Aikuisten versio Me Rosvoloista? Tämä vaan ei ollut niin hauska, koska kyseessä olivat tositapahtumiin perustuvat muistelmat karmeasta lapsuudesta narsistisen taiteilijaisän alamaisuudessa - ja siksi "hauskat" tapahtumat näki pikemminkin dramaattisina, tietäen, että 4 lasta eli olosuhteiden uhreina, ja joutui niistä kärsimään. Näyttelijä Pamela Tola oli ymmärtääkseni myös yksi näistä lapsista. Nyt sitten Joonatan Tola aloittaa lupaavasti esikoiskirjailijana.
Tiivistettynä, tämä oli ehkä kuvaus erittäin adhd-maanisdepressiivisestä luonteenlaadusta, joka oli selvästi periytynyt isoisältä kirjoittajan isälle. Tämä oli kuvaus pahasta narsistisuudesta, aivan karmeasta alkoholistivanhempien perhearjesta sekä todella naurettavasta skitsoidisesta taidemaalarin urasta, jolla kirjoittajan isä ei onnistunut perhettään elättämään. Kuvaus siitä, millaista on elää perheessä, jossa todennäköisesti skitsofreniaa sairastava isä saa määrätä asioista, eikä lastensuojelu puutu tilanteeseen. Kuvaus häirikkömäisestä elämäntavasta. Kuvaus äärimmäisestä köyhyydestä hyvinvoivan Suomen katveessa, painottuen 80-luvulle.
Kirjan lopussa tuodaan esille, että kirja perustuu kirjoittajan omiin muistoihin, taiteilijaisältä jääneisiin sekaviin kirjeisiin, joihinkin videopätkiin ja tapahtumia todistaneiden sukulaisten haastatteluihin. Näiden lisäksi kirjailija on ottanut vapauden täyttää aukkoja omilla tulkinnoillaan, ja maustanut juttuja kenties jonkun verran, aivan kuin hyvän tarinankertojan kuuluukin tehdä.
Esikoiskirjailija onnistuu kerronnassa loistavasti!
Kirjassa sukelletaan todella lähelle, samaan huoneeseen, iholle ja osin pään sisään, hyvin omituisten ja hengästyttävän maanisten ihmisten kanssa. Jutut kuulostavat samaan aikaan uskomattomilta, mutta jollain tapaa myös uskottavilta. Kirjan kerronta luo henkilöhahmojen kautta rauhattoman ja täysin ennalta-arvaamattoman tunnelman, johon lukijan on helppoa koukuttua; mitäköhän pöhköä seuraavaksi, sitä vain halusi uteliaisuuttaan saada selville.
Aluksi kirjassa kuullaan millainen oli kirjoittajan isoisä, arvostettu neurokirurgi (yksi alansa ensimmäisiä Suomessa) ja monialanero, joka kuoli polioon, vaikka sinnitteli kokovartalohalvaantuneena vielä vuosikymmenen verran ennen lopullista poismenoaan. Ja alkoi halvaantuneena mm. Suomen ensimmäiseksi tv-kriitikoksi (50-luvulla), suomensi kirjoja, kirjoitti kolumneja ja ties mitä. Taisi "sammakkohengityksen" jopa 10 min ajan, jos rautakeuhkot jostain syystä lopettivat toimintansa. Neurokirurgina hän oli ehtinyt toimia 34-vuotiaaksi, ja tehdä jo mainittavan uran eri puolilla Suomea, mm. Salossa, Helsingissä ja jossain pohjoisemmassakin. Neurokirurgian koulutuksen hän oli saanut Amerikasta. Vuonna 54 syntyi hänelle sitten poika, Mikko. Lastenhoidossa neurokirurgi ei tietenkään pärjännyt. Kenties näistä olosuhteista juontui myös kirjoittajan isän, Mikko J. Tolan, pohjimmiltaan niin ahdistunut mielenlaatu. Hän jäi lapsuudessa vaille huomiota, hoivaa ja turvallisuutta - ja angstailikin tästä häneen kohdistuneesta "vihasta" vielä myöhäisellä iällään. Kaikki huomio perhepiirissä keskittyi ilmeisesti neurokirurgi-isään. Ja näin syntyi sukupolvien ketju, jossa vahinko siirtyi eteenpäin.
Kerronnassa olennaista on se valtava ero neurokirurgi-isän ja hänen poikansa Mikko J. Tolan elämäntyylien välillä. Isoisä sai levottoman luonteenlaatunsa (adhd tmss.?) jotenkin valjastettua urakehitystä ja menestystä palvelemaan, mutta Mikko J. Tolan mieli oli loppuun asti rajun villi ja ailahteleva, eikä hän saanut muutamia muiden avustuksella järjestettyjä taidenäyttelyitä lukuunottamatta taiteilijanuransa aikana mitään merkittävää aikaiseksi. Pinnan alla kuplinut lahjakkuus valui viimeistään alkoholismin myötä hukkaan. Kerronnassa tämä jännite tuntui jotenkin olennaiselta; menestyvän isän pojasta ei tullutkaan enää menestyjää, vaan sekopää, jolla ajatuksenjuoksu kuitenkin oli monimutkaista, ja siten jollain tavalla älykkyyttä ilmaisevaa. Narsistisuus ja täysi vastuuttomuus olivat dominivia ominaisuuksia Mikko J. Tolan luonteessa, joten älykkyys ei päässyt koskaan uomaansa. Alkoholikin vaikutti isään ja hänen poikaansa hyvin eri tavoilla. Toinen pystyi naukkailemaan viskiä, ja muuttui vain mukavaksi, kun toinen joi joka kerta itsensä tainnoksiin, sekoili ja muuttui väkivaltaiseksi, oli alkoholisti.
Kirjan aikana lukija alkaa inhota ja vihata tätä kaikin tavoin pelleilevää, oireilevaa ja spedeilevää taidemaalaria oikein kunnolla. Mitkään sutkautukset tai tempaukset eivät olleet enää hauskoja, kun oli varsin pian oppinut ymmärtämään miten häiriintyneestä ja läheisilleen pahaa tuottavasti ihmisestä oli kyse. Tällaisia ihmisiä on moni varmaan nuorempana (18-25-vuotiaana) kohdannut eri piireissä, esim. muusikkopiireissä. Näitä levottomia tapauksia. Yleensä näillä ei kuitenkaan ole neljää lasta vastuullaan, mutta tällä 80-luvulla eläneellä kaverilla valitettavasti oli. Eikä lapsia otettu häneltä (ja hänen puolisoltaan) huostaan kuin vasta siinä vaiheessa, kun hän kuoli huoneeseensa.
Kirja teki minuun syvän vaikutuksen monin eri tavoin. Laittoi vakavaksi. Kirja tavoitti tietynlaisen hippityylisen taiteilijapellen ikonisen arkkityypin niin osuvasti, että seuraavan kerran, kun näen tuollaisen tyypin kadulla tai puistossa, ymmärrän tilanteen uudessa valossa. Kirja olisi hyvää luettavaa erikoisuutta tavoitteleville noin 20-vuotiaille, jotka saattavat vielä ihannoida elämäntapaintiaaniutta, ja ovat valmiita heittämään ranttaliksi. Tästä tuli mieleeni myös kirja nimeltä Nancy. Onneksi nykypäivänä nuoret ovat vähentäneet alkoholin käyttöään eri tutkimusten mukaan reilustikin, eikä uskottavaan taiteilijuuteen vaadita enää jatkuvaa kännissä oloa ja tupakan polttoa. Pikemminkin päin vastoin...