What do you think?
Rate this book
Teoriani perheestä
Alan solmia luistinten nauhoja, kiristän niitä niin tiukalle kuin saan, ja vuodet virtaavat lävitseni, vilkaisen poikaani, joka onkin minä. Istun toppahousuissani puisen maalin päällä, isä Lake Placid -pipossaan on kyykistynyt eteeni.
Juha Itkonen kuvaa taitavan prosaistin herkkyydellä varttumistaan lapsuudenperheensä esikoisena Hämeenlinnassa sekä vanhemmaksi tuloaan ja perheen dynamiikkaa neljän lapsen isänä.
Kirkkaista muistikuvista sekä kevyistä ja painavista hetkistä kutoutuva kertomus näyttää sukupuoliroolien ja yhteiskunnan muuttumisen 1970-luvulta tähän päivään. Se ei anna kasvatusohjeita, mutta tarjoaa vahvoja samaistumiskohtia.
Juha Itkonen kuvaa taitavan prosaistin herkkyydellä varttumistaan lapsuudenperheensä esikoisena Hämeenlinnassa sekä vanhemmaksi tuloaan ja perheen dynamiikkaa neljän lapsen isänä.
Kirkkaista muistikuvista sekä kevyistä ja painavista hetkistä kutoutuva kertomus näyttää sukupuoliroolien ja yhteiskunnan muuttumisen 1970-luvulta tähän päivään. Se ei anna kasvatusohjeita, mutta tarjoaa vahvoja samaistumiskohtia.
297 pages, Hardcover
Published March 1, 2023
26 people are currently reading
341 people want to read
About the author
Juha Itkonen
29 books92 followersJuha Itkonen (s. 1975 Hämeenlinnassa) kuuluu nuoren kirjailijapolven kärkinimiin. Itkonen asuu Helsingissä, Arabianrannassa vaimonsa Maija Itkosen ja kahden lapsensa kanssa. Maija Itkonen (s. 1977) työskentelee muusikkona ja teollisena muotoilijana.
Itkosen esikoisromaani Myöhempien aikojen pyhiä (2003) oli Finlandia-palkintoehdokkaana ja sai Kalevi Jäntin palkinnon.Romaanista Anna minun rakastaa enemmän Itkonen sai Valtion kirjallisuuspalkinnon.
Itkosen kolmas romaani Kohti on kertomus hajonneesta perheestä ja kahdesta sukupolvesta, jotka koettavat löytää tien toistensa luo. Romaani oli vuoden 2007 Finlandia-ehdokkaita. Itkonen sai romaanista Nuori Aleksis -palkinnon 2008.
Juha ja Maija Itkonen julkaisivat syksyllä 2007 yhdessä lastenkirjan Topsi ja tohtori Koirasson. Se oli Juhan ensimmäinen lastenkirja ja Maijan ensimmäinen kuvitustyö.
Itkosen esikoisromaani Myöhempien aikojen pyhiä (2003) oli Finlandia-palkintoehdokkaana ja sai Kalevi Jäntin palkinnon.Romaanista Anna minun rakastaa enemmän Itkonen sai Valtion kirjallisuuspalkinnon.
Itkosen kolmas romaani Kohti on kertomus hajonneesta perheestä ja kahdesta sukupolvesta, jotka koettavat löytää tien toistensa luo. Romaani oli vuoden 2007 Finlandia-ehdokkaita. Itkonen sai romaanista Nuori Aleksis -palkinnon 2008.
Juha ja Maija Itkonen julkaisivat syksyllä 2007 yhdessä lastenkirjan Topsi ja tohtori Koirasson. Se oli Juhan ensimmäinen lastenkirja ja Maijan ensimmäinen kuvitustyö.
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 30 of 62 reviews
March 10, 2023
Yllättäen tuntuu lähes virkistävältä poikkeukselta kirjallisuudessa, että joku kertoo ihan tavallisesta keskiluokkaisesta ydinperheestään ja tavallisesta keskiluokkaisesta taustastaan! Pidin tästä rehellisen avoimesta vanhemmuuden ja eri elämänvaiheiden pohdinnasta. Muutkin kirjan lukeneet ovat näköjään kommentoineet positiivisesti sitä, kuinka samaistuttavaa teksti on. Itselleni samaistuttavuus tiivistyi kirjan loppupuolella olevaan kohtaan, jossa puhutaan vanhemmuuteen liittyvästä epäonnistumisen tunteesta ja häpeällisistä muistoista - Itkonen kertoo potkaiseensa vessan oveen reiän. Itselläni on muistona juuri samanlainen reikä vessan ovessa n. 20 vuoden takaa, se syntyi juurikin samanlaisessa tilanteessa kuin jonka Itkonen kirjassaan kuvaa. En ole halunnut vaihtaa ovea ehjään, koska se muistuttaa hyvällä tavalla omasta epätäydellisyydestäni niinäkin hetkinä, kun alkaa kuvitella selvinneensä vanhemmuudestaan mallikkaasti :)
August 14, 2025
Olen kyllä ihan nössö, sillä en pysty minkäänlaiseen kriittisyyteen Juha Itkosen perheteorian kanssa. Syitä on monia ja voidaan aloittaa vaikka lapsien lukumäärästä ja kaksosvanhemmuudesta. Sitten on tietysti 70-luvun lapsuus (olen kyllä vähän vanhempi) ja keskiluokkaisuus.
Voisin olla tietysti kyynisesti sitä mieltä, että jos tämän kirjan olisi kirjoittanut kuka tahansa nainen samanlaisella perhekeskeisyydellä ja vanhemmuuden ylistyksellä, hänen tuotoksensa olisi jätetty lukematta - ei kiinnostaisi ketään. Mutta jos en ajattele kyynisesti, niin kiitän ihan täydestä sydämestäni Itkosta tästä kirjasta, koska lapsia tarvitaan, toivoa ja rakkautta tarvitaan. Jos vanhemmuus käy liian vaikeaksi, meillä ei ole lapsia eikä meillä ole toivoa. Itkonen puhaltaa arkeen syvempiä merkityksiä ja vakuuttaa meidät kaikki siitä, että kasvamme kaikki yhdessä. Selviämme ja pystymme.
Tietysti kirjan tyyli välillä loikkaa valistamisen puolelle, mutta vanhemmilla usein menee. Silti Itkonen yltää vilpittömään onneen asti ja se, jos mikä, on meille tärkeä tunne. Onni täytyy oppia tunnistamaan ja ottamaan vastaan, kun sellaisia hetkiä kohdalle osuu. Kun Itkonen löytää onnen läheisistä ihmisistä, hän näyttää meille samalla, että sellaista saa todellakin kokea.
Mihin kirjallisuuden lajiin Teoriani perheestä istuisi? Autofiktiota vai muistelmaa? Esseetä vai kolumnia? Onko sillä väliä? Kokonaisuus sai minut itkemään paikoin vuolaasti, muistot lähtivät liikkeelle.
Voisin olla tietysti kyynisesti sitä mieltä, että jos tämän kirjan olisi kirjoittanut kuka tahansa nainen samanlaisella perhekeskeisyydellä ja vanhemmuuden ylistyksellä, hänen tuotoksensa olisi jätetty lukematta - ei kiinnostaisi ketään. Mutta jos en ajattele kyynisesti, niin kiitän ihan täydestä sydämestäni Itkosta tästä kirjasta, koska lapsia tarvitaan, toivoa ja rakkautta tarvitaan. Jos vanhemmuus käy liian vaikeaksi, meillä ei ole lapsia eikä meillä ole toivoa. Itkonen puhaltaa arkeen syvempiä merkityksiä ja vakuuttaa meidät kaikki siitä, että kasvamme kaikki yhdessä. Selviämme ja pystymme.
Tietysti kirjan tyyli välillä loikkaa valistamisen puolelle, mutta vanhemmilla usein menee. Silti Itkonen yltää vilpittömään onneen asti ja se, jos mikä, on meille tärkeä tunne. Onni täytyy oppia tunnistamaan ja ottamaan vastaan, kun sellaisia hetkiä kohdalle osuu. Kun Itkonen löytää onnen läheisistä ihmisistä, hän näyttää meille samalla, että sellaista saa todellakin kokea.
Mihin kirjallisuuden lajiin Teoriani perheestä istuisi? Autofiktiota vai muistelmaa? Esseetä vai kolumnia? Onko sillä väliä? Kokonaisuus sai minut itkemään paikoin vuolaasti, muistot lähtivät liikkeelle.
April 11, 2023
Tätä oli vaikea arvioida. Teos oli mukaansatempaava ja toimi hyvin äänikirjana – musiikki- ja puhe-efekteistä myös plussaa. Toisaalta kuunnellessani myös jatkuvasti mietin, miksi juuri tämä tarina täytyi kertoa; olisiko toisin sanoen jonkun muun isän vastaava kertomus ja analyysi perhe-elämästä ollut kirjan arvoinen?
Kirjassa on varmasti paljon samaistumispintaa monelle samassa elämäntilanteessa olevalle, mutta ainakin näin kohderyhmään kuulumattomalle lukijalle se jäi kuitenkin ehkä liikaa kirjailijan henkilökohtaiseksi tilitykseksi perheestään ja lapsiperheistä nyky-yhteiskunnassa. Vaikka olen Itkosen edellisistä omakohtaisista kirjoista pitänytkin, oli tämä siis makuuni jo liian omaelämäkerrallinen.
Kirjassa on varmasti paljon samaistumispintaa monelle samassa elämäntilanteessa olevalle, mutta ainakin näin kohderyhmään kuulumattomalle lukijalle se jäi kuitenkin ehkä liikaa kirjailijan henkilökohtaiseksi tilitykseksi perheestään ja lapsiperheistä nyky-yhteiskunnassa. Vaikka olen Itkosen edellisistä omakohtaisista kirjoista pitänytkin, oli tämä siis makuuni jo liian omaelämäkerrallinen.
September 19, 2024
Juha Itkosen Teoriani perheestä herätti melko ristiriitaisia tunteita ja ajatuksia.
Kirja kertoo Itkosen kahdesta perheestä, lapsuuden ja aikuisuuden. Kirja koostuu pääosin Itkosen omista muistoista ja tulkinnoista perheenjäsenistään. Nimensä mukaisesti se on ajatelma siitä, mistä perheessä on kyse.
En ole lukenut aiemmin Itkoselta mitään. Kirjaan tartuin kuitenkin ehkä siksi, että muistin erään Itkosen kommentin, johon törmäsin aikoinaan ollessani toisesta lapsestani kotona. Itkonen oli sanonut Kodin Kuvalehdessä, muistaakseni, jotain senkaltaista, ettei halua puhua erikseen lapsiperhe-elämästä, eikä käyttää sanoja kuten "ruuhkavuodet". Minusta tämä oli silloin kiva ajatus. Etenkin ruuhkavuodet on negatiivisesti latautunut termi perheellisyydestä. Kyse ei ole ruuhkasta, vaan ehkä enemmän täyteydestä, Itkosta lainaten. (No, joskus kyllä ruuhkastakin, mutta itse näen siihen syyn ensisijaisesti työelämässä.)
Tartuin siis kirjaan ihan kiinnostuneena. Olen itsekin välillä toivonut laajempaa ja ehkä myös osin myönteisempää narratiivia siitä, millaista elämä on lasten kanssa. Mutta ensimmäinen kolmasosa oli niin ärsyttävää luettavaa, että olin lähellä lopettaa kesken. Kirja kertoo kyllä perhe-elämästä, mutta ennen kaikkea se on pitkä ja osittain tylsistyttävä itsekehujen sarja. Näin omahyväistä kirjaa en muista vähään aikaan lukeneeni.
Moni muukin asia vaivaa minua kirjassa, mutta päällimäisenä tunteena on epäusko joistain kirjan kohdista. Välillä en ollut varma, onko Itkonen satiirinen vai onko hän kautta kirjan tosissaan. En esimerkiksi osaa sanoa, onko seuraava lause vauvavuonna tekeillä olleesta kirjasta tosissaan kirjoitettu:
"....halusin äkkiä palavasti kirjoittaa sen. Jotenkin tiesin, että se onnistuisi. Tiesin, että olisi oikea aika. Sitähän luulisi aivan päinvastoin, vauvavuonna ei todellakaan kirjoiteta 500-sivuista eeppistä romaania,
mutta juuri vauvavuonna pystyin sen kirjoittamaan."
500-sivuinen eeppinen romaani? En tiedä, tarkoittaako Itkonen tässä epiikkaa vai onko "eeppinen" tässä yhteydessä adjektiivi. Mutta oli miten oli, eihän kukaan tosissaan voi kehuskella vauvavuoden saavutuksillaan?
Yksittäisenä sitaattina asian voisi vain ohittaa. Mutta sitaatti ei ole yksittäinen. Eräässä kohtaa Itkonen pohtii lapsuuden perhettään ja sitä että hänen äidillensä ei ollut harrastuksia. Harrastusten sijaan äiti hoiti silloisten sukupuoliroolien mukaisesti kodin. Äiti siis kokkasi ja siivosi, perheen miehet harrastivat ja tekivät töitä. Itkonen esittää seuraavan arvion äitinsä elämästä:
"Luulen ettei [äiti] ainakaan inhonnut Pajulantiellä valinnutta työnjakoa, eikä surrut sunnuntaidensa kulkua. Hän ei ajatellut, että työnjaon pitäisi tai että se ehkä edes voisi olla toisenlainen. Siisti koti oli ja on äidille tärkeämpi kuin minulle, tuolloin hänkin taisteli lapsiperhe-elämän kaikkialle levittäytyvää kaaosta vastaan, ja sunnuntait, jolloin olimme urheilemassa tarjosivat hänelle mahdollisuuden päästä taistelussa hetkeksi niskan päälle."
Itkonen siis äitinsä puolesta arvelee, että omien harrastusten sijaan äiti nautti siitä, että hän sai siivota muiden harrastaessa. Että sunnuntai tarjosi hänelle "mahdollisuuden" siivoamiseen.
Sukupuoliroolien muutos on tietysti totta. Ennen naiset tosiaan siivosivat ja kokkasivat sillä välin, kun miehet tekivät tärkeämpiä ja hienompia asioita (paitsi hetkinen, edelleenkin kotityöt jakautuvat eriarvoisesti...). Mutta kaikenlaista muutakin on tapahtunut ennen ilman, että sitä on osattu kyseenalaistaa silloin. Vaimon on saanut raiskata. Lapsia saanut lyödä. Orjuus on ollut laillista. Kaikenlaista on ollut. On kuitenkin erikoista arvella toisen puolesta, että tämä nautti asemastaan, kun on ilmiselvää, että tämä asema on muita heikompi. On tosiasia, että puuduttavien kotitöiden tekeminen ilmentää heikompaa asemaa kuin itsensä toteuttaminen harrastuksissa, kuten niin monet naisfilosofit de Beauvoirista alkaen ovat sanoneet.
Voin toki olla ihan väärässä ja Itkosen arvio äitinsä ajatuksista on oikea. Itkosella on enemmän perusteita tulkita äitiään kuin minulla mitenkään. Lisäksi voi ajatella, että tulkinta ei ole pahansuopa, sehän on tyytyväisen pojan näkökulma äidistään. Mutta ehkä tässä ongelma piileekin: Itkonen tulkitsee asiat omasta itsetyytyväisestä näkökulmastaan. Tekemällä arvion äitinsä onnellisuudesta hän samalla affirmoi omat oikeutensa. Miehenä, ja kuten Itkonenkin toistelee, keskiluokkaisena, asiat todella ovat langenneet häneen eteensä vaivattomina, maailma on ollut auki.
Itkonen myös itse alleviivaa näkökulmansa ja elämänsä keskiluokkaisuutta. Sehän on sinänsä ihan ok. Miellän itsenikin keskiluokkaiseksi ja voin hyvin lukea keskiluokkaista kirjallisuutta. Kuitenkin Itkosen itsevarma kuvaus keskiluokkaisesta elämästä tuntuu yllättäen aika kammottavalta. Eniten jäin pohtimaan kohtaa, jossa Itkonen tekee arvion omien vanhempiensa elämästä. Miksi hän kirjoittaa juuri näin:
"Heidän lentokorkeutensa oli auttamatta laskussa. Mutta lento oli mennyt hyvin. He olivat pysyneet yhdessä. Heillä oli kolme lasta, joista jokainen oli niin sanotusti löytänyt paikkansa elämässä ja joista viimeinenkin oli astumassa avioliiton satamaan. Hyviä arvosanoja ja korkeakoulututkintoja. Tavallisia heteroavioliittoja. Lapsia tai vähintään lapsihaaveita. Kunnollista keskiluokkaista eteenpäin pyrkimistä, tietyin yksilöllisin variaatioin [...]"
Tätäkö on hyvä elämä? Hyvä keskiluokkainen elämä? Sellaista, että erikseen pitää mainita heteroavioliitto ja hyvät arvosanat?
Kauhu hiipii mieleeni, olenko minäkin pohjimmiltani tällainen? I hope not.
Kirjassa on paljon, liikaa, vieraannuttavia kuvauksia siitä, miten Itkosen perhe on missä milloinkin bisnes- ja lomamatkalla, miten Itkonen onnistuu kasvattajana siinä ja tässä tilanteessa (ensimmäiset oluet esikoisen kanssa Sohossa, aivan, aivan), miten kaikki elämän peruspalikat ovat heillä kohdillaan: on rahaa, töitä, hyvät ihmissuhteet, mahdollisuuksia. Uskomatonta mutta totta sekin, että Itkonen onnistuu rivien välissä kehumaan jopa omaa ulkonäköään (lapsen kautta). Kirjojen menestys hivelee itsetuntoa. Mitäpä tällaiseen voi lukijana sanoa. "Kiva sulle."
Olen kyllä sitä mieltä, että itseään saa kehua ja olla tyytyväinen itseensä. Kurjuudella ei tarvitse mässäillä, jos ei ole tarve. Mutta kuinka kiinnostavaa kirjallisuutta syntyy itsetyytyväisestä itsensä esittelystä? Ei kovin. Alan kaivata todenteolla kuvausta elämästä, jossa olisi myös katkeruutta, pettymyksiä ja häpeää.
Aivan kirjan lopussa, melkein viimeisillä sivuilla Itkonen kyllä luettelee tilanteita ja käyttätymistapoja, joissa tai joiden myötä hän on isänä toiminut huonosti. Mutta on vaikea ottaa sitä ihan tosissaan. Vaikka Itkonen sinänsä kuvaa ajoittain osuvasti vanhemmuutta ja sen ristiriitaisuutta, miehinen itsekorostus on kokonaisuutena minulle liikaa.
Yhdestä asiasta olen Itkosen kanssa kuitenkin jossain määrin samaa mieltä, ja olen iloinen että hän nostaa asiaa esiin kirjassa. Lapsia suojellaan ehkä nykyään liikaa seikkailuilta ja vaikeilta asioilta. Vaikka lapset tarvitsevat rutiineja, niin he myös kestävät yllätyksiä ja vaikeuksia, ja hyötyvät siitä, että näkevät myös aikuisten elävän omaa elämäänsä vanhemmuusroolin ulkopuolella.
Kaikkinensa voin nostaa myös peukun Itkoselle siitä, että hän yrittää kuvata sitä suurta onnea, mitä perheeseen liittyy. Iloitsen myös aina siitä, että kirja herättää ajatuksia, vaikka ne tällä kertaa olivatkin kriittisiä.
Kirja kertoo Itkosen kahdesta perheestä, lapsuuden ja aikuisuuden. Kirja koostuu pääosin Itkosen omista muistoista ja tulkinnoista perheenjäsenistään. Nimensä mukaisesti se on ajatelma siitä, mistä perheessä on kyse.
En ole lukenut aiemmin Itkoselta mitään. Kirjaan tartuin kuitenkin ehkä siksi, että muistin erään Itkosen kommentin, johon törmäsin aikoinaan ollessani toisesta lapsestani kotona. Itkonen oli sanonut Kodin Kuvalehdessä, muistaakseni, jotain senkaltaista, ettei halua puhua erikseen lapsiperhe-elämästä, eikä käyttää sanoja kuten "ruuhkavuodet". Minusta tämä oli silloin kiva ajatus. Etenkin ruuhkavuodet on negatiivisesti latautunut termi perheellisyydestä. Kyse ei ole ruuhkasta, vaan ehkä enemmän täyteydestä, Itkosta lainaten. (No, joskus kyllä ruuhkastakin, mutta itse näen siihen syyn ensisijaisesti työelämässä.)
Tartuin siis kirjaan ihan kiinnostuneena. Olen itsekin välillä toivonut laajempaa ja ehkä myös osin myönteisempää narratiivia siitä, millaista elämä on lasten kanssa. Mutta ensimmäinen kolmasosa oli niin ärsyttävää luettavaa, että olin lähellä lopettaa kesken. Kirja kertoo kyllä perhe-elämästä, mutta ennen kaikkea se on pitkä ja osittain tylsistyttävä itsekehujen sarja. Näin omahyväistä kirjaa en muista vähään aikaan lukeneeni.
Moni muukin asia vaivaa minua kirjassa, mutta päällimäisenä tunteena on epäusko joistain kirjan kohdista. Välillä en ollut varma, onko Itkonen satiirinen vai onko hän kautta kirjan tosissaan. En esimerkiksi osaa sanoa, onko seuraava lause vauvavuonna tekeillä olleesta kirjasta tosissaan kirjoitettu:
"....halusin äkkiä palavasti kirjoittaa sen. Jotenkin tiesin, että se onnistuisi. Tiesin, että olisi oikea aika. Sitähän luulisi aivan päinvastoin, vauvavuonna ei todellakaan kirjoiteta 500-sivuista eeppistä romaania,
mutta juuri vauvavuonna pystyin sen kirjoittamaan."
500-sivuinen eeppinen romaani? En tiedä, tarkoittaako Itkonen tässä epiikkaa vai onko "eeppinen" tässä yhteydessä adjektiivi. Mutta oli miten oli, eihän kukaan tosissaan voi kehuskella vauvavuoden saavutuksillaan?
Yksittäisenä sitaattina asian voisi vain ohittaa. Mutta sitaatti ei ole yksittäinen. Eräässä kohtaa Itkonen pohtii lapsuuden perhettään ja sitä että hänen äidillensä ei ollut harrastuksia. Harrastusten sijaan äiti hoiti silloisten sukupuoliroolien mukaisesti kodin. Äiti siis kokkasi ja siivosi, perheen miehet harrastivat ja tekivät töitä. Itkonen esittää seuraavan arvion äitinsä elämästä:
"Luulen ettei [äiti] ainakaan inhonnut Pajulantiellä valinnutta työnjakoa, eikä surrut sunnuntaidensa kulkua. Hän ei ajatellut, että työnjaon pitäisi tai että se ehkä edes voisi olla toisenlainen. Siisti koti oli ja on äidille tärkeämpi kuin minulle, tuolloin hänkin taisteli lapsiperhe-elämän kaikkialle levittäytyvää kaaosta vastaan, ja sunnuntait, jolloin olimme urheilemassa tarjosivat hänelle mahdollisuuden päästä taistelussa hetkeksi niskan päälle."
Itkonen siis äitinsä puolesta arvelee, että omien harrastusten sijaan äiti nautti siitä, että hän sai siivota muiden harrastaessa. Että sunnuntai tarjosi hänelle "mahdollisuuden" siivoamiseen.
Sukupuoliroolien muutos on tietysti totta. Ennen naiset tosiaan siivosivat ja kokkasivat sillä välin, kun miehet tekivät tärkeämpiä ja hienompia asioita (paitsi hetkinen, edelleenkin kotityöt jakautuvat eriarvoisesti...). Mutta kaikenlaista muutakin on tapahtunut ennen ilman, että sitä on osattu kyseenalaistaa silloin. Vaimon on saanut raiskata. Lapsia saanut lyödä. Orjuus on ollut laillista. Kaikenlaista on ollut. On kuitenkin erikoista arvella toisen puolesta, että tämä nautti asemastaan, kun on ilmiselvää, että tämä asema on muita heikompi. On tosiasia, että puuduttavien kotitöiden tekeminen ilmentää heikompaa asemaa kuin itsensä toteuttaminen harrastuksissa, kuten niin monet naisfilosofit de Beauvoirista alkaen ovat sanoneet.
Voin toki olla ihan väärässä ja Itkosen arvio äitinsä ajatuksista on oikea. Itkosella on enemmän perusteita tulkita äitiään kuin minulla mitenkään. Lisäksi voi ajatella, että tulkinta ei ole pahansuopa, sehän on tyytyväisen pojan näkökulma äidistään. Mutta ehkä tässä ongelma piileekin: Itkonen tulkitsee asiat omasta itsetyytyväisestä näkökulmastaan. Tekemällä arvion äitinsä onnellisuudesta hän samalla affirmoi omat oikeutensa. Miehenä, ja kuten Itkonenkin toistelee, keskiluokkaisena, asiat todella ovat langenneet häneen eteensä vaivattomina, maailma on ollut auki.
Itkonen myös itse alleviivaa näkökulmansa ja elämänsä keskiluokkaisuutta. Sehän on sinänsä ihan ok. Miellän itsenikin keskiluokkaiseksi ja voin hyvin lukea keskiluokkaista kirjallisuutta. Kuitenkin Itkosen itsevarma kuvaus keskiluokkaisesta elämästä tuntuu yllättäen aika kammottavalta. Eniten jäin pohtimaan kohtaa, jossa Itkonen tekee arvion omien vanhempiensa elämästä. Miksi hän kirjoittaa juuri näin:
"Heidän lentokorkeutensa oli auttamatta laskussa. Mutta lento oli mennyt hyvin. He olivat pysyneet yhdessä. Heillä oli kolme lasta, joista jokainen oli niin sanotusti löytänyt paikkansa elämässä ja joista viimeinenkin oli astumassa avioliiton satamaan. Hyviä arvosanoja ja korkeakoulututkintoja. Tavallisia heteroavioliittoja. Lapsia tai vähintään lapsihaaveita. Kunnollista keskiluokkaista eteenpäin pyrkimistä, tietyin yksilöllisin variaatioin [...]"
Tätäkö on hyvä elämä? Hyvä keskiluokkainen elämä? Sellaista, että erikseen pitää mainita heteroavioliitto ja hyvät arvosanat?
Kauhu hiipii mieleeni, olenko minäkin pohjimmiltani tällainen? I hope not.
Kirjassa on paljon, liikaa, vieraannuttavia kuvauksia siitä, miten Itkosen perhe on missä milloinkin bisnes- ja lomamatkalla, miten Itkonen onnistuu kasvattajana siinä ja tässä tilanteessa (ensimmäiset oluet esikoisen kanssa Sohossa, aivan, aivan), miten kaikki elämän peruspalikat ovat heillä kohdillaan: on rahaa, töitä, hyvät ihmissuhteet, mahdollisuuksia. Uskomatonta mutta totta sekin, että Itkonen onnistuu rivien välissä kehumaan jopa omaa ulkonäköään (lapsen kautta). Kirjojen menestys hivelee itsetuntoa. Mitäpä tällaiseen voi lukijana sanoa. "Kiva sulle."
Olen kyllä sitä mieltä, että itseään saa kehua ja olla tyytyväinen itseensä. Kurjuudella ei tarvitse mässäillä, jos ei ole tarve. Mutta kuinka kiinnostavaa kirjallisuutta syntyy itsetyytyväisestä itsensä esittelystä? Ei kovin. Alan kaivata todenteolla kuvausta elämästä, jossa olisi myös katkeruutta, pettymyksiä ja häpeää.
Aivan kirjan lopussa, melkein viimeisillä sivuilla Itkonen kyllä luettelee tilanteita ja käyttätymistapoja, joissa tai joiden myötä hän on isänä toiminut huonosti. Mutta on vaikea ottaa sitä ihan tosissaan. Vaikka Itkonen sinänsä kuvaa ajoittain osuvasti vanhemmuutta ja sen ristiriitaisuutta, miehinen itsekorostus on kokonaisuutena minulle liikaa.
Yhdestä asiasta olen Itkosen kanssa kuitenkin jossain määrin samaa mieltä, ja olen iloinen että hän nostaa asiaa esiin kirjassa. Lapsia suojellaan ehkä nykyään liikaa seikkailuilta ja vaikeilta asioilta. Vaikka lapset tarvitsevat rutiineja, niin he myös kestävät yllätyksiä ja vaikeuksia, ja hyötyvät siitä, että näkevät myös aikuisten elävän omaa elämäänsä vanhemmuusroolin ulkopuolella.
Kaikkinensa voin nostaa myös peukun Itkoselle siitä, että hän yrittää kuvata sitä suurta onnea, mitä perheeseen liittyy. Iloitsen myös aina siitä, että kirja herättää ajatuksia, vaikka ne tällä kertaa olivatkin kriittisiä.
March 20, 2023
Tykkäsin kauheasti, liikuttikin, miten ihanaa onkaan lukea omia ajatuksia ja sanoittaa sitä että perheestä saa olla onnellinen ja nauttia, vaikka jokainen hetki ei toiselle ihmiselle selitettynä auvoiselta tai helpolta kuulostakaan. Miten se meneekään että kaikki onnelliset perheet ovat samanlaisia ja onnettomien perheiden onnettomuudet sitten taas erilaisia. Tämä kirja vahvistaa sitä kuvaa; keskiluokkainen onnellinen tunnistaa toisen. Tämä romaani jää aikakirjoihin kuvauksena vanhemmuudesta tässä ajassa, perheen ja työn yhteensovittamisesta elämäksi. Miinusta tulee siitä, että kuvittelin koko ajan, mitä naiselle sanottaisi jos hän kirjoittaisi näin -- kirjaa koskevassa julkisessa keskustelussa omistautuvaa isää ylistetään, mutta entä jos äiti kertoisi kaiken saman? Se olisi vain hänelle asetettujen odotusten juuri ja juuri täyttämistä.
Ihan hirveästi toisaalta pisteitä sen kuvaamisesta, mitä tarkoittaa olla kypsä aikuinen, erityisesti niissä hetkissä kun se ei ole helppoa. Millaista on arkisesti valita taistelunsa - ja perheen paras - ja kerätä itsensä vaikka miten huvittaisi osoittaa olevansa oikeassa ja ryhtyä riitelemään. Näitä hetkiä soisi sanoitettavan paljon enemmän ja alleviivattava että on normaalia hoitaa leiviskänsä vaikka väsyttää, harmittaa, vituttaa: se on aikuisen osa. Ja lisää pisteitä siitä, että Itkonen ymmärtää syvällisesti, että lapsia pitää kohdella aina ja kaikin tavoin yhtä kunnioittavasta kuin aikuisia.
Ihan hirveästi toisaalta pisteitä sen kuvaamisesta, mitä tarkoittaa olla kypsä aikuinen, erityisesti niissä hetkissä kun se ei ole helppoa. Millaista on arkisesti valita taistelunsa - ja perheen paras - ja kerätä itsensä vaikka miten huvittaisi osoittaa olevansa oikeassa ja ryhtyä riitelemään. Näitä hetkiä soisi sanoitettavan paljon enemmän ja alleviivattava että on normaalia hoitaa leiviskänsä vaikka väsyttää, harmittaa, vituttaa: se on aikuisen osa. Ja lisää pisteitä siitä, että Itkonen ymmärtää syvällisesti, että lapsia pitää kohdella aina ja kaikin tavoin yhtä kunnioittavasta kuin aikuisia.
May 20, 2025
Hankala kuvailla tuntemuksia niin että sanat jotenkin kuvaisivat miten monella tavalla tämä kirja kosketti ja sai miettimään omia kokemuksia lapsena ja vanhempana. Samaistumispintaa toi lisää se että kirjailija on syntynyt ja elänyt lapsuutensa samoihin aikoihin myös pienessä kaupungissaä. Pieni suuri kirja!
April 14, 2023
Olen pitänyt kaikista aiemmin lukemistani Itkosen kirjoista, mutta tämän kanssa olin vähän epäileväinen. En tiennyt, jaksaako keski-ikäisen ja keskiluokkaisen suurperheen isän pohdinnat kiinnostaa. Mutta olin onnekseni melko turhaan epäileväinen.
Huokaisin syvään, kun kirja alkoi Itkosen itsensä syntymästä. Ajattelin, etten millään jaksa kuunnella noin "kaukaa" aiheeseen lähtevää kirjaa. Mukaan tuli kuitenkin onneksi myös pohdiskelua muistojen paikkaansapitävyydestä, valokuvista ja isien roolista 70-luvulla ja nykypäivänä.
Kirjassa liikutaan monessa eri vuodessa, mutta mielestäni ihan hyvässä suhteessa ja rytmissä. Eniten kerronta tietysti painottuu Itkosen itse muodostamaan perheeseen, mutta lapsuudenperhekin kulkee mukana. On hauskoja hetkiä, surullisia hetkiä, vahvoja muistikuvia ja pohdintaa. Melko paljon hymyilin kuunnellessa, mutta muutaman kerran pääsi itkukin.
Mieleen jäivät erityisesti matkat tanssitunneilta kotiin pikkusiskon ja myöhemmin oman lapsen kanssa, liikutti. Pidin myös siitä, että kirjassa käytetään samoja nimiä kuin Itkosen Ihmettä kaikki -kirjassa. Pikku karhu ja pikku tiikeri ovat ehkä maailman ihanimmat kutsumanimet. (pitäisi lukea Panama-kirja uudestaan)
Kuuntelin kirjan äänikirjana jota suosittelen lämpimästi myös muille, kirja on Itkosen itsensä lukema, ja kirjassa on mukana myös Itkosen soittamaa pianomusiikkia sekä arjen tiimellyksesssä videoitujen hetkien ääniraitoja (äänisuunnittelun on tehnyt Miki Brunou)
Saa nähdä, missä määrin tällainen äänikirjojen rikastaminen lisääntyy tulevaisuudessa vai lisääntyykö ollenkaan. Tässä teoksessa se ainakin toimi!
Huokaisin syvään, kun kirja alkoi Itkosen itsensä syntymästä. Ajattelin, etten millään jaksa kuunnella noin "kaukaa" aiheeseen lähtevää kirjaa. Mukaan tuli kuitenkin onneksi myös pohdiskelua muistojen paikkaansapitävyydestä, valokuvista ja isien roolista 70-luvulla ja nykypäivänä.
Kirjassa liikutaan monessa eri vuodessa, mutta mielestäni ihan hyvässä suhteessa ja rytmissä. Eniten kerronta tietysti painottuu Itkosen itse muodostamaan perheeseen, mutta lapsuudenperhekin kulkee mukana. On hauskoja hetkiä, surullisia hetkiä, vahvoja muistikuvia ja pohdintaa. Melko paljon hymyilin kuunnellessa, mutta muutaman kerran pääsi itkukin.
Mieleen jäivät erityisesti matkat tanssitunneilta kotiin pikkusiskon ja myöhemmin oman lapsen kanssa, liikutti. Pidin myös siitä, että kirjassa käytetään samoja nimiä kuin Itkosen Ihmettä kaikki -kirjassa. Pikku karhu ja pikku tiikeri ovat ehkä maailman ihanimmat kutsumanimet. (pitäisi lukea Panama-kirja uudestaan)
Kuuntelin kirjan äänikirjana jota suosittelen lämpimästi myös muille, kirja on Itkosen itsensä lukema, ja kirjassa on mukana myös Itkosen soittamaa pianomusiikkia sekä arjen tiimellyksesssä videoitujen hetkien ääniraitoja (äänisuunnittelun on tehnyt Miki Brunou)
Saa nähdä, missä määrin tällainen äänikirjojen rikastaminen lisääntyy tulevaisuudessa vai lisääntyykö ollenkaan. Tässä teoksessa se ainakin toimi!
March 11, 2023
Kaunis kirja elämästä sukupolvien ketjussa. Kirjailija Itkonen jatkaa pettämättömän koukuttavaa otettaan, vaikka tyylissä eroa edelliseen onkin. Teos on samalla omaelämäkerrallinen, fiktiivinen ja lähes dokumentaarinen ajan kuvaus. Lukijaa kuljetetaan läpi viiden vuosikymmenen vaihdellen aikakausia ja samalla lukijaa matkassa pitäen. Rinnakkaiskulkevuus toimii harvoin, ja nyt se oli lähes täydellistä. Kirjailijan loputon rakkaus ihmisiin ja ihmisyyteen huokuu joka sivulla, sekä häpeilemätön rakkaus perheitään kohtaan. Paikoin hyvin filosofiseksikin käyvä matka palautuu säännöllisesti realismiin, samalla jättäen lukijalle tilaa pohtia omia elämän arvovalintoja. Puutumaan teosta lukiessa ei ehdi, ja tunteet vaihtelevat maisemina silmien edessä. Tämä teos ei ole vain perheellisille, vaan aivan kaikille.
October 3, 2024
”En ole yksin. En ole koskaan ollut. Minulla on aina ollut perhe.”
Huh. Olipas kaunis ja herkkä kuvaus niinkin tavallisesta mutta samalla niin ihmeellisestä asiasta kuin perhe.
Tykkäsin! 5/5 :)
Huh. Olipas kaunis ja herkkä kuvaus niinkin tavallisesta mutta samalla niin ihmeellisestä asiasta kuin perhe.
Tykkäsin! 5/5 :)
Read
January 2, 2024Kulttuurinen muutos, jossa miehet ottavat vastuuta perheen ja lasten arjesta ei ole enää aivan uusi, mutta silti tuntuu tosi raikkaalta lukea siitä. Odotan vielä jonkun muun miehen kirjoittavan lastenvaatemanageroinnista ja joululahjojen tekemisestä päiväkodin aikuisille. Se olisi kulttuurisen kehityksen seuraava askel, mutta ehkä täytyy odottaa seuraavaa sukupolvea.
June 25, 2023
Jos pidin edellistä Itkosen kirjaa miesten rankan elämän puolustuspuheenvuorona, tämä oli sitten kirja siitä kuinka oikeasti on ihan kivaa että on lapsia ja lastenkin kanssa voi elää hyvää elämää.
Read
July 9, 2023Niitä näitä hämeenlinnalaiselta mieheltä.
July 15, 2024
Hyviä (mutta varsin tuttuja ja kuluneitakin) ajatuksia perheestä ja lapsista, itsekin neljän lapsen isänä niitä oli mukava lukea. Lähinnä kirja on kuitenkin tallennettuja ohikiitäviä hetkiä Itkosen omista perheistä, minkä hän itsekin toteaa. Toki teoria, jos sellaiseksi sitä voi sanoa, nousee näistä ja sitoutuu niihin, aika tyylikkäästikin paikoin, mutta minusta tämä puoli dominoi liiaksi ja oli aika paljonkin vähemmän kiinnostava.
March 31, 2023
Teosta piti lukea hitaasti, erityisesti alun lapsuuskuvaus rinnastui niin vahvasti omiin muistoihin, että samalla kun luki teosta, tuli kulkeneeksi omassa menneisyydessä. Teos on kirja tunteista, joita perhe-elämä herättää, enkä tiedä, mikä voisi olla parempi teema kirjalle. Pieni mestariteos, jossa pieni on kuitenkin suurta.
October 20, 2023
Piti oikein käydä kurkkaamassa vanhoja arvioitani, mutta niin se on, etten tykännyt yhtään Juha Itkosen Ihmettä kaikki -teoksesta. Siihen nähden on outoa, että tästä teoksesta puolestaan pidin kovasti. Ehkä syynä on se, että Itkosella oli tässä kirjassa hyvin esseemäinen ote, vaikka hän edelleen kirjoittaa aika puhtaasti omista kokemuksistaan eikä peilaa sanojansa muiden teksteihin.
Sen sijaan Itkonen peilaa omaa perheessä olemistaan yli ajan, ensin elämäänsä lapsuudenperheessään ja kuinka se kehittyi vuosien myötä ja sitten itse perustamassaan perheessä sen muutoksien läpi kulkien. Itkonen kirjoittaa ihastuttavan avoimesti omista tuntemuksistaan ja kaikesta välittyy hänen syvä rakkautensa kumpaakin perhettä kohtaan.
Hienoimpia oivalluksia Itkonen tuottaa verratessaan omaa itseään isänä ja ymmärtäessään jälkikäteen paremmin omia vanhempiaan ja toisaalta ymmärtäessään omia lapsiaan muistaessaan omaa vastaavaa elämänvaihettaan. Muutenkin ajan kuluminen ja sen tunnustaminen välittyy tekstistä hienosti. Myös muistamisen vaikeus ja valikoivuus ovat ilmeisiä. Tämä on kaunis kirja ihmisenä olemisesta.
Sen sijaan Itkonen peilaa omaa perheessä olemistaan yli ajan, ensin elämäänsä lapsuudenperheessään ja kuinka se kehittyi vuosien myötä ja sitten itse perustamassaan perheessä sen muutoksien läpi kulkien. Itkonen kirjoittaa ihastuttavan avoimesti omista tuntemuksistaan ja kaikesta välittyy hänen syvä rakkautensa kumpaakin perhettä kohtaan.
Hienoimpia oivalluksia Itkonen tuottaa verratessaan omaa itseään isänä ja ymmärtäessään jälkikäteen paremmin omia vanhempiaan ja toisaalta ymmärtäessään omia lapsiaan muistaessaan omaa vastaavaa elämänvaihettaan. Muutenkin ajan kuluminen ja sen tunnustaminen välittyy tekstistä hienosti. Myös muistamisen vaikeus ja valikoivuus ovat ilmeisiä. Tämä on kaunis kirja ihmisenä olemisesta.
March 29, 2023
Pakahduttava puheenvuoro, joka kolahti kovaa tähän nelikymppiseen kahden teinin äitiin ❤️ Itkonen sanoitti omaa onnellisuuden kokemusta, tarjosi syvälle meneviä oivalluksia ja sai ajattelemaan elämäni täyteyttä suurella kiitollisuudella. Ammennan tästä pitkään!
April 3, 2023
Teoksen voima on tavallisuudessa ja arkisuudessa, elämässä! Miten ihailtavan vaivattoman tuntuisesti Itkonen perhe-elämää ja siihen liittyviä ajatuksia, odotuksia ja tunteita kuvaa, wau! Tässä on jotain niin kaunista, tunnistettavaa ja herkkää, etten osaa sitä heti kirjan luettuani oikein kuvata. Koskettava, samaistuttava ja lämmin. Huomasin kokevani ylpeyttä ja onnea siitä, että ihan tavallinen perhe-elämä on päätynyt kirjaksi ja todellakin on kirjan arvoinen.
April 15, 2023
Herkkä, eloisa, koskettava. Itkonen on rehellisen auki ja arkinen kuvaus limittyy kauniisti suuriin tunteisiin. Ääniversion taustalle tuodut perheen (aidot) äänimaisemat toimivat todella hyvin.
March 10, 2023
Hemmetin hyvä kirja, ahmaistava. Itkosella riittää sanottavaa ja hän sanoo sen vetoavasti, tiedostaen heikkoutensa ja vahvuutensa kasvattajana. Paljon samastuttavaa, paljon erilaista, aina kiinnostavaa. Mieleen nousi jatkuvasti muistoja omasta lapsuudesta ja vanhemmuudesta.
Niin kuin nuorimman siskoni syntymä. Äiti herätti aamulla, mummu tuli hoitamaan pikkusisaruksia. Oli helmikuinen keskiviikko, olin neljännellä luokalla ja lähdin kouluun. Liikunnassa oli hiihtoa, ja huomasin liian myöhään ottaneeni ihan eripituiset sauvat. Kotiin päästyäni aloin tohkeissani selittää hankalasta hiihtolenkistä. Kun sisko sanoi "tyttö tuli", ihmettelin ensin, että mikä tyttö.
Tai se kun olin ensimmäistä kertaa koko päivän yksin esikoisen kanssa. Kaikki sujui hienosti, ruokailut ja päiväunet, leikit ja ulkoilut. Illalla havahduin heikotukseen ja tajusin, etten itse ollut syönyt mitään aamupalan jälkeen.
Niin kuin nuorimman siskoni syntymä. Äiti herätti aamulla, mummu tuli hoitamaan pikkusisaruksia. Oli helmikuinen keskiviikko, olin neljännellä luokalla ja lähdin kouluun. Liikunnassa oli hiihtoa, ja huomasin liian myöhään ottaneeni ihan eripituiset sauvat. Kotiin päästyäni aloin tohkeissani selittää hankalasta hiihtolenkistä. Kun sisko sanoi "tyttö tuli", ihmettelin ensin, että mikä tyttö.
Tai se kun olin ensimmäistä kertaa koko päivän yksin esikoisen kanssa. Kaikki sujui hienosti, ruokailut ja päiväunet, leikit ja ulkoilut. Illalla havahduin heikotukseen ja tajusin, etten itse ollut syönyt mitään aamupalan jälkeen.
August 24, 2025
Miellyttävä lukukokemus. Koin saavani kirjasta uusia oivalluksia siihen, kuinka suhtautua ihmiselämän kiemuroihin. Ehkä kirja auttaa myös ymmärtämään perhe-elämässä yleisesti havaittavia käyttäytymismalleja.
Kirjaa ei ole turhaan kehuttu. Kirjoittaja tarttuu arkielämän tilanteisiin ja tuntemuksiin vertaillen niitä lapsen ja vanhemman näkökulmasta. Lisäksi kirjoittaja pohtii, miten perhe-elämän piirteet ovat muuttuneet tai toisaalta pysyneet samanlaisina ajassa. Kirja ei etene kronologisesti, mutta aikahorisontti on 1970-luvulta nykyhetkeen (vuoteen 2022). Itse koin virkistävänä sen, ettei kirja etene kronologisesti, vaan poiminnat kirjoittajan elämänvarrelta muodostavat pikemminkin teemoittaisia kokonaisuuksia.
Kirjaa ei ole turhaan kehuttu. Kirjoittaja tarttuu arkielämän tilanteisiin ja tuntemuksiin vertaillen niitä lapsen ja vanhemman näkökulmasta. Lisäksi kirjoittaja pohtii, miten perhe-elämän piirteet ovat muuttuneet tai toisaalta pysyneet samanlaisina ajassa. Kirja ei etene kronologisesti, mutta aikahorisontti on 1970-luvulta nykyhetkeen (vuoteen 2022). Itse koin virkistävänä sen, ettei kirja etene kronologisesti, vaan poiminnat kirjoittajan elämänvarrelta muodostavat pikemminkin teemoittaisia kokonaisuuksia.
March 29, 2023
Omaelämäkerrallinen teos kirjailija Itkosen lapsuudenperheestä sekä hänen aikuisuutensa nelilapsisesta perheestä. Teos on kirjoitettu ja dramatisoitu äänikirjaksi, mutta dramatisointi on ennemmin lukujen ilmapiiriin johdattavaa äänimaisemaa kuin tekstiä kuvittavaa eli teksti – jonka kirjailija itse lukee – on pääosassa. Teos herättää ajattelemaan omaa lapsuudenperhettä, miten sen lapsena koki ja miten kokemus on aikuistuttua muuttunut, kuten myös oman aikuisuuteni perheitä ja lapsia. Perhe ei ole staattinen ja pysyvä ilmiö – vaikka sen jäsenet pysyisivätkin samoina – vaan perhe on aina muutoksessa lasten kasvaessa ja aikuisten ikääntyessä. Siteet säilyvät, keskinäiset suhteet muuttuvat.
June 27, 2023
Lämminhenkinen ja lohdullinen kirjoitelma lapsiperheistä eri aikakausilla. Tämä kirja sanoittaa hyvin omia ajatuksiani, joskaan mitään uutta tämä ei tuo. Lähinnä armollisuuden tunnetta siitä, että muutkaan eivät ole täydellisiä vanhempia ja muutkin käy läpi ihan niitä samoja vanhemmuuden kipupisteitä kuin itsekin. Toki olen kirjan kohderyhmääkin: keskiluokkainen, keski-ikäinen ja keskinkertainen. Kirjassa kuvataan kauniisti sukupolvien ketjua, mutta korostetaan hyvin myös etenkin isien rooliodotusten muutosta. Ymmärrän isiä taas vähän paremmin: isyyden malli on ollut omassa lapsuudessa ihan erilainen kuin se, mitä nykyisän rooliin kuuluu.
July 23, 2023
Pidän Juha Itkosen tekstistä ja kirjoista. Ihmettä kaikki-kirja oli todella hieno, koskettava ja mielenkiintoinen kuvaus perheestä, jossa ollaan kriisin äärellä. Odotin tämän jatkavan lukijalle tuota kokemusta ja hieman petyin tämän suoraviivaisuuteen, jossa oli Itkosen ääntä, mutta samalla eritavoin kuin muissa romaaneissa. Ihan hyviä ajatuksia, mutta huomasin lukemisen kuitenkin olevan tahmeaa ja teksti polki jotenkin paikallaan. Odotin enemmän, mutta siltä huolimatta tulen lukemaan kirjailijan tulevatkin teokset.
June 1, 2023
3,5/5
Juha Itkonen ei kirjansa nimestä huolimatta esitä mullistavaa uutta teesiä perheen olemuksesta tai anna ohjeita lastenkasvatukseen, vaan käy läpi elämäänsä ensin lapsuuden perheessään ja sitten itse luomassaan perheessä, keskiluokkaisena neljän lapsen isänä. Teos keskittyy isäroolin muutokseen ja merkitykseen ja on hyvin omakohtainen - äänikirja on vielä kirjailijan itsensä lukema ja siihen sisältyy äänityksiä perhe-elämästä. Oikein toimiva kokonaisuus!
Juha Itkonen ei kirjansa nimestä huolimatta esitä mullistavaa uutta teesiä perheen olemuksesta tai anna ohjeita lastenkasvatukseen, vaan käy läpi elämäänsä ensin lapsuuden perheessään ja sitten itse luomassaan perheessä, keskiluokkaisena neljän lapsen isänä. Teos keskittyy isäroolin muutokseen ja merkitykseen ja on hyvin omakohtainen - äänikirja on vielä kirjailijan itsensä lukema ja siihen sisältyy äänityksiä perhe-elämästä. Oikein toimiva kokonaisuus!
October 17, 2023
Oodi perheelle! Juha Itkonen kertoi taidokkaasti rinnakkain lapsuuden perheestään sekä kuusihenkisestä omasta perheestään ja kasvamisestaan isäksi. Hän kertoi herkästi esikoisensa syntymästä. Samoin hän kuvasi hauskasti hiekkalaatikolla vietettyjä hetkiä. Pidin paljon ja toi paljon muistoja omasta perheestäni.
Äänikirja oli hienosti toteutettu! Nautin taustalla soivasta musiikista sekä lasten äänistä, normaalista kotielämän äänistä.
Äänikirja oli hienosti toteutettu! Nautin taustalla soivasta musiikista sekä lasten äänistä, normaalista kotielämän äänistä.
March 15, 2023
Olipa naisena ja lapsiperhe-elämän ohittaneena mielenkiintoista (kirjailija ei tykkää, kun puhutaan lapsiperhearjesta) lukea rehellistä ja pohtivaa tekstiä isyydestä, parisuhteesta ja erityisesti isä-poika -suhteesta yli sukupolvisena kokemuksena. Ensin ajattelin kirjan olevan tylsä, mutta niin vain se tuli ahmittua.
August 31, 2024
Kovin henkilökohtaista kuvausta ja pohdintaa Itkosen perhe-elämästä. Koska olemme samaa ikäluokkaa, pidin erityisesti hänen lapsuuden perheen tarinoista. Muuten en kokenut kuuluvani kohderyhmään ja kirja jäi hieman vaisuksi minulle. Ihana silti lukea, miten ylpeä ja onnellinen hän on suurperheen isänä.
February 7, 2025
Tykkään siitä miten erilaisista kirjoista tykkään mutta tää oli jotenki ihana. Sisältö nyt ei pahemmin ajankohtanen mutta niin hyvin kirjotettu. Kuuntelin puolet ja äänikirja oli vielä parempi ku siinä oli niin paljon muutaki ku se kirja vaan. Kaikenmaailman äänitehosteita sinne tänne ja se oli kans jotenki ihana
March 19, 2023
3,5 tähteä. Kauniisti ja rehellisen tuntuisesti pojan, aviomiehen ja isän tuntemuksia ja kokemuksia perheestä. Itkosen Ihanuutta kaikki, oli kuitenkin sen verran ihanampi samasta teemasta, että tälle en voi millään antaa yhtä monta tähteä. Mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen.
April 22, 2023
Lämminhenkinen ja pohdiskeleva kirja perheestä, monesta näkökulmasta. Muistoja lapsuuden perheestä ja nykyisestä perheestä, niiden rinnastusta toisiinsa. Liikuttavia arjen sattumuksia. Paljon henkilökohtaista pohdintaa, joka on kuitenkin varmasti samaistuttavaa myös muille.
Displaying 1 - 30 of 62 reviews