Kun Auli Viitala sairastui ja erosi, hän tipahti mukavasta, mahdollisuuksia rönsyilleestä keskiluokkaisesta elämästä tuntemattomaan: oli ymmärrettävä olevansa köyhä, syrjäytynytkin.
Lähtökohtamme ovat meissä kuitenkin lujassa, eikä luokkaa vaihdeta kuten hiusten väriä. Sen tajuaa viimeistään silloin, kun huomaa olevansa uudessa ympäristössään kielipuoli ja muutoinkin kummasti eriparinen.
Elämäni kansalaisena on omakohtainen tutkimusmatka siihen, kuinka kotoa saamamme eväät ohjaavat itseymmärrystämme ja tapaamme hahmottaa paikkamme yhteiskunnassa.
Kun on kasvanut uskomaan omiin vaikutusmahdollisuuksiinsa, koulutukseen ja demokratiaan, se määrittää käsitystämme itsestämme ja ympäröivästä maailmasta rutkasti enemmän kuin menetetyt laskettelulomat tai haaveiksi muuttuneet kulutusvalinnat.
Auli Viitala on junan Helsinkiin tuoma vapaa kirjoittaja.
Purupintaisia kirjoituksia (esseitä, sanoisin, mutta ymmärrän, miksi Viitala ei käytä sitä sanaa) suomalaisesta köyhyydestä, luokista, sivullisuudesta, syrjäytyneisyydestä, äänistä, jotka harvemmin tämänkaltaisissa teksteissä kuuluvat. Kuuntelin kahdesti - ja se, mikä provosoi ekalla kiekalla, näytti ja tuntui todelta seuraavalla.
Tämän voisi pistää tuoreelle hallitukselle luettavaksi - tosin epäilen, että siellä ei tarvittavaa lukutaitoa löydy.
Esim “luokkaretkistä” ja sairastamisesta kiinnostuneille, tosin tämä on vähän sitä luokkaa, että iso osa ihmisistä saisi tästä varmasti uutta ajateltavaa. Vähän tajunnanvirtamainen teos, mikä ei yleensä ihan vakuuta tietokirjallisuuden puolella, tai vaatii äärimmäisen taitavaa tekstiä, mutta Viitalan ajatukset tuntuivat niin tuoreilta, mielenkiintoisilta ja perustelluilta, että kirja kiipii neljään tähteen.
Jokainen, joka naureskelee vainkeskiluokkajuttujen meemien osuvuudelle, lukekoon tämän! Osuu, muttei naurata — paitsi aika usein kyllä. Jokainen, joka väittää, ettei Suomessa ole yhteiskuntaluokkia, lukekoon myös! Keskiluokka on se normi, josta käsin tarkasteltuna niitä ei vain huomaa.
Koska tykkään suositella kirjoille lukupareja, tässä tulee kaksin kappalein, samaa teemaa, mutta fiktiota: Natalia Kallion Kotileikki ja Pilvi Hämäläisen Cinderella.
Teoksessa kritisoidaan ankaralla kädellä keskiluokkaa ja laajemmin yhteiskuntaa, joka vieroksuu erilaisuutta ja korottaa itsensä heikompien/köyhempien yläpuolelle. Osa keskiluokkaa vastaan esitetyistä väitteistä oli provokatiivisesti kirjoitettu ja sisältö saattaakin paikoin triggeröidä. Toisaalta, myös moni kohta liikutti, etenkin kirjoittajan isoäidin kohtalosta lukeminen.
Kokonaisuudessaan teos oli kummallisesti jäsennelty. Miksi suvun historiasta kerrottiin vasta aivan lopussa, kun se olisi ollut loistava aloituskappale ja olisi auttanut ymmärtämään kirjoittajan sisäisiä ristiriitoja paremmin.
Lyhyestä ja sujuvasta tekstistä huolimatta kirja ei ole helppolukuinen. Mikä olikaan ydinsanoma? Mihin tällä halutaan vaikuttaa? Ainakaan mitään kevyttä kahvipöytäkeskustelua ei tästä sisällöstä saa.
Loistava! Kunpa tämä kirja löytyisi jokaisen kansanedustajan ja paikallispoliitikon yöpöydältä. Tämän olisi hyvä kuulua myös yläasteen tai lukion opetussuunnitelmaan.
ehkä 3,5! Siis en tiiä miks mut jotenki kerranki äänikirja jota jakso kuunnella. Ainakin alkuun... Alun perusteella ois voinu olla hyvinki 4 tähtee mut nyt jotenki unohin ton kirjan ja en jaksakkaa enää ylistää niin paljoo. Mut ihan jeppis. Tykkäsin että toi oli kirjotettu vähän enemmän "puhe-muotoon" eikä niin kankeesti tietokirjamaisesti, mikä varmasti autto jaksamaan kuunnella tota
Tekijä kertoo omasta elämästään ja pohtii luokkia, luokkaidentiteettiä ja yhteiskuntaa. Ajoittain analyysi on kiinnostavaa, mutta lopulta hyvin ohutta, jopa vajavaista. Myös hyviä, omia ajatuksia ruokkivia ideoita tekijä esittää. Kokonaisuus ei ole eheä eikä mielenkiintoinen.
Auli Viitala on saanut YLE:n kolumnistina edustaa köyhiä ihmisiä ja kirjoittaa köyhän äänellä. Mutta mitä se oikeastaan tarkoittaa? Kuten Viitala teoksessaan avaa, hän on syntynyt keskiluokkaiseen opettajaperheeseen, jossa vallitsi kuitenkin jotenkin työväenluokkainen henki. Hänen oma elämänsä oli tavallisen keskiluokkaista, kunnes sairastuminen ja ero pudottivat hänet pienelle eläkkeelle ja köyhyyteen.
Tässä kirjassa hän avaa lapsuusmietteitään ja toivoo niillä saavansa lukijan pohtimaan omaan taustaansa. Millaisena oman paikkansa nyt näkee lapsuudenkokemusten valossa ja millaisen yhteiskunnan ympärilleen haluaa?
Kun Suomessa pureudutaan luokkaan, päädytään tavallisesti puhumaan keskiluokasta. Niin tässäkin. Viitala tarkastelee keskiluokan rakentumista ja sitä, miten esimerkiksi koululaitos osaltaan ylläpitää ja kasvattaa keskiluokkaa. Viitala paloittelee keskiluokkaisten ihmisten röyhkettä, esimerkiksi suhtautumista rahasta puhumiseen. Sehän on kiusallista vain keskiluokalle.
Tarkastelee Viitala työväenluokkaakin, tai ainakin sitä, miten se pyrkii pakenemaan määrittelyjä. Ketä tänä päivänä työväenluokkaan ylipäänsä kuuluu? Ovatko pitkäaikaistyöttömät työväenluokkaa? Viitala tiivistää, että nykyään on ”pieni yläluokka, valtava keskiluokka ja hajanainen joukko pienituloisia”.
Kirjan aiheet jakautuvat Viitalan perheenjäsenten kautta: äidin kautta keskitytään kouluun, isän kautta työväenluokan vetovoimaan ja kolmanneksi pikkuveljen kautta tarkastellaan kehitysvammaisten asemaa yhteiskunnassa. Nämä yhteiskunnallisesti aivan luokattomat ihmisethän halutaan usein tyystin siivota pois silmistä ja mielestä.
Elämäni kansalaisena on sujuvasti kirjoitettu kirja, joka tarkastelee yhteiskuntaa kolumnimaiseen tyyliin viihdyttävästi ja paikoin oikein tarkkasilmäisesti. Viitalan näkökulmat ovat hyviä ja tämänkin kirjan soisin kuluvan asioista päättävien ihmisten käsissä, sillä Elämäni kansalaisena nostaa esiin huomioita, jotka eivät aina ole yhteiskunnallisessa keskustelussa tarpeeksi hyvin edustettuina.
Nyt seuraa napsun verran epäreilu arvio. Auli Viitalan kolumnit Ylen verkkosivuilla ovat miun suurimpia lukuherkkuja: lähes poikkeuksetta napakymppiin osuvia, aina uuden näkökulman tarjoavia, hyvin kirjoitettuja, siis parasta bestiä. Odotukset kokonaiselle kirjalle olivat siis titaaniakin kovemmat.
Ensin hyvät puolet. Sekä kirjat että kolumnit ovat saaneet miut ekan kerran miettimään kunnolla luokka-asetelmia Suomessa – sekä omassa elämässä että laajemminkin. Elämäni kansalaisena antaa tähän tuumailuun lisää pureskeltavaa. Kirja onkin parhaimmillaan silloin, kun ytimessä on keskiluokkaisuuden puntarointi. Tykkään hänen kirjoitustyylistään, joka on miun makuun sopivan provosoiva ja myös kirvelevällä tavalla hauska.
Mutta Elämäni kansalaisena on kirjana miusta jotenkin rytmitön. Kirja on jaettu kolmeen osaan, joista jokaisessa Viitala peilaa elämäänsä & yhteiskuntaa perheenjäsenensä kautta. Äidin kanssa sukelletaan kouluun, isän kautta työväenluokkaan ja pikkuveli johdattaa ”luokattomuuteen” kehitysvammaisuuden myötä. Siinä missä kolumninsa osuvat aina jämptisti, kirja on piirun hajanaisempi, koska aiheita on enemmän – olisin ehkä itse karsinut jotain pois. Lisäksi kirjan lopussa johdatetaan vielä Viitalan isovanhempiin, joista olisi ollut mielenkiintoista kuulla jo vaikkapa tarinan alussa. Myöskään lukujen sisällä tekstin rytmi välillä töksähtelee.
Eli koviin odotuksiin vähän kädenlämpöinen vastaus. Mutta suosittelen silti heille, joita kiinnostavat erilaiset luokka- ja muut etuoikeusasetelmat sekä ihmisten arki ylipäätänsä.
Auli Viitalan teoksessa on paljon hyvää ja kiinnostavaa, mutta mitä pitemmälle sitä kuuntelin (Viitala lukee kirjansa itse) sitä vahvemmaksi kävi tunne, että tekstissä olisi voinut olla edes muutama ”ehkä”, ”mahdollisesti” ja ”kenties”. Ei Viitala sinänsä besserwisseröi, mutta hallitsevaksi tuntemukseksi jäi, että hän pitää omia näkemyksiään muiden näkemyksiä oikeampina. Että asiat ovat, kuten hän sanoo niiden olevan. En usko, että Viitala varsinaisesti olisi em. mieltä, mutta niin Elämäni kansalaisena minulle näyttäytyi. Viitalan teoksessa keskeistä on luokka ja sen moniuolotteisuuden erittely. Hän itse on syntynyt keskiluokkaan, joka pitää häntä otteessaan myös hänen sairastumisensa ja siihen liittyvän tulojen putoamisen jälkeen. Viitalan mukaan keskiluokkaan syntynyt ei voi pudota keskiluokasta, koska hän on saanut elämässään jo niin monenlaisia tietoja, taitoja, koulutusta, vaikutusmahdollisuuksia, etuoikeuksia.
Viitala kirjoittaa paljon myös kehitysvammaisesta veljestään, jonka myötä elämä hahmottuu hänelle näkökulmista, jotka muutoin jäisivät vieraiksi.
Elämäni kansalaisena osoittaa, että luokasta pitäisi puhua paljon lisää.
Luen todella paljon ja se näkyy usein (ainakin) siten, että vaadin kirjoilta paljon, jopa "enemmän ja enemmän". En innostu helpolla ja vertaan kirjoja toisiinsa välillä kohtuuttomuuteen asti. Vaativalle lukijalle tällaisen kirjan löytäminen on onnen päivä.
Lukukokemus oli hieno paitsi minulle lukijana, myös minulle kirjoittajana. Olin onnellisen kateellinen (sellainenkin olotila näemmä löytyy) siitä, että joku osaa kirjoittaa niin, että naurattaa, itkettää ja koko ajan päähän tulvii uusia oivalluksia. Ylipäätään ajattelu, se että kirjoittaja on selvästi ajatellut syvälle ja pitkälle, on kirjoissa aivan liian harvinaista. Tämän päälle Viitala on teknisesti taitava kirjoittaja: vaikka kirja näennäisesti vaeltelee päämäärättä löyhien yläotsikoiden alla, kerronta löytää kuitenkin jokaisen tienristeyksen ja lopulta maalinsa kuin luotijuna kiskoilla.
🎧 | Kirja käsittelee asemaa suomalaisessa yhteiskunnassa ja siihen vaikuttavia tekijöitä. Esiin nousee useita teemoja ja näkökulmia, monia kiinnostavia ajatuksia joita jatkaa pidemmälle. Kirjan muodostuessa erilaisista ajatuksista, jään paikoitellen kaipaamaan niitä yhdistävää punaista lankaa. Toisaalta samaan aikaan teema on niin moniuloitteinen, ettei liiallinen kiteyttäminen siihen välttämättä sovikaan.
Annan yhden tähden jokaista kirjan lukua kohden. Vaikka luen aina mielelläni analyysia (keski)luokasta, köyhyydestä, yhteiskunnasta ja osattomuudesta, kirja jäi isoista aiheistaan huolimatta ohueksi eikä oikein vastannut odotuksiani. Mielenkiintoisinta kirjassa oli kirjoittajan veljelle omistettu luku, joka lähestyy syrjäytymistä (tai syrjäyttämistä) kehitysvammaisuuden kautta.
Kylläpä tykkäsin Viitalan tavasta ajatella ja vielä enemmän kyvystä kirjoittaa ajatuksensa sanoiksi. Olin kohderyhmää, ja silti en viiteryhmää, ja silti samaistuin kohdittain, ja sain jopa ehkä kaksi lamppua syttymään päässäni. Sujuvasti kirjoitettu, ei tahmannut mistään.