What do you think?
Rate this book
Aivot pellolle
Maailmantuska on 16-vuotiaan työtä.
Elääkö harmaata elämää ja olla nolla (niin kuin aikuiset)? Eikö olisi parempi olla reilusti miinus?
Miten saisi vihreäsilmäisen tytön huomion? Pitääkö syödä lihaa? Pitääkö ylipäänsä syödä?
Voi lukea Sartrea, kirjoittaa runoja ja elää kolme elämää kuolematta kertaakaan.
Tai sitten voi ottaa elämän ja kuoleman kysymykset ihan kirjaimellisesti.
Kursailematon ja yllättävä tarina teiniangstista – hillittömän hauska, herkkä ja herättävä, mutta myös kauhea, kuvottava ja kova.
Elääkö harmaata elämää ja olla nolla (niin kuin aikuiset)? Eikö olisi parempi olla reilusti miinus?
Miten saisi vihreäsilmäisen tytön huomion? Pitääkö syödä lihaa? Pitääkö ylipäänsä syödä?
Voi lukea Sartrea, kirjoittaa runoja ja elää kolme elämää kuolematta kertaakaan.
Tai sitten voi ottaa elämän ja kuoleman kysymykset ihan kirjaimellisesti.
Kursailematon ja yllättävä tarina teiniangstista – hillittömän hauska, herkkä ja herättävä, mutta myös kauhea, kuvottava ja kova.
210 pages, Hardcover
First published April 19, 2010
6 people are currently reading
81 people want to read
About the author
Mikael Niemi
21 books232 followersMikael Niemi is a Swedish author. He wrote the novel Populärmusik från Vittula (in English as Popular music from Vittula). It became a best-seller in Sweden and was subsequently translated into 30 languages.
He first became famous by writing poetry, and he has published many collections of poetry, such as Änglar med mausergevär (Angels with mauserguns), Med rötter här uppe (With roots up here) and his very first, Näsblod under högmässan (Nosebleed during the high mass). He has also written many works for the theatre.
Many of his books contain some Meänkieli language, the local variety of Finnish.
Niemi was educated in Luleå but currently resides in Pajala.
He first became famous by writing poetry, and he has published many collections of poetry, such as Änglar med mausergevär (Angels with mauserguns), Med rötter här uppe (With roots up here) and his very first, Näsblod under högmässan (Nosebleed during the high mass). He has also written many works for the theatre.
Many of his books contain some Meänkieli language, the local variety of Finnish.
Niemi was educated in Luleå but currently resides in Pajala.
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 30 of 34 reviews
December 3, 2016
This book is depressing. Hilarious. Truthful.
Oivaltavia ajatuksia, arjen piristystä, elämän montussa selviytymistä. Unessa kulkemista, kyyneliä. Unelmia. Värejä harmaassa maailmassa. Pamahduksia ja aseen uudelleen lataamista.
"Mitä jos Pålle oli oikeassa ja maailma tuhoutuisi? Sota tai ruttoepidemia tappaisi ihmiset sukupuuttoon. Ainoastaan Lavendel ja minä olisimme jäljellä. Viimeiset eloonjääneet. Me asuisimme täällä, kunnes kaikki olisi ohi, kunnes maailmassa ei olisi enää ketään muuta. Kunnes kaikki pahuus ja epäoikeudenmukaisuus olisi kitketty maailmasta. Kun kaikki kansat ja heimot olisivat kuolleet, ei olisi enää valtioita. Ei olisi rajoja joista taistella, ei uskontoja eikä politiikkaa, ei paskapäitä, idiootteja, köyhiä eikä rikkaita. Olisi vain valtava maailma, jossa ruumiit mätänisivät hiljalleen ja peittyisivät nurmien ja vihannoivien metsien alle.
Ja me eläisimme kuin paratiisissa. Lavendel ja minä, rakastavaiset. Koko planeetta olisi meidän. Kaikki tekniset vempaimet olisivat poissa pelistä, kaikki elektroniikka, kaikki tietokoneet. Kuka tarvitsisi kännykkää, jos oma rakas istui ihan vieressä? Kuka tarvitsi telkkaria tai nettiä, jos voi katsella auringonlaskua?"
Kirja sai minut erittäin masentavalle tuulelle, varsinkin loppua kohden. Toisaalta siinä oli onnellisen toivon kipinöitä. Pidin myös siitä, että päähenkilö tiesi mitä haluaa ja lähtisi kohti omaa tavoitettaan eikä lääkäriksi kuten hänen äitinsä ehdotti.
Osittain teksti oli hiukan vierasta itselleni, koska aiheena oli nuoren pojan ajatukset, mutta välillä hekotin lukiessani ja miehen alun murheet koskettivat minuakin.
All in all tykkäsin kirjasta. Sen mielenkiintoinen ja syvällinenkin pohdiskelu vaikutti mietteisiini. Suosittelen.
Oivaltavia ajatuksia, arjen piristystä, elämän montussa selviytymistä. Unessa kulkemista, kyyneliä. Unelmia. Värejä harmaassa maailmassa. Pamahduksia ja aseen uudelleen lataamista.
"Mitä jos Pålle oli oikeassa ja maailma tuhoutuisi? Sota tai ruttoepidemia tappaisi ihmiset sukupuuttoon. Ainoastaan Lavendel ja minä olisimme jäljellä. Viimeiset eloonjääneet. Me asuisimme täällä, kunnes kaikki olisi ohi, kunnes maailmassa ei olisi enää ketään muuta. Kunnes kaikki pahuus ja epäoikeudenmukaisuus olisi kitketty maailmasta. Kun kaikki kansat ja heimot olisivat kuolleet, ei olisi enää valtioita. Ei olisi rajoja joista taistella, ei uskontoja eikä politiikkaa, ei paskapäitä, idiootteja, köyhiä eikä rikkaita. Olisi vain valtava maailma, jossa ruumiit mätänisivät hiljalleen ja peittyisivät nurmien ja vihannoivien metsien alle.
Ja me eläisimme kuin paratiisissa. Lavendel ja minä, rakastavaiset. Koko planeetta olisi meidän. Kaikki tekniset vempaimet olisivat poissa pelistä, kaikki elektroniikka, kaikki tietokoneet. Kuka tarvitsisi kännykkää, jos oma rakas istui ihan vieressä? Kuka tarvitsi telkkaria tai nettiä, jos voi katsella auringonlaskua?"
Kirja sai minut erittäin masentavalle tuulelle, varsinkin loppua kohden. Toisaalta siinä oli onnellisen toivon kipinöitä. Pidin myös siitä, että päähenkilö tiesi mitä haluaa ja lähtisi kohti omaa tavoitettaan eikä lääkäriksi kuten hänen äitinsä ehdotti.
Osittain teksti oli hiukan vierasta itselleni, koska aiheena oli nuoren pojan ajatukset, mutta välillä hekotin lukiessani ja miehen alun murheet koskettivat minuakin.
All in all tykkäsin kirjasta. Sen mielenkiintoinen ja syvällinenkin pohdiskelu vaikutti mietteisiini. Suosittelen.
May 12, 2021
Ja, du kan alltid lita på Mikael Niemi att skriva karaktärer du kommer att hata.
Den här boken var fullständigt meningslös, och gav mig verkligen ingenting. Karaktärerna och berättelsen i sig var så tråkiga.
Och som jag sa i min uppdatering för boken: har han en checklista på skällsord för varje bok han skriver eller? Känns nästan som det. Usch och fy. Det är inte svårt att INTE skriva dem.
Köpte den här på skoj till pappa för ett tag sen, för vi har typ alla hand andra böcker. Är tveksam om jag ens tycker vi ska behålla den. Pappa tyckte heller inte om den, så...
Den här boken var fullständigt meningslös, och gav mig verkligen ingenting. Karaktärerna och berättelsen i sig var så tråkiga.
Och som jag sa i min uppdatering för boken: har han en checklista på skällsord för varje bok han skriver eller? Känns nästan som det. Usch och fy. Det är inte svårt att INTE skriva dem.
Köpte den här på skoj till pappa för ett tag sen, för vi har typ alla hand andra böcker. Är tveksam om jag ens tycker vi ska behålla den. Pappa tyckte heller inte om den, så...
April 19, 2019
Godt skrevet. Hovedkarakteren er så motbydelig at man ikke får noen empati med ham selv om han opplever utrolig mye stygt. Nettopp derfor synes jeg boka er god.
January 18, 2018
Denne boka minnet meg noe om Jan Guillous Ondskapen, med de likehetstrekkene at hovedkarakteren var fullstendig usmakelig og grusomt selvgod, men til forskjell fra Guillou, som er en dyktig ordsmed, blir Niemis valg av ord og setningsoppbygning billig og fårete i sammenlikning.
Niemi mangler evnen Guillou har til å klare å sette seg inn i det psykiske aspektet i situasjonen han beskriver.
Nå er jeg fullt klar over at jeg neppe er i målgruppa for denne boka, men det unnskylder ikke at den er skrevet på en billig og klossete måte.
Jeg klarte ikke å bestemme meg for om hovedkarakterens uendelige lovprisning av seg selv, med setninger som «Siden jeg begynte på vidregående har jeg merket stadig tydeligere at jeg har gått forbi mamma intellektuelt.» er et forsøk på å latterliggjøre sin egen hovedkarakter, om det skal tolkes som et trekk av psykisk ustabilitet som skal forklare hvorfor hovedkarakteren gjør som han gjør, eller om det rett og slett er helt på alvor at han skal være så selvgod og narsissistisk som han er, og at leserne skal se på ham som det eneste fornuftige mennesket på skolen der handlingen foregår.
Blant annet gjør hovedkarakteren (som forresten ikke har navn, en parallell til Hamsuns jeg-person i «Sult» som blir referert til i boka) «opprør» mot en lærer ved å påstå at han eksempelvis kan skrive bedre enn både August Strindberg og Karin Boye, men teksten som ender opp med å bli hovedfokus i boka, diktet hovedkarakteren skriver som skaper bølger gjennom hele skolen er dette:
Deretter følger det en beskrivelse av karakterens eufori idét han oppdager hvilket fantastisk flott dikt dette er,
Eksempler som dette er grunnen til at jeg ikke klarer å bestemme meg for om det er med intensjon at karakteren blir framstilt som ufattelig egosentrisk. Hadde det ikke vært for at han aldri blir konfrontert med seg selv og sine tanker om egen storhet, men heller gang på gang får bekreftelse fra samfunnet rundt ham at det han gjør og skriver er fantastisk og revolusjonerende, at jeg ikke har kastet fra meg tanken om at det må være intensjon fra forfatterens side.
Hovedkarakteren ender tvert imot å bli en mystisk helt, en helt som redder skolen fra en tragedie, og ingen får noen gang vite hva som kunne ha skjedd om ikke helten var der for å redde dem.
I en annen skoletime beviser han sitt overlegne intellekt ved å provosere klassen sin med å mene han ikke skjønner hvordan kjønn i bunn og grunn kan ses på som like, når det jo er helt klart at han er utstyrt med en penis, noe jenter tross alt ikke har, og at «hvis [han] var feilinformert på dette punktet, kunne vi jo dra ned buksene nå og se etter», og at «hvis vi nå bare var konstruksjoner, synes [han] det manglet noe i konstruksjonen deres, en bestanddel som noen haddle glemt å få på plass». Det ender med at hovedkarakteren konkluderer med et eller annet poeng om penismisunnelse og skaper (til hans store fornøyelse) fullt opprør i klasserommet.
Jeg vet ikke om andre er enig i at dette er enda et eksempel på på denne smakløse karakterens pseudointellekt, men personlig synes jeg det blir forferdelig barnslig og jeg er ikke sikker på om jeg ville synes det var kult selvom jeg var tolv år gammel.
Det virker også relativt pretensiøst å la hovedkarakteren lese Jean Paul Sartre og deretter la ham presentere boka «Eksistensialisme er humanisme» for klassen sin, og da han i bunn og grunn bruker veldige enkle ord og på en måte forklarer konseptet frihet, men likevel å la hovedkarakteren være den eneste som forstår det han snakker om.
Jeg fordrar ikke karakterer som framstilles som om de er de smarteste på hele skolen, de leser bøker med vanskelige ord, leser filosofi og poesi, ingen kan vinne en intellektuell kamp med dem, de er flinke i alt de gjør, de har street cred, de er misforståtte og outcasts - og denne boka er en eneste stor suppe av alle varianter av denne klisjéen.
Niemi mangler evnen Guillou har til å klare å sette seg inn i det psykiske aspektet i situasjonen han beskriver.
Nå er jeg fullt klar over at jeg neppe er i målgruppa for denne boka, men det unnskylder ikke at den er skrevet på en billig og klossete måte.
Jeg klarte ikke å bestemme meg for om hovedkarakterens uendelige lovprisning av seg selv, med setninger som «Siden jeg begynte på vidregående har jeg merket stadig tydeligere at jeg har gått forbi mamma intellektuelt.» er et forsøk på å latterliggjøre sin egen hovedkarakter, om det skal tolkes som et trekk av psykisk ustabilitet som skal forklare hvorfor hovedkarakteren gjør som han gjør, eller om det rett og slett er helt på alvor at han skal være så selvgod og narsissistisk som han er, og at leserne skal se på ham som det eneste fornuftige mennesket på skolen der handlingen foregår.
Blant annet gjør hovedkarakteren (som forresten ikke har navn, en parallell til Hamsuns jeg-person i «Sult» som blir referert til i boka) «opprør» mot en lærer ved å påstå at han eksempelvis kan skrive bedre enn både August Strindberg og Karin Boye, men teksten som ender opp med å bli hovedfokus i boka, diktet hovedkarakteren skriver som skaper bølger gjennom hele skolen er dette:
«Bomb dritten
Bomb hele dritten
Kast granater i koridorene
Bomb hjernene
Kast ildstråler inn i klasserommene, i klasseromscellene
Det takkete blir rundt
Det runde blir et hjerte
Hjertet fylles med bensin og kastes
Slik at sjelene brenner
Slik at vi dør og begynner å leve
Slik at taket løfter seg og vi kan se
Den røde himmelen»
Deretter følger det en beskrivelse av karakterens eufori idét han oppdager hvilket fantastisk flott dikt dette er,
«Jeg leste diktet og forstod midt i følelsesraset at det var det beste jeg noen gang hadde skrevet. Altså noensinne, det var genialt. Det var fullkomment. Diktet skrev seg inn i litteraturhistorien som en klar nummer én, ingen hadde nådd slike høyder tidligere. På ufattelig kort tid hadde jeg utviklet meg til den beste svenske poeten gjennom alle tider. Jeg var genial.»
Eksempler som dette er grunnen til at jeg ikke klarer å bestemme meg for om det er med intensjon at karakteren blir framstilt som ufattelig egosentrisk. Hadde det ikke vært for at han aldri blir konfrontert med seg selv og sine tanker om egen storhet, men heller gang på gang får bekreftelse fra samfunnet rundt ham at det han gjør og skriver er fantastisk og revolusjonerende, at jeg ikke har kastet fra meg tanken om at det må være intensjon fra forfatterens side.
Hovedkarakteren ender tvert imot å bli en mystisk helt, en helt som redder skolen fra en tragedie, og ingen får noen gang vite hva som kunne ha skjedd om ikke helten var der for å redde dem.
I en annen skoletime beviser han sitt overlegne intellekt ved å provosere klassen sin med å mene han ikke skjønner hvordan kjønn i bunn og grunn kan ses på som like, når det jo er helt klart at han er utstyrt med en penis, noe jenter tross alt ikke har, og at «hvis [han] var feilinformert på dette punktet, kunne vi jo dra ned buksene nå og se etter», og at «hvis vi nå bare var konstruksjoner, synes [han] det manglet noe i konstruksjonen deres, en bestanddel som noen haddle glemt å få på plass». Det ender med at hovedkarakteren konkluderer med et eller annet poeng om penismisunnelse og skaper (til hans store fornøyelse) fullt opprør i klasserommet.
Jeg vet ikke om andre er enig i at dette er enda et eksempel på på denne smakløse karakterens pseudointellekt, men personlig synes jeg det blir forferdelig barnslig og jeg er ikke sikker på om jeg ville synes det var kult selvom jeg var tolv år gammel.
Det virker også relativt pretensiøst å la hovedkarakteren lese Jean Paul Sartre og deretter la ham presentere boka «Eksistensialisme er humanisme» for klassen sin, og da han i bunn og grunn bruker veldige enkle ord og på en måte forklarer konseptet frihet, men likevel å la hovedkarakteren være den eneste som forstår det han snakker om.
«- Friheten, sa jeg, - Boken handler om at man er fri. Man kan velge å bli akkurat hvem man vil. Det er ingen som er modige i utgangspunktet, det er noe du velger å bli.
- Hvordan da?
- Du gjør en modig handling […] det er du selv som bestemmer. Alle velger sitt liv. Kanskje er man feig og skygger unna alltid, men da har du valgt å leve et feigt liv. […] Man kan aldri skylde på andre. Hvis du lar være å velge, er det også et valg. Da velger du å leve uten å tenke, det er mange som gjør det av redsel. […] Det finnes ingen Gud, ingen skjebne. Bare du selv om det ene livet du har.
Jeg så utover klassen. Flere av drittsekkene lot som om de snorket, mens idiotene åpenbart ikke hadde skjønt et ord.»
Jeg fordrar ikke karakterer som framstilles som om de er de smarteste på hele skolen, de leser bøker med vanskelige ord, leser filosofi og poesi, ingen kan vinne en intellektuell kamp med dem, de er flinke i alt de gjør, de har street cred, de er misforståtte og outcasts - og denne boka er en eneste stor suppe av alle varianter av denne klisjéen.
August 2, 2011
Mikael Niemi on nero, joka pystyy kirjoittamaan mielettömän kauniin, raa'an ja sadistisen kirjan. En ole laisinkaan varma, pystynkö minä vinkkaamaan tätä teineille, mutta jonkun se pitäisi tehdä.
Aivot pellolle on romaani vanhemmista, koulukiusaamisesta, kirjoittamisesta, rakkaudesta, tappamisesta, nautinnosta, julmuudesta, sairaudesta, seksistä ja kuolemasta. Siinä ei ole mitään moralisoivaa, ja se menee kaikilla tavoin yli. Norjan ja kouluampumisten jälkeen sen kostofantasiointi - ja sen toteuttaminen - on kamalaa. Silti se pelastaa henkiä eikä mene ihan niin pitkälle kuin voisi. Yhden askelen päähän se kyllä menee.
Varsinainen juoni on traaginen ja hyvä, mutta suurin asia kirjassa on sen kieli. Toteavasta runolliseen, karskista herkkään ja taas takaisin. Niemi käy läpi kirjallisuudenhistoriaa ja heittelee lukuvinkkejä Hamsunista Sartreen, siteeraa runoilijoita ja antaa päähenkilölle oman äänen. Samoilla sivuilla pyörii itsetuhoinen ruumiillisuus, räkäklimpit ja runkkaaminen banaanin kuoreen - "parasta seksiä, mitä koskaan olin harrastanut itseni kanssa".
Kaiken jälkeen keski-ikäinen kirjastonhoitaja hengittää syvään ja rauhallisesti, ja palaa yhä uudelleen lukemaan samaa kohtaa. Se ei ole kirjan paras tai hienoin, mutta ehkä lohdullisin:
"Oli oikeastaan vain yksi asia, joka piti minut kiinni elämässä. Jos lähtisin nyt, en saisi koskaan tietää miten kirja päättyi. Miltä elämäni näyttäisi viidenkymmenen vuoden päästä? Miltä minä näyttäisin silloin? Olisinko isä, kenties isoisä, isomahainen ja harmaapartainen äijä? Mitä olisin tehnyt työkseni, mitä olisin saanut aikaan elämässäni? Olisinko minä tyytyväinen? Ajattelisinko, että kaikki on ollut vaivan arvoista? Olisinko iloinen vanhus, joka oli osannut pitää hauskaa? Joka oli kenties jossain matkan varrella kohdannut rakastavan ihmisen, löytänyt elämänsä rakkauden. Jos luovuttaisin nyt, en saisi koskaan tietää sitä."
Aivot pellolle on romaani vanhemmista, koulukiusaamisesta, kirjoittamisesta, rakkaudesta, tappamisesta, nautinnosta, julmuudesta, sairaudesta, seksistä ja kuolemasta. Siinä ei ole mitään moralisoivaa, ja se menee kaikilla tavoin yli. Norjan ja kouluampumisten jälkeen sen kostofantasiointi - ja sen toteuttaminen - on kamalaa. Silti se pelastaa henkiä eikä mene ihan niin pitkälle kuin voisi. Yhden askelen päähän se kyllä menee.
Varsinainen juoni on traaginen ja hyvä, mutta suurin asia kirjassa on sen kieli. Toteavasta runolliseen, karskista herkkään ja taas takaisin. Niemi käy läpi kirjallisuudenhistoriaa ja heittelee lukuvinkkejä Hamsunista Sartreen, siteeraa runoilijoita ja antaa päähenkilölle oman äänen. Samoilla sivuilla pyörii itsetuhoinen ruumiillisuus, räkäklimpit ja runkkaaminen banaanin kuoreen - "parasta seksiä, mitä koskaan olin harrastanut itseni kanssa".
Kaiken jälkeen keski-ikäinen kirjastonhoitaja hengittää syvään ja rauhallisesti, ja palaa yhä uudelleen lukemaan samaa kohtaa. Se ei ole kirjan paras tai hienoin, mutta ehkä lohdullisin:
"Oli oikeastaan vain yksi asia, joka piti minut kiinni elämässä. Jos lähtisin nyt, en saisi koskaan tietää miten kirja päättyi. Miltä elämäni näyttäisi viidenkymmenen vuoden päästä? Miltä minä näyttäisin silloin? Olisinko isä, kenties isoisä, isomahainen ja harmaapartainen äijä? Mitä olisin tehnyt työkseni, mitä olisin saanut aikaan elämässäni? Olisinko minä tyytyväinen? Ajattelisinko, että kaikki on ollut vaivan arvoista? Olisinko iloinen vanhus, joka oli osannut pitää hauskaa? Joka oli kenties jossain matkan varrella kohdannut rakastavan ihmisen, löytänyt elämänsä rakkauden. Jos luovuttaisin nyt, en saisi koskaan tietää sitä."
October 13, 2016
Wie gesagt, eigentlich wollte ich nur mal kurz reinlesen. Und habe es dann doch ausgelesen (aufgeteilt auf Zugfahrt und Mittagspause).
Unter diesem Buch habe ich mir etwas ganz anderes vorgestellt, eher einen lustig-melancholischen Roman über einen Teenager in seiner ersten wirklichen Sinnkrise, das Grübeln über den Sinn und Wert des Lebens, die Rebellion gegen das Establishment - wie es so schön heißt - und dann halt doch irgendwie einen Vertreter des anderen Geschlechts, der alles wieder ins Lot bringt. Zumindest einigermaßen.
Was man aber bei Mikael Niemi bekommt ist eine radikale Beschreibung des Innen- und Aussenlebens des 16jährigen namenlosen Ich-Erzählers, der durch eine Blamage in der Schule (die Angebetete wendet sich öffentlich von ihm ab) einen neuen Lebensabschnitt betritt. Er passt sich nicht mehr an. Er eckt bewusst an. Er sagt genau das, was er denkt. Er entdeckt seine Fähigkeit, radikale aber in sich poetische Gedichte zu schreiben. Damit löst er einen Schwall Ereignisse aus, die zum Schluss in einer Art und Weise eskalieren, wie man sie nur zu gut aus den Nachrichten kennt.
Dabei ist die ganze Geschichte sehr ehrlich und sehr nah an der Realität geschrieben: schwierige Elternhäuser, Alleinerziehende, knappes Geld, Mobbing, die "Macher", die "Loser". Alles brodelt und zischt, und ich hatte während des Lesens immer das Gefühl eines leichten Grauens, das zwischen den Zeilen lauert. Man ahnt, dass man auf etwas Schlimmes zusteuert, das irgendwann der letzte Tropfen das Fass zum Überlaufen bringt. Und trotzdem schafft es Niemi mit seiner Sprache, auch immer wieder die dunklen Wolken zu vertreiben, die über einem dräuen, manches ist herzerwämend humorvoll.
Alles in allem also ein aussergewöhnlich gutes Buch, das ich jedem empfehlen kann, der mal einen kleinen Ausreisser im Meer der Literatur haben möchte. Toll!
Unter diesem Buch habe ich mir etwas ganz anderes vorgestellt, eher einen lustig-melancholischen Roman über einen Teenager in seiner ersten wirklichen Sinnkrise, das Grübeln über den Sinn und Wert des Lebens, die Rebellion gegen das Establishment - wie es so schön heißt - und dann halt doch irgendwie einen Vertreter des anderen Geschlechts, der alles wieder ins Lot bringt. Zumindest einigermaßen.
Was man aber bei Mikael Niemi bekommt ist eine radikale Beschreibung des Innen- und Aussenlebens des 16jährigen namenlosen Ich-Erzählers, der durch eine Blamage in der Schule (die Angebetete wendet sich öffentlich von ihm ab) einen neuen Lebensabschnitt betritt. Er passt sich nicht mehr an. Er eckt bewusst an. Er sagt genau das, was er denkt. Er entdeckt seine Fähigkeit, radikale aber in sich poetische Gedichte zu schreiben. Damit löst er einen Schwall Ereignisse aus, die zum Schluss in einer Art und Weise eskalieren, wie man sie nur zu gut aus den Nachrichten kennt.
Dabei ist die ganze Geschichte sehr ehrlich und sehr nah an der Realität geschrieben: schwierige Elternhäuser, Alleinerziehende, knappes Geld, Mobbing, die "Macher", die "Loser". Alles brodelt und zischt, und ich hatte während des Lesens immer das Gefühl eines leichten Grauens, das zwischen den Zeilen lauert. Man ahnt, dass man auf etwas Schlimmes zusteuert, das irgendwann der letzte Tropfen das Fass zum Überlaufen bringt. Und trotzdem schafft es Niemi mit seiner Sprache, auch immer wieder die dunklen Wolken zu vertreiben, die über einem dräuen, manches ist herzerwämend humorvoll.
Alles in allem also ein aussergewöhnlich gutes Buch, das ich jedem empfehlen kann, der mal einen kleinen Ausreisser im Meer der Literatur haben möchte. Toll!
August 19, 2011
Ehdottomasti yksi parhaimmista nuortenkirjoista. Paranee mitä pidemmälle lukee ja kun luulee, että nyt tulee jotain kamalaa kouluampumista ja voi ei, niin ei mennäkään ihan niin pitkälle, että kirja menettäisi otteensa.
Juuri tällaisena kirja on paras. Mietin, miten vinkata, kun kirja on niin hyvä ja sitten mä mokaan. Sitten tajusin, että kirjassahan on juuri samanlainen kohta. Päähenkilö suunnittelee, miten sanoo ihanuudelle 'hei'. Hän miettii äänensävyn, kaiken, ettei mene pieleen. Ja sitten juuri sillä oikealla hetkellä hän kiljahtaa 'häi'! Siis mitä! Ja juuri tätä samaa minä pelkään tulevassa vinkkauksessani.
Kaseille ja yseille -ainakin.
Juuri tällaisena kirja on paras. Mietin, miten vinkata, kun kirja on niin hyvä ja sitten mä mokaan. Sitten tajusin, että kirjassahan on juuri samanlainen kohta. Päähenkilö suunnittelee, miten sanoo ihanuudelle 'hei'. Hän miettii äänensävyn, kaiken, ettei mene pieleen. Ja sitten juuri sillä oikealla hetkellä hän kiljahtaa 'häi'! Siis mitä! Ja juuri tätä samaa minä pelkään tulevassa vinkkauksessani.
Kaseille ja yseille -ainakin.
August 29, 2011
Kirjassa oli hienoimpia hetkiä aikoihin, siinä oli myös ällöttävin, inhorealistisin ja kiihkein päähenkilön seksikohtaus itsensä kanssa ikinä nuortenkirjassa. Ja sitten kirjassa oli latteita kohtia. Epätasainen, mestariteoksen ja tusinatavaran välillä liikkuva liikuttava lukukokemus ei antanut armoa. Ilman muuta yläkoulun vinkkausreppuun, mutta jotain jäi täydellisyydestä puuttumaan enkä tiedä oliko syynä se, että kirja oli paikoin liian hyvä vai sekö ettei se ollut kaikin paikoin tarpeeksi hyvä. Tätä kirjaa ei kuitenkaan kannata jättää lukematta m issään tapauksessa.
July 21, 2016
Gud vilken märklig bok. Vet inte verkligen vad jag ska säga om det, och jag är fortfarandre trots bedömningen inte säkert vad jag egentligen tyckte om den. Men det tog i alla falls en tur. Protagonisten var inte särskild sympatisk. Slutet var bisarrt. Jag vet bara inte.
July 3, 2016
Afsindigt velskrevet indblik i teenage-angst og anderledeshed. Poetisk grimme beskrivelser af ansigter, forældre, pubertære kroppe, fordøjelse mm. Kan kun anbefales. Jeg var tæt på fem stjerner, men slutningen er desværre lidt forhastet.
May 14, 2021
Mikael Niemen kirjat jakanevat ihmisiä paljon. Tämä oli viides kirja, jonka häneltä luin eli tiesin että välttämättä mitään kevyttä tekstiä ei ole tulossa. Lyhyeen kirjaan on saatu paljon eri tunteita ja tietynlaisessa absurdiudessaan juoni oli uskottava. Vaikuttava teos, joka ei sovi kaikille.
July 18, 2024
Päähenkilö on outo, hullu ja sekava ihminen, tai ehkä minä vain ymmärtämätön. Kirjassa on todella ällöttäviä kohtia (mm. Banaaninkuoret josta on puristettu sisus pois ja tilalle tungettu jotain muuta🤢) ja päähenkilön kaveri on sekopää joka tappaa omat vanhempansa ja suunnittelee kouluampumista. Toisinaan päähenkilön valtaa täysin epärealistinen olotila, jossa hän ajattelee olevansa maailman paras kirjoittaja kirjoitettuaan hyvän runon. Ja siis ihan tosissaan ajattelee niin😭 En voi oikein edes kuvailla kirjaa kuten haluaisin. Kirjan tekstin tyylilaji pomppii psykedeelisti kuvottavan teinipojan märistä unista korkealentoinen pohdintaan ihmisen elämästä ja kuolemasta. En voi suositella. Tai itse asiassa lukekaa vaan tämä kirja, niin ymmärrätte mistä kirjoitan🥲
P.S. Oli tekstissä toisinaan hauskojakin kohtia (nauroin ääneen pakko myöntää)
P.P.S. Siitä outoudesta vielä, että kuka täysjärkinen ihminen menee sairaalassa kuolleen pojan sänkyyn kun hänen ruumiinsa on rahdattu pois ja teeskentelee kuollutta omaisten itkiessä hänen ympärillään, sitten aivastaa ja huutaa: ”En olekaan kuollut, olen elossa!”
P.S. Oli tekstissä toisinaan hauskojakin kohtia (nauroin ääneen pakko myöntää)
P.P.S. Siitä outoudesta vielä, että kuka täysjärkinen ihminen menee sairaalassa kuolleen pojan sänkyyn kun hänen ruumiinsa on rahdattu pois ja teeskentelee kuollutta omaisten itkiessä hänen ympärillään, sitten aivastaa ja huutaa: ”En olekaan kuollut, olen elossa!”
This entire review has been hidden because of spoilers.
November 16, 2017
Kurz vor dem Einschlafen beendet und über das Ende gemütlich eingeschlafen.
Insgesamt 3,5 Sterne!
Handlung: ein 16jähriger Schüler mit all seinen pubertären Problemen sowie dessen Dasein als Aussenseiter.
Leider haben mich nach der Hälfte die Teenagerprobleme leicht genervt. Die größtenteils schöne Sprache wertet den Roman sehr auf. Das Ende wirkte hingegen unvollständig.
Insgesamt 3,5 Sterne!
Handlung: ein 16jähriger Schüler mit all seinen pubertären Problemen sowie dessen Dasein als Aussenseiter.
Leider haben mich nach der Hälfte die Teenagerprobleme leicht genervt. Die größtenteils schöne Sprache wertet den Roman sehr auf. Das Ende wirkte hingegen unvollständig.
January 14, 2023
It was good. Very interesting and different from what I have read before. I went in thinking I'd be okye but not having too high hopes, basically only read it because I got it from the author himself and I've had it on my shelves for a good while. But it was good, I was not disappointed.
May 16, 2017
Det är alltid något som skaver när äldre människor ska ge sig in på att skriva om nutidens ungdomar och ungdomskultur, alltid något som känns off med enorma missade referenser. Meh. Ok.
July 9, 2018
Eine außerordentliche Sprachgewalt, die über jugendliche Leser hinaus begeistert.
March 7, 2022
Hauskasti ja musertavasti kuvattua teiniagstia, rakkautta, inhoa ja pelkoa. Kuin nuoren Wertherin kärsimyksiä mielipuolisella twistillä.
January 8, 2024
kul tankar lite inspirerande alltid kul att läsa om boys i min egen ålder. inte så rolig
June 27, 2024
God fortelling.
December 7, 2024
Ganska bra, lättläst och spännande.
July 15, 2025
Skulle kunnat ge boken en fyra eftersom den är så härligt skruvad.
did-not-finish
March 6, 2017Efter 48 sidor ger jag upp. Detta är verkligen inget för mig. Jag plockade upp boken p.g.a. att jag gillat andra böcker av författaren. Men denna är bara konstig.
September 12, 2011
Bewertung: 4.5 / 5.0
Meinung:
"Erschieß die Apfelsine" ist das dritte Buch, das ich von Mikael Niemi gelesen habe. Und genau wie die anderen Bücher von ihm ("Der Mann, der starb wie ein Lachs", "Populärmusik aus Vittula") war "Erschieß die Apfelsine" wieder ein ganz besonderes Leserlebnis, denn Mikael Niemi nimmt keine Hand vor den Mund. Er beschreibt die Dinge, wie sie sind, schreibt über Sachen, die aus ästhetischen Gründen in anderen Romanen nicht vorzufinden sind. Er schreibt so, wie man es von einem rebellischen Teenager (der Hauptfigur in diesem Roman) erwarten würde. Die Sprache verliert dabei aber nicht an Besonderheit - ganz im Gegenteil, der Stil schaffte es auch hier wieder, mich zu überzeugen, weil bei mir während des Lesens ein echtes Kopfkino stattfand.
Dieses Kopfkino war eben manchmal auch echt eklig, denn Niemis Romanheld möchte ein Zeichen setzen, die Welt um sich herum in Aufruhr bringen und gegen gesellschaftliche Regeln protestieren. Dafür schreckt er nicht zurück, einen Tag lang mit einem dicken Popel auf der Wange herumzurennen. Nicht gerade schön, aber wenn man nur auf Ästhetisches steht, sollte man dieses Buch hier sowieso nicht lesen.
Es ist dennoch interessant mitanzusehen, wie die Reaktionen auf diese Taten ausfallen. Ich will nicht zu viel verraten, aber sie sind realistisch. Und genau das ist das traurige, aber auch irgendwie faszinierende an diesem Buch: Es zeigt die Realität, die knallharte, bittere Wahrheit.
Auch Niemis andere Charaktere werden nicht verschont. Sie sind ziemlich echt dargestellt, unperfekt, wenn auch nicht alle ganz sympathisch. Natürlich ist es schwierig, bestimmte Charaktere stark zu beleuchten, wenn man aus einer sehr subjektiven Sicht schreibt, weshalb bestimmte Personen auch etwas flach dargestellt waren - aber das passte meiner Meinung nach, denn die Hauptfigur hat auf die Gesellschaft ein teilweise sehr, sehr eingeschränktes Blickfeld. Ich konnte ihn nicht immer leiden, die meiste Zeit habe ich mich sogar gefragt, warum zum Teufel er das alles macht, aber es war trotzdem irgendwie nachvollziehbar. Ich glaube das ist es auch, was mich an dem Buch so fasziniert hat: Dass es mir völlig fremd war, mich aber trotzdem mitreißen konnte und nicht unverständlich für mich war.
Dieses Buch ist allerdings nicht jedermanns Sache, deshalb empfehle ich jedem, vorher einen Blick hinein zu werfen.
Meinung:
"Erschieß die Apfelsine" ist das dritte Buch, das ich von Mikael Niemi gelesen habe. Und genau wie die anderen Bücher von ihm ("Der Mann, der starb wie ein Lachs", "Populärmusik aus Vittula") war "Erschieß die Apfelsine" wieder ein ganz besonderes Leserlebnis, denn Mikael Niemi nimmt keine Hand vor den Mund. Er beschreibt die Dinge, wie sie sind, schreibt über Sachen, die aus ästhetischen Gründen in anderen Romanen nicht vorzufinden sind. Er schreibt so, wie man es von einem rebellischen Teenager (der Hauptfigur in diesem Roman) erwarten würde. Die Sprache verliert dabei aber nicht an Besonderheit - ganz im Gegenteil, der Stil schaffte es auch hier wieder, mich zu überzeugen, weil bei mir während des Lesens ein echtes Kopfkino stattfand.
Dieses Kopfkino war eben manchmal auch echt eklig, denn Niemis Romanheld möchte ein Zeichen setzen, die Welt um sich herum in Aufruhr bringen und gegen gesellschaftliche Regeln protestieren. Dafür schreckt er nicht zurück, einen Tag lang mit einem dicken Popel auf der Wange herumzurennen. Nicht gerade schön, aber wenn man nur auf Ästhetisches steht, sollte man dieses Buch hier sowieso nicht lesen.
Es ist dennoch interessant mitanzusehen, wie die Reaktionen auf diese Taten ausfallen. Ich will nicht zu viel verraten, aber sie sind realistisch. Und genau das ist das traurige, aber auch irgendwie faszinierende an diesem Buch: Es zeigt die Realität, die knallharte, bittere Wahrheit.
Auch Niemis andere Charaktere werden nicht verschont. Sie sind ziemlich echt dargestellt, unperfekt, wenn auch nicht alle ganz sympathisch. Natürlich ist es schwierig, bestimmte Charaktere stark zu beleuchten, wenn man aus einer sehr subjektiven Sicht schreibt, weshalb bestimmte Personen auch etwas flach dargestellt waren - aber das passte meiner Meinung nach, denn die Hauptfigur hat auf die Gesellschaft ein teilweise sehr, sehr eingeschränktes Blickfeld. Ich konnte ihn nicht immer leiden, die meiste Zeit habe ich mich sogar gefragt, warum zum Teufel er das alles macht, aber es war trotzdem irgendwie nachvollziehbar. Ich glaube das ist es auch, was mich an dem Buch so fasziniert hat: Dass es mir völlig fremd war, mich aber trotzdem mitreißen konnte und nicht unverständlich für mich war.
Dieses Buch ist allerdings nicht jedermanns Sache, deshalb empfehle ich jedem, vorher einen Blick hinein zu werfen.
February 15, 2017
Mikael Niemen "Aivot pellolle" (WSOY, 2011) kuvaa omaa polkuaan etsivän kuusitoistavuotiaan lukiolaispojan kasvukipuja ruotsalaisessa kaupungissa, jota kansoittavat hyvää tarkoittavat mutta mitään ymmärtämättömät yksinhuoltajaäidit, rakkaudentunnustukset julmasti torppaavat ihastukset, idiotismiinsa tukehtuvat luokkatoverit, runoutta väärintulkitsevat rehtorit ja väkivaltafantasioita sisällään hautovat koulukiusatut. Ei kai moisessa ympäristössä voi pärjätä kuin elämällä kolme tai neljä erilaista elämää ja luomalla nahkansa aina uudestaan ja uudestaan, toivoen samalla että rinnakkaisluokan vihreäsilmäinen Lavendel tuntisi myös samanlaisen sykähdyksen rinnassaan.
Nuorille aikuisille suunnattu romaani muistuttaa kielellisen taituruutensa ja osin myös teemojensa puolesta David Klassin "Ette te minua tunne" kirjaa, ja ruotsalaisen kansankodin varjopuolta kuvatessaan se liikkuu samoilla vesillä kuin Mats Wahlin nuortenkirjat - tosin sillä erotuksella, että inhorealismin keskellä kasvaa mustanpuhuva huumorin kukka.
Nuorille aikuisille suunnattu romaani muistuttaa kielellisen taituruutensa ja osin myös teemojensa puolesta David Klassin "Ette te minua tunne" kirjaa, ja ruotsalaisen kansankodin varjopuolta kuvatessaan se liikkuu samoilla vesillä kuin Mats Wahlin nuortenkirjat - tosin sillä erotuksella, että inhorealismin keskellä kasvaa mustanpuhuva huumorin kukka.
February 28, 2014
Omintakeisella, mustalla huumorilla kudottu tarina siitä, kuinka selvitä nuoruudestaan hengissä, kun on 16-vuotias, maailmantuskaa ja yksipuolista ihastumista poteva teinipoika. "Aivot pellolle" on siinä mielessä erikoinen kirja, että se onnistuu naurattamaan, kauhistuttamaan ja koskettamaan yhtä aikaa.
Eniten pidin siitä, miten kirjan päähenkilö kykenee kääntämään häneen kohdistuvan pilkan ja ivan jollain tavalla vahvuudekseen, hän uskaltaa myöntää oman ainutlaatuisuuteensa ja erilaisuutensa, ja siitä tuleekin hänelle ase kokonaista kylmää, julmaa ja kapeakatseista maailmaa vastaan. Kuten myös runojen kirjoittamisesta. Muun muassa. Lopulta syrjitty ja yksin jätetty päähenkilö ei olekaan se, jolle käy kirjassa huonoimmin.
Nuoriso- ja sukupolvikuvaajana Mikael Niemi on kyllä ehdottomasti omaleimaisimpia ja lahjakkaimpia, joita tiedän. Yhä.
Eniten pidin siitä, miten kirjan päähenkilö kykenee kääntämään häneen kohdistuvan pilkan ja ivan jollain tavalla vahvuudekseen, hän uskaltaa myöntää oman ainutlaatuisuuteensa ja erilaisuutensa, ja siitä tuleekin hänelle ase kokonaista kylmää, julmaa ja kapeakatseista maailmaa vastaan. Kuten myös runojen kirjoittamisesta. Muun muassa. Lopulta syrjitty ja yksin jätetty päähenkilö ei olekaan se, jolle käy kirjassa huonoimmin.
Nuoriso- ja sukupolvikuvaajana Mikael Niemi on kyllä ehdottomasti omaleimaisimpia ja lahjakkaimpia, joita tiedän. Yhä.
July 4, 2016
Aivot pellolle oli paikoin todella hauska ihan jo silkassa osuvuudessaan, ja Niemen kirjalliset taidot eittämättä auttoivat. Paikoin tarkkuus ja oivaltavuus olivat melkein pelottavia, toimivat niin, että hymähtely muuttui vähän katkeraksi päännyökyttelyksi ja kanssaelämiseksi. Mikael Niemen kirjoitustyyli ei ollut YA/NA-kirjallisuudelle tyypillistä tynkää, pätkää tai itsestäänselvyyttä. Alentavia, kevyitä ja humoristiseksi tarkoitettuja kömpelöitä muka-syvällisyyksiä tai kikatuskohtauksia tämä kirja ei myöskään tarjoile, ja olen siitä kiitollinen. Ihanaa maailmantuskaa, nuoren pojan nihilismi puhkeaa kukkaan silmiemme edessä ja loppukin yllättää, traumatisoi ehkä jonkun, avaa toisen silmät.
October 23, 2011
Pitkästä aikaa nuortenromaani, joka todella otti mahanpohjasta. Jokin tarinassa kuitenkin häiritsi, ehkä se oli päähenkilön ajoittainen ylimielisyys, pojan äidin yksinkertaisuus tai sitten koulunuorison solidaarittomuus. Vaikea selittää, mutta täysin eivät odotukseni tätä kirjaa kohtaan täyttyneet.
February 12, 2012
At first I thought this would be just a nice little book about a young boy who gets rejected by a girl, gets angry and frustrated and then starts being awesome and shows his whole school how to kick some ass. But no. The whole plot developes in a kind of way I never expected. Very great written with an unexpected end and many suprises!
June 28, 2017
Kirjoitustyyliltään mahtava. Yksi parhaiten kirjoitetuista ei-englantilaisista kirjoista (kyllä, englantilaiset osaavat kirjoittaa paremmin kuin melkein kukaan muu). Tarina on paikoin yllättävä ja erittäin outo. En aluksi ymmärtänyt, miksi opettajani pisti luokkamme lukemaan juuri tämän, mutta kai siihenkin oli syynsä. Olihan se ihan mukava kirja.
Displaying 1 - 30 of 34 reviews