Kehityksellinen trauma vaikuttaa useimpien ihmisten elämään voimakkaasti. Tässä kirjassa psykoterapeutti Juha Klaavu selvittää helposti ymmärrettävästi ja useiden esimerkkien kautta, mistä kehityksellisessä traumassa on kyse.
Kirja kuvaa Klaavun laajan kliinisen kokemuksen pohjalta, kuinka kehityksellinen trauma syntyy ja miten se näkyy ihmisten elämässä. Varhaisessa vaiheessa syntyneen kehityksellisen trauman seurauksena ihminen kehittää epäaidon minuuden, jonka ytimessä on syvä alitajuinen arvottomuuden, häpeän ja syyllisyyden tunne. Ihminen ei usein ole tästä tietoinen, sillä trauman tiedostaminen ja kohtaaminen on niin kivuliasta. Sen vaikutukset näkyvät jokapäiväisessä elämässä pienistä valinnoista aina ystävyyssuhteiden ja parisuhteen muodostamiseen.
Kirja on jokaiselle omasta hyvinvoinnistaan kiinnostuneelle, joka on joskus kokenut arvottomuuden, häpeän ja syyllisyyden tunteita, joita hänen on ollut vaikea ymmärtää. Klaavu pohjaa selkeän näkemyksensä laajaan työkokemukseen, psykoanalyysiin, minätilateoriaan ja jungilaisuuteen.
Juha Klaavu on teologian maisteri, psykoanalyyttinen psykoterapeutti (Valvira, kela, EFPP), jungilainen psykoanalyytikko (C.G. Jung Institute Zürich, FEGAP, IAAP), kouluttaja, luennoitsija ja psykoterapeuttien työnohjaaja. Hän on toiminut omalla vastaanotollaan noin 20 vuoden ajan Suomessa ja ulkomailla. Klaavun erityisaloja ovat kehityksellinen trauma ja epävakauden hoito. Lapsuuuden kehityksellinen trauma on hänen esikoisteoksensa.
Laitoin tän kirjan varaukseen kirjastosta siksi, koska tää oli Helmetin varatuin tietokirja, ja kiinnosti että miks just tämä on niin haluttu ja kysytty teos. Nyt olen pettynyt Suomen kansaan (tai ainakin pääkaupunkiseudun asukkaisiin).
Oon lukenut paljon kirjallisuutta traumoista ja käsitellyt niitä henkilökohtaisesti terapiassa, joten en selkeästi ole tämän teoksen kohdeyleisöä. Teos pyrkii tarjoamaan tietoa sellaiselle lukijalle, jolle aihe on uusi, ja teorian lisäksi mukana on paljon konkreettisia (toki anonymisoituja) esimerkkejä kirjoittajan potilaista. Luulen, että moni lukija saa paljon irti juurikin näistä tapausesimerkeistä, mutta paljon muuta tällä kirjalla ei ole annettavaa.
En oikeesti tunne psykologiaa tieteen alana, mutta mulla on psykoanalyysistä kielteinen mielikuva, eikä tää nyt ollenkaan auttanut. Esim tällainen väite lienee silkkaa Freudin perintöä ja uskaltaisin väittää, että on aika lailla paskapuhetta tai vähintään todella monta mutkaa vedetty suoraksi: "jos lapsen ensisijainen hoitaja on joku muu kuin lapsen biologinen äiti, sekin aiheuttaa lapselle syvän hylkäämisen kokemuksen, joka on traumaattinen". Toisaalta kun kirja on sen kustantamon julkaisema, joka julkaisee myös Maria Nordinin Eroon oireista -opusta, olisi voinut paljon pahempaakin pseudotiedettä olla painettuna.
Kirjassa on todella paljon toistoa, mikä ihmetyttää varsinkin siinä kontekstissa, että tässä on 166 sivua. Miten voi kukaan kustannustoimittaja hyväksyä sen, että painetaan täsmälleen sama kaavio kahdesti eri lukuihin. Myös teoksen sisäinen logiikka tuntuu olevan hukassa – kehityksellinen trauma määritellään ensin sillä tavalla, miten minäkin olen ymmärtänyt sen toimivan, ja sitten todetaan että "jokainen ihminen kokee lapsuudessaan kehityksellisiä traumoja". Ei voi mitenkään pitää paikkansa. Paitsi tietenkin siinä maailmassa, jossa tämä kirja halutaan myydä jokaiselle ihmiselle. Seuraavaksi sit verkkokurssi?
löydän tästä kirjasta itseni, vaikka kuinka katsoisin muualle. kiitos Niina suosituksesta, mutta en tiedä olinko oikeasti psyykkisesti valmis kuuntelemaan näin painavaa tekstiä. tunteista tuli nopeasti aaltoja joiden läpi oli jotenkin vaan itkien ja henkeä haukkoen räpiköitävä. sain kuitenkin itselleni ja kokemuksilleni sanoja. sellaisia joiden olemassaolosta olen voinut ennen vaan uneksia. minä olen tämä kirja ja tämä kirja on minä.
"joka kerta terapian tutustumis- ja arviointikäynnillä kysyessäni mahdollisen asiakkaan lapsuudesta kuullessani fraasin "minulla oli hyvä, ok onnellinen lapsuus. minulla oli puhtaat vaatteet ja ruokaa." sydämeni särkyy asiakkaan puolesta. kukaan emotionaalisesti lämpimän ja turvallisen kodin saanut lapsi ei määrittele onnellisuuttaan näin. kun aikuinen on oppinut, että hyvään tai onnelliseen lapsuuteen riittää puhtaat vaatteet ja ruoka, se kertoo lähes aina siitä, että hän on oppinut sen takana olevan alitajuisen tavan hahmottaa itsensä objektina. objektina, jolle riittää vain mekaaninen hoito ja hoiva, koska hän ei ansaitse enempää."
Kirja jäi kesken. Itseä alkoi liiaksi häiritä biologisen äidin merkityksen korostaminen. Kaiken takaa löytyy nimenomaan vain ja ainoastaan biologinen äiti ja biologinen side. Kirjalla olisi varmasti ollut paljon annettavaa, mutta en tästä psykoanalyyyttisesta biologisen siteen ylikorostamisesta päässyt yli. Onhan se merkityksellinen, mutta etteikö ensisijainen kiintymyssuhde voisi ilman hylkäämiskokemusta syntyä muuhun kuin biologiseen äitiin?
En oikein tiedä, mitä ajatella tästä kirjasta. Menee vähän samaan laariin kuin paljon hypetetty ”the body keeps the score”. Ihan teoksen alussa jo kiinnitin huomiota erittäin spekulatiivisen kuuloisiin yhteyksiin, joita kirjoittaja tekee ihmisen käytöksen ja menneisyyden välille. Muutenkin psykoanalyysi on käsittääkseni hieman vanhentunut metodi (tai ainakin jossain määrin epätieteellinen). Näkemykset siitä, millaista on haitallinen käytös ja millaista normaali käytös on tälläkin psykoanalyytikolla lopulta aika subjektiivista. Kuulen erään persoonallisuuspsykologian (vai olikohan kehityspsykan) luennoitsijan kriittisen äänen, joka tuo esiin psykoanalyysin subjektiivisuutta.
Kirjassa oli kyllä valaisevia ja hyvin avattuja kohtia liittyen lapsen suhteeseen vanhempiinsa ja siihen, millaisia haitallisia dynamiikkoja näissä suhteissa voi olla. Ja teoksen tarjoamat termit ovat jossain määrin hyödyllisiäkin itselle.
Ehkä kirjan kielenkäyttö oli myös liiankin selkeää tai joku muu asia häiritsi. Käteen jäi pienoinen pettymys.
Erinomainen teos kansantajuisesti kirjoitettuna tueksi ja oivallusväyläksi terapiaprosessin rinnalle. Avasi ainakin itselleni uusia näkökulmia ja lisäsi ymmärrystä itseäni kohtaan.
Kiinnostava katsaus kehityksellisiin traumoihin. Itseäni häiritsi kuitenkin suunnattomasti konservatiivinen kehityspsykologinen näkökulma biologisen äidistä ainoana ensisijaisena hoivasuhteena ihmisen kasvulle ja väite siitä, että ihminen traumatisoituu muutoin, mikäli tässä suhteessa on katkoksia tai vaikeuksia. Myös näkemykset siitä, että vauva voi traumatisoitua äidin imettäessä ja suunnatessaan huomionsa hetkeksi muualle kuin vauvaan (kuten elokuvaan tai puhelimeen), kuulosti niin eltaantuneelta, että ihmettelin kuinka kirjoittaja omasta positiostaan lähtee ottamaan esimerkiksi imettämiseen kantaa ylipäätään.
Ikävä kyllä, tästä teoksesta jäi tunnelma, että keski-ikäinen valkoinen miesoletettu kirjoittaa asioista, avaamatta kuitenkaan omaa positiotaan tai asemaansa mitenkään. Vaarallisia ajatuksia tietyssä mielessä, jos lukisin kirjaa juuri tuoreena äitinä, joka kamppailee vaikka imetyksen alkamisen ja onnistumisen kanssa (mistä on kahdesti kokemusta). Voisi tulla aika riittämätön olo.
A great, quick yet sharp reminder of how we all carry the weight of our developing years on our shoulders. So much familiar stuff here, in so many ways. Nothing new, but everything important.
- Olisi kaivannut tekstin hiomista: sisälsi paljon toistoa, ja välillä jopa vähän kielivirheitä, typoja ja kömpelöitä lauserakenteita. Ajoittain edettiin ihan copy+paste -meiningillä luvusta toiseen. Tuntui pitkältä mututuntuma-blogitekstiltä, ei kirjalta. Suomen kieltä opiskelleena tää sattui, kielenhuolto ei ole merkityksetöntä!! - Missä väitteiden argumentit? ”Faktat” esitettiin ilman perusteluita, eikä tilanne-esimerkkejä avattu. Jäin kaipaamaan lisää substanssia varsinkin potilasesimerkkeihin. - Psykoanalyysia on kehitelty tietääkseni Freudin jälkeen, mitä tästä ei olisi kyllä osannut päätellä. Ilmeisesti myös lähteinä oli vaan yksi hassu tutkija (ja pari muuta kirjoittajaa), joka ei ihan hirveästi lämmitä näin kovilla väitteillä. Toisaalta kirjottaja oli alkuperäiseltä koulutukseltaan teologi, joten ehkei psykologian tutkimusalan tuntemusta siten löydykkään? Huom: lähteet mahtuivat melkein yhdelle sivulle. YHDELLE? - Kaikki ei ole aina äidin vika, ei vaan voi olla. Isää ei mainittu juuri koskaan, muuta kuin sulkeissa. C’moon!!
+ Sisälsi validointia trauman kokijalle, mihin ilmeisesti tämän kirjan suosio myös perustuu. Plussaa myös siitä, että validoinnin lisäksi myös vastuuta omasta toiminnasta alleviivattiin. + Parempaakin ja lähteistettyä (ammatti)kirjallisuutta kyllä löytyy, joten ei tartte tämän varassa olla.
Kuuntelin äänikirjana. Tämä oli itselle todella tärkeä kirja minulle lukea ja kirjaa lukiessani tajusin kuinka paljon kirjan asiat koskevat itseäni. Itse samaistuin paljoon ja oli silmiä avaavaa kun toinen sanoitti omia tuntemuksia, joita itse ei ole pystynyt sanoittamaan tai keksimään kyseisille käytösmalleille alkuperää. Tykkäsin malliesimerkeistä, jotka avasivat helpommin aiemmin selitettyjä asioita. Kirja ei ihan hirveän paljoa tarjonnut ratkaisuja kyseisten tunteiden läpikäymiseen tai syntyneiden käytösmallien muuttamiseen, vaikkasin niitä muutamia löytyi.
Mikä aiheuttaa ihmisissä arvottomuuden, häpeän ja syyllisyyden tunteita? Usein taustalla on lapsuuden kehityksellinen trauma, ainakin psykoanalyyttisen psykoterapeutin Juha Klaavun mukaan. Lapsuuden kehityksellinen trauma (englanniksi relational trauma) on varhaisessa lapsuusvaiheessa koettu trauma, jonka seurauksena ihmiselle muodostuu epäaito minuus ja syvä alitajuinen arvottomuuden, häpeän ja syyllisyyden tunne. Nämä tunteet vaikuttavat, vaikka niistä ei olisi täysin tietoinen.
Lapsuuden kehityksellinen trauma on tiivis ja ytimekäs esitys näistä traumoista. Kirjassa on paljon esimerkkejä Klaavun asiakkaiden kokemuksista. Maallikoille suunnattu kirja pyrkii selittämään asiat yksinkertaisesti, tarkoituksena on avata suurelle yleisölle sitä, mistä kehityksellisissä traumoissa on kyse ja miten se vaikuttaa ihmisten elämässä. Klaavu kuvaa myös hoitoprosessin etenemistä.
Tällaiset kehitykselliset traumat ovat varsin yleisiä. Kuten Klaavu esittää, ihmiset voidaan jakaa mielenterveytensä osalta kolmeen ryhmään: psykoottisiin, rajatilaisiin ja neuroottisiin. Psykoottisilla on vakavia ongelmia, rajatilaiset ovat vähän vähemmän epävakaita ja valtaosa ihmisistä asettuu sitten neuroottisten ryhmään. Näiden erojen tunnistaminen on olennaista, koska Klaavun mukaan terveydenhuollossa ja laajemmin yhteiskunnassa ei täysin ymmärretä rajatilaisia ihmisiä ja osata kohdata heitä oikein.
Psykoanalyysiin suhtaudutaan toisinaan kriittisesti ja vaikka sitä toimivana ja tehokkaana terapiamuotona pitäisikin, on pakko tunnustaa, että ihan kaikkien ratkaisu se ei voi olla. Tässäkin teoksessa Klaavu kuvailee monien asiakkaidensa monivuotisia terapiaprosesseja. Kenellä on varaa maksaa monivuotisesta terapiasta? Epäilemättä monet voisivat hyötyä kehityksellisiä traumojaan käsittelevästä terapiasta, mutta harvalla siihen on tilaisuutta.
Lapsuuden kehityksellinen trauma voi silti olla antoisa teos. Klaavun mukaan ongelmat on kohdattava nimenomaan terapiassa, eikä esimerkiksi parisuhde voi olla terapiasuhde, vaikka hyvä ihmissuhde voikin olla korjaava kokemus. Vaikka tämä kirja ei niin ollen varsinaisia ratkaisuja annakaan, jo ongelmien tunnistaminen auttaa. Voi siis olla, että tämän kirjan lukemalla saat nimen ja selityksen sinua vaivanneelle asialle, jolloin asian kanssa voi päästä eteenpäin ilman terapiaakin. Klaavulle tärkeä Jorma Tähkän minätilateoria on lisäksi oikein mainio työkalu ihmisten ymmärtämiseen.
Mikäli siis aihe on vieras, kannattaa tutustua. Teos on erittäin napakan mittainen ja helppolukuinen, vaikka aivan täysin ilman psykoanalyyttista jargonia ei selvitäkään. En ihmettele, että Lapsuuden kehityksellinen trauma on ollut melkoinen menestys, josta on otettu nopeasti jo viisi painosta.
Joitain pieniä juttuja tässä oli, joita ihmettelin, mutta kaiken kaikkiaan erilainen, kattava ja tärkeä teos. Myöhemmän elämän traumoista ja niiden vaikutuksesta, käsittelystä yms löytyy mielestäni aika paljon kirjallisuutta jo, ja tässä arvokasta oli se, että näkökulma on niihin verrattuna erilainen ja koin hienona myös sen, miten paljon tässä keskityttiin alkuperäisiin syntysyihin ja sisäisiin kokemuksiin sen sijaan, että oltaisiin ehkä vähän tyypillisemmin keskitytty tarkkoihin oirekuvauksiin ja liialliseen inhimillisen kärsimyksen patologisointiin. Eli tosi tervetullut teos ja erilainen, aika validoivakin ja myötätuntoinen näkökulma verrattuna moneen muuhun lukemaani ja kuulemaani. Ei täydellinen, mutta teoksen ei tarvitse olla täydellinen ollakseen tosi tarpeellinen ja hyödyllinen, siksi neljä tähteä.
Jotenkin aika heppoinen teos, vaikka selvästi perustuukin vankkaan kokemukseen. Paljon toistoa. Jos alun termien määritelmiä ei lasketa mukaan, varsinaista asiasisältöä on aika vähän. Kaikki esimerkit kirjoittajan asiakkaista tuntuivat kovin samanlaisilta, ja aina syy oli äidin. Itse asiassa koko teos ja sen teoria on täysin äitikeskeistä ja koin monet asiat hyvinkin syyllistävinä - esim., että vauva tulee emotionaalisesti heitteillejätetyksi jos äiti katsoo imetyksen aikana telkkaria tai puhelintaan sen sijaan että on "täysin läsnä".
En ole lukenut tähän teemaan liittyvää kirjallisuutta aiemmin, joten on vaikea vertailla kokemusta muihin vastaaviin teoksiin. Tästä kyseisestä jäi kyllä hyvin vähän käteen. Odotin jotain huomattavasti syväluotaavampaa, mutta nyt tämä tuntui pelkältä pintaraapaisulta aiheeseen, joka vaikutti ennakkoon erittäin kiinnostavalta. Teos on sivumäärältään lyhyehkö, mutta silti täynnä täysin samojen asioiden ja termien toistoa, joka tuntui vain sivumäärän turhanpäiväiseltä lisäämiseltä ilman että mitään uutta informaatiota annettiin vielä sillä neljännelläkään toistokerralla.
Onnetonta pseudotiedettä. Kirjailija kirjoittanut ilmeisesti mutulla, lähteitä ei juuri käytetty. Paljon outoa toistoa, ei varmaankaan editoitu kirjoituksia. Toistuvat väitteet biologisen äidin roolista ensisijaisena ja ainoana trauman lähteenä, sekä autismin synnystä olivat kyllä erikoisia eivätkä kestäne lähempää tarkastelua.
Myös raskas lukutyyli kuunnella äänikirjana, ihmeelliset painotukset, enkä pysty ottamaan vakavasti lukijaa, joka lausuu enääN.
Kirjoitettu sukupuolitetusti mutta siitä huolimatta äärettömän hyvä teos. Raskas ihmiselle, jolla on kehityksellistä traumaa mutta samaan aikaan todella validoiva. Kirja on tekstiltään ja kirjoitustavaltaan suhteellisen nopealukuista mutta aiheen vakavuuden ja painavuuden vuoksi meni monta hetkeä, että sain luettua loppuun. Kiitos teoksesta Juha Klaavu!
Mielikuvani psykoanalyysista pseudotieteenä vahvistui. Todisteena tästä esimerkiksi väite, että vaikka lukija ei uskoisi psykoanalyysiin, lapsuuden ajan kehityksellinen trauma on totta. Ilmeisesti psykoanalyysi vetoaa ihmisiin edelleen, koska sen avulla voi palauttaa jokaisen ihmisen ongelmat aikaan, joista kokija ei voi muistaa mitään.
Luin väkisin loppuun vaikka nukahtelin kirjaa lukiessa. Tekstiä oli puuduttavaa lukea, toistoa oli todella paljon ja kirjan asian voisi tiivistää hyvien lyhyeksi. Täynnä vanhahtavia ja konservatiivisia ajatuksia.
Traumaan liittyviä kirjoja on tullut luettua jonkun verran. Tässä kirjassa ensimmäistä kertaa selkeästi kuvattiin kehityksellisen trauman kokemusmaailmaa
Kirjan ydin mahtuisi yhdelle sivulle. Turhaa toistoa koko ajan ja kirjoittajan tyylistä tulee puoskarimainen fiilis. Periaatteesta en jätä kirjoja kesken, mutta tämä jäi.
Klaavu kirjoittaa siitä, kuinka varhaisessa vaiheessa lapsuutta kehityksellinen trauma syntyy ja miten se vaikuttaa ihmisen myöhemmässä elämässä. Klaavu sortuu kirjan alkupuolella jauhamaan kovin teoreettisesti aidosta minästä, valeminästä jne, mikä ei ole kovin kouriintuntuvaa asian käsittelyä tavallisen meikäläisen näkökulmasta. Onneksi kirjan loppua kohden hän käsittelee asioita maanläheisemmin. Kokonaisuudessaan tämä on oikein hyvä kirja.