssikyydillä.
Tarina jatkuu varsin samanlaisena, eikä mitään puhdistavaa katharsista tule. Ulkopuolisena tarkkailijana tai tirkistelijänä sentään hätkähdän, kun Mikko-isä antaa lapsilleen leluiksi oikeita aseita ja tivaa näkijänä pitämältään esikoistytöltä, milloin hän kuolee. Myös ravinnon yksipuolisuus kauhistuttaa, sillä Tolan perheessä syödään usein kakkaroita eli jauhoista ja vedestä tehtyjä räiskäleitä ja riisiä, jonka sekaan tursutetasn vedellä ohennettua ketsuppia.
Tälle vuodelle olen lukenut jo monta perhehelvettikuvausta. Ehkä siinä on syy, miksi paljon kehuttu ja kiitelty teos ei nyt minuun kolahtanut samalla tavoin kuin moniin muihin – tai sitten kyse oli siitä, että kaiken hehkutuksen vuoksi odotin kirjalta liian paljon. Kirja on taatusti kirjoitettu sydänverellä, ja etenkin kaikkien sosiaalityöntekijöiden olisi hyvä lukea Punainen planeetta. Joonatan Tolan ja tämän sisarusten kohtalotovereita Suomessa on aivan liikaa.
Muuta: Sekä Mikko Tola että Timo K. Mukka olivat vakavasti sairaita 12–13-vuotiaina, ja molempien luonne ja käytös muuttuivat sairauden jälkeen. Molempien elämänkuluessa on myös monia muita yhtäläisyyksiä, ja tulipa näiden elämäntarinoista mieleen myös kansalliskirjailija Aleksis Kivi. Ehkäpä pitäisi kurkkia, onko varastossa tallella vielä muistiinpanot Kari Sallamaan Kirjallisuus ja hulluus -luennoilta.
Joonatan Tola kertoo isänsä ja myös isovanhempiensa tarinan, niin kuin hän sen muistaa ja kuvittelee menneen. "Koko romaani on lopulta yritykseni rakentaa rikkonaista elämäntarinaani kaunokirjallisuuden keinoin", Tola kirjoittaa kirjan loppusanoissa.
Punainen planeetta antaa karun ja hyvin realistisen kuvan siitä, millaisissa oloissa Suomessakin lapset elävät. On mielisairautta ja päihdeongelmia ja – lapsia, jotka näkevät ja kuulevat aivan liikaa. Sosiaalitoimen tädit käyvät ovella, mutta perhe muuttaa eivätkä tiedot kulje. Vaikka Tolan perheen koti on lähes aina kuin pommin jäljiltä ja lapset näkevät nälkää, mitään ei tapahdu, koska ennen sosiaaliviranomaisten tuloa paikat siivotaan ja koko perhe esittää, että kaikki on hyvin. Mikko-isää viranomaiset tosin pelkäävätkin, eikä ihme, sillä hullulla on hullun edesottamuksia. Mikko-isä opettaa lapset vihaamaan maalaisia ja viranomaisia, ja neuvoopa hän jopa, miten kaupasta voi ja kannattaa kähveltää tavaroita.
Kirja on kirjoitettu hyvin. Tosin alussa menin välillä sekaisin, kenestä puhuttiin. Moneen otteeseen alkupuolella nimittäin mielsin kertojaksi Mikon eli Joonatanin isän ja luulin nimityksen isä viittaavaan kirjailijan neurokirurgi-isoisään, jonka elämästä kirjassa kerrotaan paljon. Ehkäpä työnarkomaani Jaakko Tola olisi ansainnut kokonaan oman teoksen – tai ainakin oman osion.
Kun tarina viimein keskittyy Mikkoon ja tämän elämään, seuraa isoja ja pieniä katastrofeja. On lukuisia itsemurhayrityksiä, jatkuvaa riitelyä sukulaisten kanssa ja ennen kaikkea kokemus siitä, että kukaan ei ymmärrä, kuinka kaltoin Mikkoa on kohdeltu. Mielisairaalakeikka seuraa toistaan, mutta sitten Mikko rakastuu ja menee naimisiin.
Nuoret ovat tutustuneet Hesperiassa, ja vaimo on nähtävästi ottanut elämäntehtäväkseen pitää huolen Mikosta. Lapset kärsivät ja oma terveys menee, mutta periksi vaimo ei anna, eikä hän hae apua. Tulee tunne, että juuri vaimon huolenpidon vuoksi Mikon hulluus jatkuu ja pahenee. Tosin en tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos vaimo lapsineen olisi lähtenyt.
Nälkätaiteilija on loistava puhuja ja välillä taulut jopa käyvät kaupaksi. Rahat tosin eivät mene ruokaan vaan juomiin tai joihinkin ylellisyystavaroihin. Oikea työnteko ei Mikolle maita eikä myöskään kävely. Niinpä juomia 600 metrin päässä olevasta kaupasta haetaan pirssikyydillä.
Tarina jatkuu varsin samanlaisena, eikä mitään puhdistavaa katharsista tule. Ulkopuolisena tarkkailijana tai tirkistelijänä sentään hätkähdän, kun Mikko-isä antaa lapsilleen leluiksi oikeita aseita ja tivaa näkijänä pitämältään esikoistytöltä, milloin hän kuolee. Myös ravinnon yksipuolisuus kauhistuttaa, sillä Tolan perheessä syödään usein kakkaroita eli jauhoista ja vedestä tehtyjä räiskäleitä ja riisiä, jonka sekaan tursutetasn vedellä ohennettua ketsuppia.
Tälle vuodelle olen lukenut jo monta perhehelvettikuvausta. Ehkä siinä on syy, miksi paljon kehuttu ja kiitelty teos ei nyt minuun kolahtanut samalla tavoin kuin moniin muihin – tai sitten kyse oli siitä, että kaiken hehkutuksen vuoksi odotin kirjalta liian paljon. Kirja on taatusti kirjoitettu sydänverellä, ja etenkin kaikkien sosiaalityöntekijöiden olisi hyvä lukea Punainen planeetta. Joonatan Tolan ja tämän sisarusten kohtalotovereita Suomessa on aivan liikaa.
Muuta: Sekä Mikko Tola että Timo K. Mukka olivat vakavasti sairaita 12–13-vuotiaina, ja molempien luonne ja käytös muuttuivat sairauden jälkeen. Molempien elämänkuluessa on myös monia muita yhtäläisyyksiä, ja tulipa näiden elämäntarinoista mieleen myös kansalliskirjailija Aleksis Kivi. Ehkäpä pitäisi kurkkia, onko varastossa tallella vielä muistiinpanot Kari Sallamaan Kirjallisuus ja hulluus -luennoilta.
March 2, 2021
”Ihminen ei kehity ellei hän saa kunnolla paskaa niskaansa. Vastoinkäymiset antavat ihmiselle mahdollisuuden näyttää, millaisesta ihmisestä on kyse. Minä en ylipäätään usko mielenhäiriötä vakavampaan onneen. Onnellisella ihmisellä aivot eivät toimi ja vain idioottien elämä on helppoa. Ja helppoa elämää ei halua kukaan.”
Pojan silmin kuvattu isän traaginen elämäntarina, tai oikeastaan koko perheen tarina, joka vuoroin itkettää ja vuoroin naurattaakin, ja jota ravistelee ja heittelee uskomattomalla tavalla keskushenkilö-isän vaihtelevat mielentilat ja horjuva mielenterveys, köyhyys, alkoholismi ja jatkuva epävarmuus, olosuhteet, joissa lasten täytyy opetella aikuisten roolia liian varhain ja joissa huominen voi tuoda tullessaan mitä vain. Lakoninen huumori tuo raskaaseen teemaan ja traagisiin elämänvaiheisiin tarvittavaa ilmaa ja etäisyyttä.
Pojan silmin kuvattu isän traaginen elämäntarina, tai oikeastaan koko perheen tarina, joka vuoroin itkettää ja vuoroin naurattaakin, ja jota ravistelee ja heittelee uskomattomalla tavalla keskushenkilö-isän vaihtelevat mielentilat ja horjuva mielenterveys, köyhyys, alkoholismi ja jatkuva epävarmuus, olosuhteet, joissa lasten täytyy opetella aikuisten roolia liian varhain ja joissa huominen voi tuoda tullessaan mitä vain. Lakoninen huumori tuo raskaaseen teemaan ja traagisiin elämänvaiheisiin tarvittavaa ilmaa ja etäisyyttä.
April 5, 2021
Arvioni 3-3,5 tähteä. Miksei viisi, kuten moni on antanut jossain kirjallisuusryhmässä? No, yritän vähän perustella.
Joonatan "näyttelijä Pamela Tolan veli" Tolan Punainen planeetta on sekoitus autofiktiota ja romaania. Kyseessä on eräänlainen sukutarina, joka päättyy (tällä erää) siihen, kun Joonatanin Mikko-isä kuolee. Myös taidemaalari Mikko J. Tola (ja osin hänenkin isänsä) oli julkisuuden henkilö. Sinänsä rohkea veto kirjoittaa näin "tunnustuksellinen" kirja. Osa sukulaisista on säilyttänyt kaikki Mikon kirjeet ja muut tuotokset, joita hyödynnetään kirjassa. Arto Halonen teki myös Mikko J. Tolasta dokumenttia, mutta se ei koskaan valmistunut eikä sitä koskaan julkaistu. Joonatan on kuiten saanut nähdä kuvattua materiaalia. Joonatan itse korostaa, että vaikka tapahtumilla on todellisuuspohja, on hän suodattanut tapahtumat mielikuvituksen läpi. Se on tietysti luonnollista, koska monet asiat tapahtuvat ennen Joonatanin syntymää ja toisaalta loput taphatumat Joonatanin ollessa alle kouluikäinen. Eikä hän ole aina ollut edes paikalla, kun asioita on tapahtunut.
Taidemaalari Mikko J. Tolan varsinaista daignoosia ei mainita, eikä oikein ole tarpeenkaan. Mieli on kuitenkin järkkynyt vahvasti ja lisäksi kun mukaan lasketaan alkoholi ja lääkkeet, niin soppa on valmis. Kirja on siis vahva kuvaus perhearjesta, joka on aika kaukana ns. normaalista. On myös varmasti vaatinut Mikon vaimolta paljon olla miehensä rinnalla. Toisaalta Mikko on korostanut kasvatusta ja perheen tärkeyttä. Kaikesta "sekoilusta" huolimatta Mikko esim. usein luki iltasadun lapsilleen. Eikä perheen ilmeisesti kuin kerran tarvinnut turvautua turvataloon. Tämä oli jo aika loppuvaiheessa, kun Mikko oli niin sekaisin, että suhaisi vaimoaan stiletillä poskeen.
Varsinkin loppua kohden Joonatanin humoristiset kommentit perheensä tarinaan lisääntyvät. Huumori onkin varmasti yksi keino selviytyä kerrotun kaltaisesta perhetilanteesta. Ja taitaa 2020-luvulla lastensuojelukin toivottavasti olla toisella tasolla ja jos kirjan tapahtumat tapahtuisivat nyt, ehkä lasten huostaanotto olisi todennäköisempää. Kirja on myös tietysti Mikon (ja sisarusten) selviytymistarina. Minulle tutut teemat tulevat esiin: lapset ottavat vastuuta vanhemmistaan ja kodistaan ja aikuistuvat aivan liian aikasin.
Kirjan lopetus on muuten todella kaunis: se päättyy Mikon koskettavaan runoon.
Miksi sitten vain 3-3,5 tähteä? Minulle tapahtuvat eivät olleet niin shokeeraavia, koska työhistoriani puolesta olen jo nähnyt ja kuullut kaikenlaista. Toiseksi, koska kyseessä on kuitenkin romaani, niin henkilökuvauksissa ei päästä kauhea syvälle. Vaikuttaa siltä, että Joonatan on nyt halunnut kirjoittaa tapahtumat päiväkirjanomaisesti ja hieman niitä kommentoiden. Ehkä kun aikaa kuluu ja Joonatanille ikää tulee lisää, niin mahdollinen jatko-osa pureutuu henkilöihin ja taphatumiin vielä syvällisemmin. Tarinan päättymisen aikoihin kaikki lapset olivat vielä alle kouluikäisiä. Pian Mikon kuoleman jälkeen myös heidän äitinsä kuoli ja lapset "sijoitettiin" muualle.
Kirjaa voi luonnehtia kuitenkin hyväksi ja suosittelen sen lukemista mahdollisimman monelle - etenkin henkilöille, jotka eivät juurikaan ole ihmiselämän nurjaan puoleen törmänneet.
Joonatan "näyttelijä Pamela Tolan veli" Tolan Punainen planeetta on sekoitus autofiktiota ja romaania. Kyseessä on eräänlainen sukutarina, joka päättyy (tällä erää) siihen, kun Joonatanin Mikko-isä kuolee. Myös taidemaalari Mikko J. Tola (ja osin hänenkin isänsä) oli julkisuuden henkilö. Sinänsä rohkea veto kirjoittaa näin "tunnustuksellinen" kirja. Osa sukulaisista on säilyttänyt kaikki Mikon kirjeet ja muut tuotokset, joita hyödynnetään kirjassa. Arto Halonen teki myös Mikko J. Tolasta dokumenttia, mutta se ei koskaan valmistunut eikä sitä koskaan julkaistu. Joonatan on kuiten saanut nähdä kuvattua materiaalia. Joonatan itse korostaa, että vaikka tapahtumilla on todellisuuspohja, on hän suodattanut tapahtumat mielikuvituksen läpi. Se on tietysti luonnollista, koska monet asiat tapahtuvat ennen Joonatanin syntymää ja toisaalta loput taphatumat Joonatanin ollessa alle kouluikäinen. Eikä hän ole aina ollut edes paikalla, kun asioita on tapahtunut.
Taidemaalari Mikko J. Tolan varsinaista daignoosia ei mainita, eikä oikein ole tarpeenkaan. Mieli on kuitenkin järkkynyt vahvasti ja lisäksi kun mukaan lasketaan alkoholi ja lääkkeet, niin soppa on valmis. Kirja on siis vahva kuvaus perhearjesta, joka on aika kaukana ns. normaalista. On myös varmasti vaatinut Mikon vaimolta paljon olla miehensä rinnalla. Toisaalta Mikko on korostanut kasvatusta ja perheen tärkeyttä. Kaikesta "sekoilusta" huolimatta Mikko esim. usein luki iltasadun lapsilleen. Eikä perheen ilmeisesti kuin kerran tarvinnut turvautua turvataloon. Tämä oli jo aika loppuvaiheessa, kun Mikko oli niin sekaisin, että suhaisi vaimoaan stiletillä poskeen.
Varsinkin loppua kohden Joonatanin humoristiset kommentit perheensä tarinaan lisääntyvät. Huumori onkin varmasti yksi keino selviytyä kerrotun kaltaisesta perhetilanteesta. Ja taitaa 2020-luvulla lastensuojelukin toivottavasti olla toisella tasolla ja jos kirjan tapahtumat tapahtuisivat nyt, ehkä lasten huostaanotto olisi todennäköisempää. Kirja on myös tietysti Mikon (ja sisarusten) selviytymistarina. Minulle tutut teemat tulevat esiin: lapset ottavat vastuuta vanhemmistaan ja kodistaan ja aikuistuvat aivan liian aikasin.
Kirjan lopetus on muuten todella kaunis: se päättyy Mikon koskettavaan runoon.
Miksi sitten vain 3-3,5 tähteä? Minulle tapahtuvat eivät olleet niin shokeeraavia, koska työhistoriani puolesta olen jo nähnyt ja kuullut kaikenlaista. Toiseksi, koska kyseessä on kuitenkin romaani, niin henkilökuvauksissa ei päästä kauhea syvälle. Vaikuttaa siltä, että Joonatan on nyt halunnut kirjoittaa tapahtumat päiväkirjanomaisesti ja hieman niitä kommentoiden. Ehkä kun aikaa kuluu ja Joonatanille ikää tulee lisää, niin mahdollinen jatko-osa pureutuu henkilöihin ja taphatumiin vielä syvällisemmin. Tarinan päättymisen aikoihin kaikki lapset olivat vielä alle kouluikäisiä. Pian Mikon kuoleman jälkeen myös heidän äitinsä kuoli ja lapset "sijoitettiin" muualle.
Kirjaa voi luonnehtia kuitenkin hyväksi ja suosittelen sen lukemista mahdollisimman monelle - etenkin henkilöille, jotka eivät juurikaan ole ihmiselämän nurjaan puoleen törmänneet.
April 6, 2023
Ristiriitainen lukukokemus. Arvostan ja kannatan sitä, että kirjailija on kyennyt ja halunnut käydä läpi tuhoavan vanhempansa ja turvattoman lapsuutensa vaiheita. Autofiktiivisen romaanin kieli on raikasta ja karnevalistinen tyylilaji tuntuu oikealta valinnalta näin raskaiden asioiden käsittelyyn. Sisältö taas on niin järkyttävää, hermojaraastavaa ja surullista, että en tiedä mitä ajatella. Eniten häiritsi se, että kirjan tarinan keskipisteenä oli psykoottinen, suuruudenhullu, itsekeskeinen alkoholisti-isä. Kaikkien muiden perheenjäsenten tunteet ja kokemukset jäivät sivulauseiksi. Toisaalta kyseinen dynamiikka lienee totuudenmukainen: "taiteilija" Mikko Tolan perheessä vain Mikko Tolalla oli väliä, kaikki muut olivat pakon edessä statisteja. Ymmärrän, että kyseessä on sairauden kuvaus ja sairas ihminen, mutta olen niin vitun kyllästynyt tarinoihin tällaisista hulluista mies"neroista", että lukeminen teki tiukkaa. Jos tämä olisi ollut fiktiota, olisin jättänyt kesken.
Olisipa tämä ollut fiktiota. Niin moni ihminen oli katsomassa sormien läpi ja suorastaan mahdollistamassa mielisairaan ihmisen to(i)lailuja, joiden jalkoihin jäivät lapset, joiden tuli pärjätä omillaan. Ihmettelin koko ajan, miten he selvisivät hengissä. Jotenkin kuvaavaa, että perheen liepeillä pyöri (mies-)dokumentaristi tekemässä "anarkistisesta oman polun kulkija"-isästä taiteilijamuotokuvaa (joka ei tosin koskaan valmistunut), sen sijaan että olisi vaikkapa ollut huolissaan perheen lapsista. Perheen äiti oli klassinen "nainen mahdollistajana", Liv Strömquistia lainaten. Lopussa hänenkin mittansa alkoi täyttyä, mutta liian myöhään, monessa mielessä. Harvoin sitä on niin huojentunut kenenkään kuolemasta kuin tässä hullun isän. Tunnen suurensuurta myötätuntoa perheen lapsia kohtaan. Olen nähnyt läheltä omassa elämässäni tupakanhajuisten huoneiden ja tyhjien jääkaappien ja kännissämongertavien aikuisten lapsia ja monet heistä ovat jatkaneet vanhempiensa jalanjäljissä. Olen iloinen, että Tolan perheen lapsille on käynyt paremmin.
Olisipa tämä ollut fiktiota. Niin moni ihminen oli katsomassa sormien läpi ja suorastaan mahdollistamassa mielisairaan ihmisen to(i)lailuja, joiden jalkoihin jäivät lapset, joiden tuli pärjätä omillaan. Ihmettelin koko ajan, miten he selvisivät hengissä. Jotenkin kuvaavaa, että perheen liepeillä pyöri (mies-)dokumentaristi tekemässä "anarkistisesta oman polun kulkija"-isästä taiteilijamuotokuvaa (joka ei tosin koskaan valmistunut), sen sijaan että olisi vaikkapa ollut huolissaan perheen lapsista. Perheen äiti oli klassinen "nainen mahdollistajana", Liv Strömquistia lainaten. Lopussa hänenkin mittansa alkoi täyttyä, mutta liian myöhään, monessa mielessä. Harvoin sitä on niin huojentunut kenenkään kuolemasta kuin tässä hullun isän. Tunnen suurensuurta myötätuntoa perheen lapsia kohtaan. Olen nähnyt läheltä omassa elämässäni tupakanhajuisten huoneiden ja tyhjien jääkaappien ja kännissämongertavien aikuisten lapsia ja monet heistä ovat jatkaneet vanhempiensa jalanjäljissä. Olen iloinen, että Tolan perheen lapsille on käynyt paremmin.
This entire review has been hidden because of spoilers.
February 19, 2021
Traaginen ja hauska. Kirjan tapahtumat ja henkilöt ovat niin järkyttäviä, että ilman Tolan kevyttä ja värikästä ilmaisua kokonaisuus olisi voinut kääntyä raskaaksi. Tola kuitenkin väistää tämän vaaran ansiokkaasti ja kääntää sen voitokseen.
Toivon, että kirjoittajalla sisaruksineen on elämässä nykyisin turvallinen ja hyvä olo ❤️
Toivon, että kirjoittajalla sisaruksineen on elämässä nykyisin turvallinen ja hyvä olo ❤️
March 31, 2021
”Karnevalistinen nauru” Päivi Huuhtanen opetti aikoinaan meille Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen kirjallisuudenhistorian luennoilla pitkään ja perusteellisesti miksi keskiajalla ihmiset rakastivat juhlissa ja markkinoilla esitettyjä irvokkaita (nukke)näytelmiä, joissa pilkattiin vallanpitäjiä. Näissä hupsuntyhmät, julmat ja irstaat hallitsijat katkoivat viattomien päät. Se oli vapauttavaa ja terapeuttista naurua itkun ja tuskan läpi, kun tuon ajan todellisuus siirrettiin näytelmäksi.
Tola tavoittaa tässä teoksessa jotain samankaltaista. Kun on valittava itketäänkö vai nauretaanko, Tola vie meidät mukanaan nauramaan kauhealle perhetragedialle. Minäkin nauroin, vaikka oikeasti itketti.
Tola tavoittaa tässä teoksessa jotain samankaltaista. Kun on valittava itketäänkö vai nauretaanko, Tola vie meidät mukanaan nauramaan kauhealle perhetragedialle. Minäkin nauroin, vaikka oikeasti itketti.
Displaying 1 - 30 of 126 reviews