Väkevä romaani kevään 1918 tapahtumista – mestarillista jatkoa Taivaanraapijoista tutun Jussi Ketolan tarinalle.
Jussi Ketola on kuskaamassa heiniä Kauhavan asemalle kevättalvella 1918, kun hänet määrätään hevosineen ja rekineen junaan pistoolilla uhaten.Seinäjoella vaunu liitetään toiseen junaan, jonka määränpää on Tampere. Siellä Ketola joutuu kylmien kyytimieheksi: keräämään punaisten ja valkoisten ruumiita.
Aseellisia selkkauksia kaihtanut mies joutuu keskelle kapinan kiivaimpia taisteluita. Koittaa maaliskuun loppu, Kalevankankaan veritorstai. Pian Tampereen kaduilla viruu ruumiita ja hevosenraatoja, keskustan kortteleista on jäljellä pelkät nokiset piiput.
Antti Tuuri on tarttunut suureen aiheeseen. Tampereen Kalevankankaalla käytiin vuonna 1918 Pohjoismaiden siihenastisen sotahistorian kovimmat taistelut. Mestarin ottein kirjailija kertoo Jussi Ketolan omalaatuisen sotaretken vaiheet.
Cover Image Artist/Kannen kuva: Hannu Taina Kirjailijan kuva: Pertti Nisonen
Antti Elias Tuuri (s. 1. lokakuuta 1944 Kauhava[) on suomalainen kirjailija, joka on koulutukseltaan diplomi-insinööri. Tuuri tunnetaan kotimaakuntaansa Etelä-Pohjanmaata kuvaavista kirjoistaan. Hän on myös kirjoittanut useita Äitini suku -sarjaan kuuluvia kirjoja, joissa kerrotaan Yhdysvaltoihin muuttaneiden suomalaisten kertomuksia. Hän sai Finlandia-palkinnon 1997 teoksestaan Lakeuden kutsu , Pohjanmaa-sarjan ensimmäisestä teoksesta Pohjanmaa Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 1985[2] ja Aleksis Kiven palkinnon vuonna 2009. Tuuri on myös suomentanut islantilaisia saagoja[3], mistä tunnustuksena maan presidentti Vigdís Finnbogadóttir luovutti hänelle vuonna 1983 Islannin Haukan ritarikunnan ristin[1]. Tuurin tuotantoon kuuluu lisäksi kuunnelma- ja elokuvakäsikirjoituksia, oopperalibrettoja, elämäkertoja ja historiikkeja.
Tuuri kertojana: Tuuri on sukupolvensa näkyvimpiä ja arvostetuimpia kertojia. Hänen varhaisessa tuotannossaan huomio kiinnittyi sanonnan tarkkuuteen ja niukkuuteen, joka toi joskus mieleen toisen diplomi-insinöörin, Antti Hyryn. Myöhemmin hänen tyylinsä tunnusmerkiksi on kohonnut pinnanalainen rikkaus, joka ilmenee joskus nasevina ”kirveen iskuina”, ja usein jonkin verran verhottuna huumorina tai satiirina. Tuurin tiedetään pohjustavan kaunokirjallisetkin teoksensa huolellisesti ja usein laajoin haastatteluin niin että hän yltää kerronnan kuivumatta yksityiskohtien tarkkuuteen ja uskottavuuteen.kenen mukaan?
Tuurin teoksista on filmatisoitu useita elokuvia. Pekka Parikka ohjasi vuonna 1988 hänen romaaniinsa perustuvan elokuvan Pohjanmaa[6], sekä vuonna 1989 saman nimiseen Tuurin romaaniin perustuvan elokuvan Talvisota[7]. Lisäksi Lauri Törhönen teki vuonna 1990 elokuvan Ameriikan raitti, Ilkka Vanne vuonna 2000 Lakeuden kutsun, joka perustuu Pohjanmaa -sarjan viimeiseen teokseen Lakeuden kutsu, sekä viimeisimpänä AJ Annila vuonna 2017 Ikitien. Tuuri on myös itse useasti toiminut mukana filmattujen romaaniensa käsikirjoitustyössä (Talvisota, Pohjanmaa, Lakeuden kutsu, Rukajärven tie, Ikitie). Tämän lisäksi Tuuri on myös kirjoittanut Pekka Parikan ohjaaman TV-sarjan Hunajan maku (1993) sekä sotasyyllisyysoikeudenkäynneistä kertovan TV-sarjan Tuomitut (1995) ja lähes sata kuunnelmaa. Hänen kirjojaan on käännetty kuudelletoista kielelle.
Erittäin hyvä. Tiivis ja intensiivinen kuvaus Tampereen taisteluihin pakolla otetun Jussin näkökulmasta. Ruumiita kuskataan ihan tarpeeksi oikeuttamaan romaanin nimi. Hienoja hahmoja vilisi kirjassa paljon ja nautin kertojaminästä, aivan kuten "Taivaanraapijoissa".
Hieno jatko sarjan viidennelle osalle, Taivaanraapijat, joskin omana teoksenaan myös toimiva kirja. Kertomus väkisin sisällissotaan viedystä miehestä, joka päätyy kuljettamaan ruumiita ja haavoittuneita Tampereen taisteluissa keväällä 1918. Jos Tuuri uppoaa, niin tämä toimii varmasti. Äänikirjana Taneli Mäkelän lukemana toimi myös erinomaisesti.
Jussi Ketola on kuskaamassa heiniä Kauhavan asemalle kevättalvella 1918, kun hänet määrätään hevosineen ja rekineen junaan pistoolilla uhaten.
Seinäjoella vaunu liitetään toiseen junaan, jonka määränpää on Tampere. Siellä Ketola joutuu kylmien kyytimieheksi: keräämään punaisten ja valkoisten ruumiita.
Aseellisia selkkauksia kaihtanut mies joutuu keskelle kapinan kiivaimpia taisteluita. Koittaa maaliskuun loppu, Kalevankankaan veritorstai. Pian Tampereen kaduilla viruu ruumiita ja hevosenraatoja, keskustan kortteleista on jäljellä pelkät nokiset piiput.
Pasifistinen teos Suomen sisällissodasta, lähinnä Tampereen seuduilta hevosmiesten näkökulmasta. Ruumiiden kuljetusta reeellä ja rattailla. Kaikki ruumiit, punaiset ja valkoiset, olivat elottomia, kuolleita. Haavoittuneet huusivat tuskissaan niin punaiset kuin valkoiset. Mielivaltaa ja järjestystä. Kalman hajua. Teos ei kuitenkaan sytyttänyt.
Tästä kirjasta ei kyllä ruumiita puuttunut. Kirjassa kuvattiin kuinka verinen ja tappava sisällisota oli. Kirjassa näkyi kansan jakautuminen ja kuinka ihmisestä saadaan toiselleen vihollinen vaikka olisivat jopa omaa kansaa. Kirjassa päähenkilö oli muutenkin poikkeuksellinen kuin yleensä sotaromaaneissa: puolueeton ja hänen työnsä oli ruumiiden kuskaaminen eikä ammuskelu
Antti Tuurin "Kylmien kyytimies" (Otava, 2007) on itsenäinen jatko-osa Äitini suku -sarjaan. Se vie lukijansa keskelle kansalaissodan ratkaisuvaihetta, kevättalvella 1918 käytyä taistelua Tampereesta.
Työväenliikkeen rauhantahtoiseen siipeen kuuluva Jussi Ketola pakotetaan aseella uhaten liittymään valkoisten riveihin, ja siitä alkaa Hämeen punaiseen sydämeen ulottuva matka "kylmien kyytimiehenä", kaatuneita ja haavoittuneita kuljettavana hevoskuskina.
Kertojahahmona toimivan Ketolan näkökulma on valtaosin kiihkoton ja toteava, mutta siitä huolimatta hän ei ole immuuni ympäröivälle tuholle, kurjuudelle ja nälälle, ja saa itsekin tuntea "sen mustan ja raskaan" laskeutuvan sielunsa päälle.
Tampereen valtausta ja muita sotatapahtumia kuvataan realistisen oloisesti. Varavääpeli Rantasen hahmo ja häneen liittyvät juonenkäänteet tuntuvat paikoitellen hieman liioitelluilta, vaan tiedetäänpä kansalaissodan melskeissä tapahtuneen uskomattomampiakin asioita.
En ole erityisen paljon Antti Tuurin tuotantoa lukenut, mutta tämän teoksen perusteella siihen olisi ehkä syytä tutustua tarkemmin. "Kylmien kyytimies" on erittäin vaikuttava, jäyhällä tavalla ilmaisuvoimainen romaani.
Nopeasti luettavaa tekstiä. Toisaalta olisin ehkä kaivannut vähän toisenlaista vakavampaa otetta raskaaseen historialliseen aiheeseen. Mutta tämähän nyt oli tyypillistä Antti Tuurin kirjoitustyyliä eli sitä saa mitä tilaa :)
Taattua Tuuria. Nasevasti kirjoitettu turhia rönsyilyjä välttäen. Aihe erittäin mielenkiintoinen, koska sisällissota, Amerikan siirtolaisuus ja poliittiset ideologiat kiinnostavat.
Tässä sarjassa toinen onnistunut lukukokemus, Ikitie kirjalla aloitin ja se oli ehkäpä paras koko sarjasta. Mutta tämäkin vei mukanansa sujuvalla otteella.
Olen näköjään aloittanut Äitini suku -sarjan lukemisen loppupuolelta. Aion käydä läpi myös aiemmat osat, sillä tavallisten ihmisten arki eri olosuhteissa on yllättävän kiehtovaa. Tuurin tapa viedä kertomusta eteenpäin on uskottava ja pidän myös hänen tiiviistä ilmaisustaan. Aihe oli nyt melko karu, mikä vähän söi lukunautintoa, mutta kärsimyksellä ei kuitenkaan mässäilty, vaan juuri lakoninen kerronta auttoi eteenpäin.