What do you think?
Rate this book
Los Angeles -esseet
Taidokasta proosaa ikonisesta kaupungista.
Esikoiskokoelmassa sekä antaudutaan nostalgian vietäväksi että havainnoidaan todellisuutta viiltävällä tarkkuudella.
Aino Frilanderin esseissä kävellään Los Angelesin jalkakäytävättömillä kaduilla, lähdetään roadtripille aavikolle ja uppoudutaan 70-luvun boheemien seurapiirien pyörteisiin Eve Babitzin kirjojen kautta. Samalla koetaan kaupunki sellaisena kuin se on myyttien ja mielikuvien takana: polttavaa auringonpaistetta, pandemian autioittamia katuja, roihuavia maastopaloja. Frilanderin taidokkaan vähäeleiset tekstit sijoittuvat Los Angelesiin, mutta päätyvät tarkastelemaan paikkoja, tiloja, taidetta ja tarinoita, joita kerromme.
Esikoiskokoelmassa sekä antaudutaan nostalgian vietäväksi että havainnoidaan todellisuutta viiltävällä tarkkuudella.
Aino Frilanderin esseissä kävellään Los Angelesin jalkakäytävättömillä kaduilla, lähdetään roadtripille aavikolle ja uppoudutaan 70-luvun boheemien seurapiirien pyörteisiin Eve Babitzin kirjojen kautta. Samalla koetaan kaupunki sellaisena kuin se on myyttien ja mielikuvien takana: polttavaa auringonpaistetta, pandemian autioittamia katuja, roihuavia maastopaloja. Frilanderin taidokkaan vähäeleiset tekstit sijoittuvat Los Angelesiin, mutta päätyvät tarkastelemaan paikkoja, tiloja, taidetta ja tarinoita, joita kerromme.
172 pages, Hardcover
First published March 9, 2023
20 people are currently reading
371 people want to read
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 30 of 70 reviews
April 8, 2023
4.5
Viiva maiseman poikki on merkkiessee suomalaisessa esseistiikassa! Muutenkin tämä Frilanderin kokoelma on mainio. Lukiessani sitä koin saaneeni matkustaa. Se aiheutti hirveän halun päästä jonkin mammuttimaisen taide-elämyksen luo tuntemaan suuria tuntemuksia. Lisäksi se innosti kirjoittamaan.
Los Angeles, kuvataide, kulkeminen ja kehollisuus ovat tämän teoksen avainsanat. On ihanaa lukea laadukkaita, älykkäitä suomalaisia esseitä, jotka eivät lyö toisia tekijöitä alas. Lisää Frilanderia kansiin ja kokonaisuuksiksi, kiitos!
Viiva maiseman poikki on merkkiessee suomalaisessa esseistiikassa! Muutenkin tämä Frilanderin kokoelma on mainio. Lukiessani sitä koin saaneeni matkustaa. Se aiheutti hirveän halun päästä jonkin mammuttimaisen taide-elämyksen luo tuntemaan suuria tuntemuksia. Lisäksi se innosti kirjoittamaan.
Los Angeles, kuvataide, kulkeminen ja kehollisuus ovat tämän teoksen avainsanat. On ihanaa lukea laadukkaita, älykkäitä suomalaisia esseitä, jotka eivät lyö toisia tekijöitä alas. Lisää Frilanderia kansiin ja kokonaisuuksiksi, kiitos!
Read
April 25, 2023Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla.
Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen.
Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.
Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä.
”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja.
Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä, kuluneilta nahkaistuimilta ja bingokolikoilta. Teini-ikääni olisi värittänyt se kaupungin utuinen hunajainen vaaleanpunainen valo, palmujen ja aloeiden raskaiden lehtien varjot, jasminin tuoksu ja öisin East Hollywoodin suunnalla loimottava skientologikirkon valtava kyltti. Kuvittelen, että kaikki olisi ollut kuin Sofia Coppolan elokuvissa sekoitettuna Slim Aaronsin technicolor-valokuviin, tai kuin Eve Babitzin teksteissä.”
Kaipuusta tekee raastavaa se, että se kohdistuu aikaan, johon on mahdotonta päästä. Kaipuun kohde nostalgisoituu ja nostalgian läpi siihen kasvaa ikonisia elementtejä.
Voi jospa.
Voi kunpa.
Vähän samaan tapaan olen kaivannut 1920-luvun kirjalliseen Pariisiin ja homman nimeen kuuluu, että kaikki epämukava ja ikävä jää huomiotta. Kaipauksen kohteesta tulee sykkivä, hurmaava ja säkenöivä. Jotakin, jota ei ole koskaan ollut, mutta jonka kiihkeästi haluaisi kokea.
Frilander kirjoittaa Joan Didionista ja Eve Babitzista, jotka kummatkin ovat Los Angelesin kuningattaria omilla tavoillaan. Oma suhteeni Didioniin on kompleksinen. Hänen tekstiensä lukeminen on usein tuntunut samalta kuin hajuvesi, joka ei suostu lämpenemään kaulan suonilla. Enemmän kuin siitä, että itse torjuisin Didionin on kyse siitä, että hän torjuu minut. Tämä on toki varsin ymmärrettävää. Mitä virkaa voisi olla helsinkiläisellä lähiöasukkaalla Didionin maailmassa?
Yritykseni tunkeutua osaksi Eve Babitzin maailmaa ei sekään ole ollut kovin onnistunut, mutta voi hyvin olla, että olen kolkutellut Even L.A:n ovelle väärän kirjan kautta. Oli miten oli, hurmaannun tavasta, jolla Frilander uuttaa esiin sekä Didionin että Babitzin ja heidän luomansa maailmat, jotka ovat iäksi menneet. Huomiolle pantavaa on myös, että Frilander viittaa Didioniin sukunimellä, kun taas Babitz on useimmiten Eve.
”Viileälle, neuroottiselle Didionille Los Angeles on kuuma, klaustrofobinen Sodoma ja Gomorra, jossa maanjäristys on aina tuloillaan, Malibun rinteet kuhisevat kalkkarokäärmeitä ja moottoripyöräjengejä, ja kaikki ovat saaneet liikaa aurinkoa ja barbituraatteja ja kuuluisuutta.”
”Even Los Angeles on se, jossa eletään kaiken sen rahan ja kaikkien niiden kukkien ja sinisten uima-altaiden ja alastomien vartaloiden keskellä, jossa käydään juhlissa taloissa, joiden kylpyhuoneen hyllyllä seisoo Oscar-patsas.”
*
Los Angeles -esseet aloittava Didionin ja Babitzin kautta Los Angelesia lähestyvä teksti nostaa riman niin korkealla, että teoksen muut esseet jäävät väkisinkin vähän sen varjoon. Los Angelesin maagisuus valuu aloitusesseeseen ja se tarjoaa myös kielellisesti teoksen hurmaavinta antia.
Muissa esseissä Frilander kertoo mm. muuttamisestaan Los Angelesiin ja elämiseen totuttelusta tässä kaupungissa, jossa välimatkat ovat pitkiä, kadut täyttyvät kodittomista ja tanssistudiot pyörivät omien etikettiensä ympärillä. Myös pukeutumisen merkitys ja kehon kulttuuri saavat teoksessa huomiota.
Paikoin teos lähestyy tyyliltään matkaesseetä. Tärkeäksi innoittajaksi ympäristön tarkastelulle nousee Rebecca Solnit ja hänen teoksensa Eksymisen kenttäopas (Kustantamo S&S), jota itsekin sattumoisin juuri olen lukemassa.
*
Runoista kirjoittaessani olen useammankin kerran maininnut, että jos runo ei herätä minussa tunteita tilannetta ei riitä pelastamaan mikään runon mestarillinen elementti. Oikeastaan mistä muusta taidemuodosta tahansa voin nauttia ainakin jollakin tapaa myös ilman tunnereaktiota, mutta runojen kohdalla sanat muuttuvat kylmiksi kiviksi, jos ne eivät herätä tunteita. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että tunteet voisivat kohdallani pelastaa runon, joka ei muutoin täytä hyvän runon vaatimuksia.
Tässä yhteydessä on huomioitava, että runoja lukiessa yksi minulle tärkeimmistä asioista on runon kyky synnyttää kokemus siitä, että on elossa. Että lukijana virtaan ja valun. Laajenen ja löydän itseni paikoista, joita en entuudestaan tunne tai ole tullut ajatelleeksi.
Frilander pohtii omia reaktioitaan taiteen äärellä ja kirjoittaa:
”Kadehdin ihmisiä, jotka kyynelehtivät taiteen äärellä. Olen kirjoittanut kuvataiteesta vuosien ajan, mutta minua vainoaa ajatus siitä, etten osaa kokea sitä riittävän voimallisesti. Olenko lian tunnekylmä pakahtuakseni? Tai liian tyhmä todella ymmärtääkseni?”
Olen usein kokenut samaa, vaikkakin tässä yhteydessä rajoitan reaktioni kirjallisuuden tarkasteluun. Luen, miten muut ovat kokeneet jonkin teoksen ja jään aivan kylmäksi. Ajattelen, että minulta puuttuu tunnekomponentti, jota kyseisestä teoksesta nauttiminen edellyttäisi. Yhtä hyvin kyse voi olla siitä, että teoksessa kuvatut ajatuskulut ovat omaan makuuni liiaksi kitsch-ajatuksia. Halpoja, tarkoituksellisesti tunteisiin vetoaviksi kirjoitettuja.
Frilander kirjoittaa, miten hän kokee ns. taideitkukertomusten olevan täynnä sentimentaalisuutta ja banaaliutta. Voiko olla kummoinenkaan taiteen ystävä, jos ei ole itkenyt Mark Rothkon teosten äärellä? En osaa vastata kysymykseeni, sillä ne Rothkon teokset, jotka olen nähnyt ovat pitäneet silmäni kuivina.
Lohduttaudun turvautumalla taidehistorioitsija James Elkinsin kokemuksiin taiteen äärellä, sillä Elkins, kuten Frilander tuo esiin ei itse ole itkenyt taideteosten äärellä (ei edes "taideitkemisen mekassa" Rothko-kappelissa), vaikka on kirjoittanut teoksen Pictures and Tears, joka käsittelee itkemistä ja muita voimakkaita tuntemuksia taideteosten äärellä.
*
Essee, jonka useimmat lukijat nopeimmin unohtavat, koska he eivät pidä sitä yhtä tärkeänä kuin Frilanderin muita esseitä käsittelee rasismia.
Rasismiin liittyvät asiat muuttuvat Frilanderille henkilökohtaisiksi kun hän rakastuu tummaihoiseen R:n. Frilander kuvaa harvinaisen tarkasti sitä, miten vaikea valkoisen ihmisen on ymmärtää rasismia ja kaikkia sen nyansseja ja toimia anti-rasistisesti, vaikka halua jälkimmäiseen olisi kuinka.
Tämä essee on helppo ohittaa ajatuksella, että se ei koske lukijaa, koska lukija on sitä mieltä, että hän ei ole rasisti. Mutta: anti-rasistiksi ei tulla vakuuttelemalla, että ei ole rasisti. Matka anti-rasismiin on pitkä ja mutkikas, eikä valkoinen ihminen useimmiten voi hyvistä ajatuksistaan huolimatta siinä kovin hyvin edes onnistua. On hirveän helppoa todeta, että ei ole rasisti ja olla tyytyväinen itseensä ns. problem solved
-hengessä.
Totuus on, että jokaisessa valkoisessa ihmisessä asuu rasisti. Joka muuta väittää ei ole joutunut / päässyt kokemaan tilanteita, joissa hänen rasisminsa kävisi ilmi tai hän ei ole kyennyt myöntämään itselleen olevansa rasisti.
Kävin viikko sitten katsomassa elokuvan mustan lesbofeministin Audre Lorden Berliinin vuosista. Kaikki katsojat - minä mukaan lukien - olivat valkoisia. Elokuvan jälkeen me valkoiset saatoimme poistua salista tyytyväisinä siitä, että olimme tutustuneet Lorden elämään Berliinissä. Olimme olleet niin jaloja ihmisiä, että olimme kuunnelleet mustaa feministiä. Eikö olekin huikeata?
Missä ovat ne tilaisuudet, joissa valkoiset ja mustat kohtaisivat?
*
Frilanderin esseet ovat tervetullut lisä suomalaiseen nykyesseistiikkaan, jolla tällä hetkellä menee melkoisen mainiosti. Los Angeles pitää esseitä koossa ja tähän kaupunkiin päästään tutustumaan monesta eri näkökulmasta koronapandemian kulkiessa matkassa mukana.
Los Angeles -esseeissä nostalgia on käsin kosketeltavaa. Se saa kaipaamaan jotakin, jolla ei ole nimeä, mutta joka tuntuu olevan ihan lähellä ja samanaikaisesti saavuttamattomissa.
Kuuntelin Frilanderin esseet, mutta haluan ehdottomasti myöhemmin tutustua niihin myös painetussa muodossa.
Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen.
Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.
Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä.
”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja.
Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä, kuluneilta nahkaistuimilta ja bingokolikoilta. Teini-ikääni olisi värittänyt se kaupungin utuinen hunajainen vaaleanpunainen valo, palmujen ja aloeiden raskaiden lehtien varjot, jasminin tuoksu ja öisin East Hollywoodin suunnalla loimottava skientologikirkon valtava kyltti. Kuvittelen, että kaikki olisi ollut kuin Sofia Coppolan elokuvissa sekoitettuna Slim Aaronsin technicolor-valokuviin, tai kuin Eve Babitzin teksteissä.”
Kaipuusta tekee raastavaa se, että se kohdistuu aikaan, johon on mahdotonta päästä. Kaipuun kohde nostalgisoituu ja nostalgian läpi siihen kasvaa ikonisia elementtejä.
Voi jospa.
Voi kunpa.
Vähän samaan tapaan olen kaivannut 1920-luvun kirjalliseen Pariisiin ja homman nimeen kuuluu, että kaikki epämukava ja ikävä jää huomiotta. Kaipauksen kohteesta tulee sykkivä, hurmaava ja säkenöivä. Jotakin, jota ei ole koskaan ollut, mutta jonka kiihkeästi haluaisi kokea.
Frilander kirjoittaa Joan Didionista ja Eve Babitzista, jotka kummatkin ovat Los Angelesin kuningattaria omilla tavoillaan. Oma suhteeni Didioniin on kompleksinen. Hänen tekstiensä lukeminen on usein tuntunut samalta kuin hajuvesi, joka ei suostu lämpenemään kaulan suonilla. Enemmän kuin siitä, että itse torjuisin Didionin on kyse siitä, että hän torjuu minut. Tämä on toki varsin ymmärrettävää. Mitä virkaa voisi olla helsinkiläisellä lähiöasukkaalla Didionin maailmassa?
Yritykseni tunkeutua osaksi Eve Babitzin maailmaa ei sekään ole ollut kovin onnistunut, mutta voi hyvin olla, että olen kolkutellut Even L.A:n ovelle väärän kirjan kautta. Oli miten oli, hurmaannun tavasta, jolla Frilander uuttaa esiin sekä Didionin että Babitzin ja heidän luomansa maailmat, jotka ovat iäksi menneet. Huomiolle pantavaa on myös, että Frilander viittaa Didioniin sukunimellä, kun taas Babitz on useimmiten Eve.
”Viileälle, neuroottiselle Didionille Los Angeles on kuuma, klaustrofobinen Sodoma ja Gomorra, jossa maanjäristys on aina tuloillaan, Malibun rinteet kuhisevat kalkkarokäärmeitä ja moottoripyöräjengejä, ja kaikki ovat saaneet liikaa aurinkoa ja barbituraatteja ja kuuluisuutta.”
”Even Los Angeles on se, jossa eletään kaiken sen rahan ja kaikkien niiden kukkien ja sinisten uima-altaiden ja alastomien vartaloiden keskellä, jossa käydään juhlissa taloissa, joiden kylpyhuoneen hyllyllä seisoo Oscar-patsas.”
*
Los Angeles -esseet aloittava Didionin ja Babitzin kautta Los Angelesia lähestyvä teksti nostaa riman niin korkealla, että teoksen muut esseet jäävät väkisinkin vähän sen varjoon. Los Angelesin maagisuus valuu aloitusesseeseen ja se tarjoaa myös kielellisesti teoksen hurmaavinta antia.
Muissa esseissä Frilander kertoo mm. muuttamisestaan Los Angelesiin ja elämiseen totuttelusta tässä kaupungissa, jossa välimatkat ovat pitkiä, kadut täyttyvät kodittomista ja tanssistudiot pyörivät omien etikettiensä ympärillä. Myös pukeutumisen merkitys ja kehon kulttuuri saavat teoksessa huomiota.
Paikoin teos lähestyy tyyliltään matkaesseetä. Tärkeäksi innoittajaksi ympäristön tarkastelulle nousee Rebecca Solnit ja hänen teoksensa Eksymisen kenttäopas (Kustantamo S&S), jota itsekin sattumoisin juuri olen lukemassa.
*
Runoista kirjoittaessani olen useammankin kerran maininnut, että jos runo ei herätä minussa tunteita tilannetta ei riitä pelastamaan mikään runon mestarillinen elementti. Oikeastaan mistä muusta taidemuodosta tahansa voin nauttia ainakin jollakin tapaa myös ilman tunnereaktiota, mutta runojen kohdalla sanat muuttuvat kylmiksi kiviksi, jos ne eivät herätä tunteita. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että tunteet voisivat kohdallani pelastaa runon, joka ei muutoin täytä hyvän runon vaatimuksia.
Tässä yhteydessä on huomioitava, että runoja lukiessa yksi minulle tärkeimmistä asioista on runon kyky synnyttää kokemus siitä, että on elossa. Että lukijana virtaan ja valun. Laajenen ja löydän itseni paikoista, joita en entuudestaan tunne tai ole tullut ajatelleeksi.
Frilander pohtii omia reaktioitaan taiteen äärellä ja kirjoittaa:
”Kadehdin ihmisiä, jotka kyynelehtivät taiteen äärellä. Olen kirjoittanut kuvataiteesta vuosien ajan, mutta minua vainoaa ajatus siitä, etten osaa kokea sitä riittävän voimallisesti. Olenko lian tunnekylmä pakahtuakseni? Tai liian tyhmä todella ymmärtääkseni?”
Olen usein kokenut samaa, vaikkakin tässä yhteydessä rajoitan reaktioni kirjallisuuden tarkasteluun. Luen, miten muut ovat kokeneet jonkin teoksen ja jään aivan kylmäksi. Ajattelen, että minulta puuttuu tunnekomponentti, jota kyseisestä teoksesta nauttiminen edellyttäisi. Yhtä hyvin kyse voi olla siitä, että teoksessa kuvatut ajatuskulut ovat omaan makuuni liiaksi kitsch-ajatuksia. Halpoja, tarkoituksellisesti tunteisiin vetoaviksi kirjoitettuja.
Frilander kirjoittaa, miten hän kokee ns. taideitkukertomusten olevan täynnä sentimentaalisuutta ja banaaliutta. Voiko olla kummoinenkaan taiteen ystävä, jos ei ole itkenyt Mark Rothkon teosten äärellä? En osaa vastata kysymykseeni, sillä ne Rothkon teokset, jotka olen nähnyt ovat pitäneet silmäni kuivina.
Lohduttaudun turvautumalla taidehistorioitsija James Elkinsin kokemuksiin taiteen äärellä, sillä Elkins, kuten Frilander tuo esiin ei itse ole itkenyt taideteosten äärellä (ei edes "taideitkemisen mekassa" Rothko-kappelissa), vaikka on kirjoittanut teoksen Pictures and Tears, joka käsittelee itkemistä ja muita voimakkaita tuntemuksia taideteosten äärellä.
*
Essee, jonka useimmat lukijat nopeimmin unohtavat, koska he eivät pidä sitä yhtä tärkeänä kuin Frilanderin muita esseitä käsittelee rasismia.
Rasismiin liittyvät asiat muuttuvat Frilanderille henkilökohtaisiksi kun hän rakastuu tummaihoiseen R:n. Frilander kuvaa harvinaisen tarkasti sitä, miten vaikea valkoisen ihmisen on ymmärtää rasismia ja kaikkia sen nyansseja ja toimia anti-rasistisesti, vaikka halua jälkimmäiseen olisi kuinka.
Tämä essee on helppo ohittaa ajatuksella, että se ei koske lukijaa, koska lukija on sitä mieltä, että hän ei ole rasisti. Mutta: anti-rasistiksi ei tulla vakuuttelemalla, että ei ole rasisti. Matka anti-rasismiin on pitkä ja mutkikas, eikä valkoinen ihminen useimmiten voi hyvistä ajatuksistaan huolimatta siinä kovin hyvin edes onnistua. On hirveän helppoa todeta, että ei ole rasisti ja olla tyytyväinen itseensä ns. problem solved
-hengessä.
Totuus on, että jokaisessa valkoisessa ihmisessä asuu rasisti. Joka muuta väittää ei ole joutunut / päässyt kokemaan tilanteita, joissa hänen rasisminsa kävisi ilmi tai hän ei ole kyennyt myöntämään itselleen olevansa rasisti.
Kävin viikko sitten katsomassa elokuvan mustan lesbofeministin Audre Lorden Berliinin vuosista. Kaikki katsojat - minä mukaan lukien - olivat valkoisia. Elokuvan jälkeen me valkoiset saatoimme poistua salista tyytyväisinä siitä, että olimme tutustuneet Lorden elämään Berliinissä. Olimme olleet niin jaloja ihmisiä, että olimme kuunnelleet mustaa feministiä. Eikö olekin huikeata?
Missä ovat ne tilaisuudet, joissa valkoiset ja mustat kohtaisivat?
*
Frilanderin esseet ovat tervetullut lisä suomalaiseen nykyesseistiikkaan, jolla tällä hetkellä menee melkoisen mainiosti. Los Angeles pitää esseitä koossa ja tähän kaupunkiin päästään tutustumaan monesta eri näkökulmasta koronapandemian kulkiessa matkassa mukana.
Los Angeles -esseeissä nostalgia on käsin kosketeltavaa. Se saa kaipaamaan jotakin, jolla ei ole nimeä, mutta joka tuntuu olevan ihan lähellä ja samanaikaisesti saavuttamattomissa.
Kuuntelin Frilanderin esseet, mutta haluan ehdottomasti myöhemmin tutustua niihin myös painetussa muodossa.
December 29, 2023
Käydessäni läpi vuoden vaikuttavimpia kirjoja, huomaan, etten ole arvostellut Aino Frilanderin Los Angeles -esseitä, vaikka ne ovat eläneet kanssani siitä asti, kun kirjaan tartuin. Korjasin ensinnäkin arvosteluani ylemmäs; en tiedä miksi olen kitsaillut tähtien kanssa alunperin.
Los Angeles on itselleni tärkeä kaupunki - vaikka olemme matkustaneet siellä vain kerran, pariviikkoinen on jäänyt perheen historiaan aivan keskeisenä ja jotain muuttaneena tapauksena. Meri, vuoret, kaupungin valtavuus ja jatkuva muuttuminen, Venice, kahvilat, ravintolat, huvipuistot, valo, liikenne, syke tekivät valtavan vaikutuksen tavoilla, jotka Frilander tässä kirjassa hienosti tavoittaa. Kyseessä ei kuitenkaan ole pelkästään matkakirja ja toisen paikan ihannointi, ihmettely tai kritisointi, vaan taitava taideproosakokoelma, joka vie losangelesilaisten kirjailijoiden maailmaan, hämmentävien taide-elämysten äärelle ja tanssin kokemiseen. Kirjailija on taidekriitikko, jolla on sana hallussa, ja uuden sukupolven tuore tapa kokea ja arvottaa näkemäänsä. Hän ei esitä olevansa parempi kuin muut, ei lyö eikä lyttää, vaan innostuu herkästi ja palavasti, toisaalta ahdistuu eikä pelkää kuvata sitä.
Kirja on kokonaisuutena kaunis, kansia myöten, ja suosittelen siihen tarttumista jokaiselle, joka tarvitsee nykyaikaista, punnittua estetiikkaa elämäänsä.
Los Angeles on itselleni tärkeä kaupunki - vaikka olemme matkustaneet siellä vain kerran, pariviikkoinen on jäänyt perheen historiaan aivan keskeisenä ja jotain muuttaneena tapauksena. Meri, vuoret, kaupungin valtavuus ja jatkuva muuttuminen, Venice, kahvilat, ravintolat, huvipuistot, valo, liikenne, syke tekivät valtavan vaikutuksen tavoilla, jotka Frilander tässä kirjassa hienosti tavoittaa. Kyseessä ei kuitenkaan ole pelkästään matkakirja ja toisen paikan ihannointi, ihmettely tai kritisointi, vaan taitava taideproosakokoelma, joka vie losangelesilaisten kirjailijoiden maailmaan, hämmentävien taide-elämysten äärelle ja tanssin kokemiseen. Kirjailija on taidekriitikko, jolla on sana hallussa, ja uuden sukupolven tuore tapa kokea ja arvottaa näkemäänsä. Hän ei esitä olevansa parempi kuin muut, ei lyö eikä lyttää, vaan innostuu herkästi ja palavasti, toisaalta ahdistuu eikä pelkää kuvata sitä.
Kirja on kokonaisuutena kaunis, kansia myöten, ja suosittelen siihen tarttumista jokaiselle, joka tarvitsee nykyaikaista, punnittua estetiikkaa elämäänsä.
June 25, 2023
Tykkäsin tästä tosi paljon! En ole koskaan haaveillut käyväni Los Angelesissa, mutta tämä kirja herätti kiinnostukseni. Toisaalta on ihanaa, että tällaisten teosten kautta kohteita pääsee kokemaan myös niin, ettei tarvitse itse lentää toiselle puolelle maailmaa. Tuntuu tärkeältä erityisesti nykyisessä maailmantilanteessa!
September 29, 2024
Lovely LA atmosphere; I can almost feel like I’ve been there. Joan Didion and Eve Babitz. Racism. Covid in the US.
April 21, 2024
3,5
Kokonaisuutta on vähän vaikea arvioida — jotkut esseet oli minusta huikeita, muutamasta en oikein saanut otetta. Tykkäsin kovasti Frilanderin kauniista ja kepeästä kielestä, monet tilanteet tuntui tutuilta ja samastuttavilta, vaikken ole koskaan käynyt LA:ssa. Kuvaus korealaisen kylpylän kuorintahoidosta oli hulvaton, nauroin ääneen!
Kokonaisuutta on vähän vaikea arvioida — jotkut esseet oli minusta huikeita, muutamasta en oikein saanut otetta. Tykkäsin kovasti Frilanderin kauniista ja kepeästä kielestä, monet tilanteet tuntui tutuilta ja samastuttavilta, vaikken ole koskaan käynyt LA:ssa. Kuvaus korealaisen kylpylän kuorintahoidosta oli hulvaton, nauroin ääneen!
March 23, 2024
Shame about the order; for me this honestly got less interesting with every new essay. But lovely writing, wish to have so many more essays like the first one.
March 17, 2024
Aino Frilanderin kirja pitää nimessään antamansa lupauksen: esseiden mukana pääsee Los Angelesiin, vähän sen ympäristöönkin ja myös matkalle ajassa. Näkökulma on muualta maahan ja kaupunkiin muuttaneen, mikä mahdollistaa yhtälailla haltioitumisen kuin terävien havaintojen tekemisen. Kaiken yllä leijuu kaupungin kuumuus ja sen erityinen valo, jonka kirjan kansi tekee näkyväksi.
Esseet käsittelevät paitsi Los Angelesin fyysistä ympäristöä myös losangelesilaista elämäntapaa, yhteiskunnallisia kysymyksiä ja taidetta. Loppua kohden esseet laskeutuvat - verraten hallitusti - yleisemmältä tasolta henkilökohtaiselle, kun Frilander kohtaa amerikkalais-karibialaisen miehen, rakastuu, ja saa tämän kanssa lapsen. Korona-ajan omituisuus tulee myös tekstiin.
Mielestäni Frilander on parhaimmillaan niissä esseissä, jossa hän on matkalla jonnekin, joko kaupungin sisällä tai sen ympäristössä. Ympäristön ollessa tässä yhteydessä hyvin lavea termi, sillä ajomatkaa Kalifornian autiomaassa kertyy tuhansia kilometrejä. Pelkkien sanojen voimalla Frilander saa lukijan kyytiinsä, ja tuntuu kuin olisin itse ollut paikalla.
Vahvaa on myös Frilanderin pohdinta taiteesta, sen merkityksestä ja tekemisestä. Valtavat autiomaahan tehdyt maataideteokset ja niiden mahdottomuus nykyaikana tulevat eläviksi, ja on herkullista lukea ensin teksti ja vasta sen jälkeen googlata, miltä sama näyttää valokuvassa. Loppua kohden esseet käpertyvät niin henkilökohtaiseen, että Frilanderin ote minusta lipeää, mutta pitkälle yli puolenvälin kirja on suorastaan maaginen.
Esseet käsittelevät paitsi Los Angelesin fyysistä ympäristöä myös losangelesilaista elämäntapaa, yhteiskunnallisia kysymyksiä ja taidetta. Loppua kohden esseet laskeutuvat - verraten hallitusti - yleisemmältä tasolta henkilökohtaiselle, kun Frilander kohtaa amerikkalais-karibialaisen miehen, rakastuu, ja saa tämän kanssa lapsen. Korona-ajan omituisuus tulee myös tekstiin.
Mielestäni Frilander on parhaimmillaan niissä esseissä, jossa hän on matkalla jonnekin, joko kaupungin sisällä tai sen ympäristössä. Ympäristön ollessa tässä yhteydessä hyvin lavea termi, sillä ajomatkaa Kalifornian autiomaassa kertyy tuhansia kilometrejä. Pelkkien sanojen voimalla Frilander saa lukijan kyytiinsä, ja tuntuu kuin olisin itse ollut paikalla.
Vahvaa on myös Frilanderin pohdinta taiteesta, sen merkityksestä ja tekemisestä. Valtavat autiomaahan tehdyt maataideteokset ja niiden mahdottomuus nykyaikana tulevat eläviksi, ja on herkullista lukea ensin teksti ja vasta sen jälkeen googlata, miltä sama näyttää valokuvassa. Loppua kohden esseet käpertyvät niin henkilökohtaiseen, että Frilanderin ote minusta lipeää, mutta pitkälle yli puolenvälin kirja on suorastaan maaginen.
January 6, 2026
Helmet-haaste: Kirja on ollut ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi
Erilainen matkakirja, jonka avulla pystyi kuvittelemaan itsensä Losiin. En kuitenkaan tempautunut mukaan – ehkä oman sivistyksen puutetta, kun esim. taideviittaukset eivät avautuneet tai kirja innostanut ottamaan niistä selvää. Sivuhuomiona: Ärsyttää aina, kun henkilöistä ei käytetä nimeä vaan pelkkää kirjainta.
Erilainen matkakirja, jonka avulla pystyi kuvittelemaan itsensä Losiin. En kuitenkaan tempautunut mukaan – ehkä oman sivistyksen puutetta, kun esim. taideviittaukset eivät avautuneet tai kirja innostanut ottamaan niistä selvää. Sivuhuomiona: Ärsyttää aina, kun henkilöistä ei käytetä nimeä vaan pelkkää kirjainta.
January 10, 2024
nyt haluun vähän mennä Losiin!
September 25, 2023
Nää oli viehättäviä! Kepeähköjä, henkilökohtaisia (pop-)taide-esseitä, soljuvia, kiinnostavia ja sellaisia ihanan helppoja, ettei pää ollut solmussa näitä lukiessa. Frilanderin ajatukset muuntuvat hienosti tekstiksi, ja varsin varovaisen tunnelmankin luonut rasismia käsittelevä essee oli ainakin näin toisesta valkoisesta varsin toimiva.
3,5 tähteä, melkein voisi olla neljäkin jos näitä olisi ollut enemmän!
3,5 tähteä, melkein voisi olla neljäkin jos näitä olisi ollut enemmän!
Read
November 7, 2023Tässä nyt varmaan kävi niin, että paljon kirjan hienoudesta hukkui, kun kuuntelin äänikirjana, en nimittäin saanut kiinni lainkaan samasta, mitä ylistävät arviot.
February 14, 2024
4,5 tähteä🩵 Tää liikkui moneen suuntaan mutta musta hienolla tavalla. Teki mieli säästellä vikaa esseetä!
Read
September 20, 2024Aika raikas!
August 1, 2023
Frilanderin esseet pääsivät yllättämään! Alku noudatti odotuksia: syväsukellus Los Angelesin kaupunkiin, sen rosoisille jalkakäytäville ja polttavan kuumaan tunnelmaan. Frilander rakastaa tätä jatkuvan tuhon reunalla roikkuvaa valossa kylpevää kaupunkia. Minusta paikka kuulosti piinalliselta, mutta lukeminen siitä oli oikein kiinnostavaa! Parin Los Angeles -esseen jälkeen lähdettiinkin tien päälle. Koronan kolkuttaessa oville Frilander lähtee etsimään maataideteoksia Yhdysvaltain aavikoilta keskeltä ei mitään, satojen kilometrien päästä potentiaalisista tartuttajista. En ollut kuullutkaan maataideteoksista, mutta ilmeisesti ne olivat ainakin 60- ja 70-luvuilla iso juttu, siis kirjaimellisesti. Nykykatsojan silmissä ne vaikuttavat mittakaavassaan pikemminkin ympäristötuholta kuin elämää parantavilta teoksilta..
Taidetrippien jälkeen rakastutaan ruskeaan mieheen ja joudutaan pohtimaan rasismia oikein todella. Nykyisen rasistihallituksemme tölväisyjen keskellä on nolon huojentavaa kuulla, että tämän miehen mielestä suomalaiset rasistit ovat pikkutekijöitä yhdysvaltalaisiin aatetoverinsa verrattuna: suomalaisrasistit kun kantavat vain harvoin asetta ja jos kantavatkin, eivät ole niin innokkaita käyttämään sitä väärän värisiksi katsomiinsa ihmisiin. Näiden ankeiden aatosten jälkeen hypätään yllätyksekseni vielä balettitunnille! Sinne parikymppinen Frilander päätyi ystävän suosituksesta lumilautailu-harrastuksen päätyttyä. Tapahtui täydellinen, tutun kuuloinen hurahdus. Vaikka kymmenen vuotta rakasta harrastusta on tuonut myös joitain kriittisiäkin näkemyksiä, on tanssista silti aina ilo lukea!
Taidetrippien jälkeen rakastutaan ruskeaan mieheen ja joudutaan pohtimaan rasismia oikein todella. Nykyisen rasistihallituksemme tölväisyjen keskellä on nolon huojentavaa kuulla, että tämän miehen mielestä suomalaiset rasistit ovat pikkutekijöitä yhdysvaltalaisiin aatetoverinsa verrattuna: suomalaisrasistit kun kantavat vain harvoin asetta ja jos kantavatkin, eivät ole niin innokkaita käyttämään sitä väärän värisiksi katsomiinsa ihmisiin. Näiden ankeiden aatosten jälkeen hypätään yllätyksekseni vielä balettitunnille! Sinne parikymppinen Frilander päätyi ystävän suosituksesta lumilautailu-harrastuksen päätyttyä. Tapahtui täydellinen, tutun kuuloinen hurahdus. Vaikka kymmenen vuotta rakasta harrastusta on tuonut myös joitain kriittisiäkin näkemyksiä, on tanssista silti aina ilo lukea!
December 22, 2025
Ehkä 3.75/5! Jostain syystä olin vähän ennakkoluuloinen tätä kohtaan. Ehkä se liittyy jotenkin siihen että Los Angeles (tai USA) ei hirveesti kiinnosta mua kulttuurisesti. Mutta tää olikin yllättävän raikas, viisas ja lämmin! Jotenkin mutkatonta luettavaa! Joku jäi kuitenkin puuttumaan, ehkä se viimeinen sukellus syvään päätyyn… nyt oli vähän pintapuolinen lopulta… joistain esseistä tykkäsin enemmän kuin toisista. Oma suosikki oli varmaan ihan ensimmäinen ”Eve vs Joan” tai ”Viiva maiseman poikki”! En tiiä oonko lukenut ennen tällaista viihdyttävää suomalaista taide-esseistiikkaa, tulee vähän mieleen Olivia Laing 🌟
February 8, 2025
En osaa lukea esseitä, koska en aina tiedä mikä yhteinen nimittäjä tai motivaatio kirjoittajalla on ollut. Frilanderilla inspiraationa on ollut Los Angeles, vaikka mielestäni esseet puhuvat loppupeleissä enemmän amerikkalaisuudesta kuin itse kaupungista. Samoin kuin novellikokoelmissa, osa tarinoista toimii ja osa ei.
Frilander onnistuu kuitenkin luomaan kiinnostavan kokonaisuuden, joka innostaa lukemaan loppuun asti. En tosin oppinut Frilanderista itsestään mitään muuta kuin sen, että hän tanssii ja on nykyään äiti. Esseissä ollaan tosin henkilökohtaisen rajalla, mutta minulle tunnelma ja kirjoittaja jäivät silti paikoin hyvin etäisiksi.
Frilander onnistuu kuitenkin luomaan kiinnostavan kokonaisuuden, joka innostaa lukemaan loppuun asti. En tosin oppinut Frilanderista itsestään mitään muuta kuin sen, että hän tanssii ja on nykyään äiti. Esseissä ollaan tosin henkilökohtaisen rajalla, mutta minulle tunnelma ja kirjoittaja jäivät silti paikoin hyvin etäisiksi.
March 27, 2023
Started out very strong, painted a clear, documentary-like picture. Captivating, almost included smells. Old Hollywood really swallows you, thought a lot about Sunset Boulevard, Lynch, Mulholland Drive.
And obvious Didion. Unavoidable.
By the end it became less tight and focused, narrowed and went inwards. It was a good call and something very natural, yet a bit banal. But all wisdom is banal.
Dancing, touch, racism.
Important themes all the way, modern touch, I loved the openness.
Good one.
And obvious Didion. Unavoidable.
By the end it became less tight and focused, narrowed and went inwards. It was a good call and something very natural, yet a bit banal. But all wisdom is banal.
Dancing, touch, racism.
Important themes all the way, modern touch, I loved the openness.
Good one.
April 4, 2025
Kirja kertoo monipuolisesti, persoonallisesti sekä henkilökohtaisesti näkökulmista, joita Los Angeles kaupunkina sekä kulttuurina herättää. Teemoina mm. taide, erityisesti maataide, tanssi sekä rasismi.
Esseet (6 erilaista) aiheuttavat itsessäni jonkinlaista matkakuumetta eli kyllä voisi sanoa, että viihdyin ja pidin tästä.
Esseet (6 erilaista) aiheuttavat itsessäni jonkinlaista matkakuumetta eli kyllä voisi sanoa, että viihdyin ja pidin tästä.
March 13, 2024
Hyvin kirjoitettua autofiktiota mielenkiintoisista aiheista. Jollain tapaa Los Angeles oli mukana jokaisessa esseessä, mutta osan kohdalla olisin toivonut läheisempää yhteyttä kaupungin ja sen kulttuurien kanssa.
March 26, 2023
tällaisesta kirjallisuudesta niin tykkään!
February 6, 2025
haluun alkaa tanssimaan ja matkustaa losiin tän kirjan seurauksena - haluun nähä sen kaiken ja liikuttaa mun kehoa tavalla minkä se ansaitsee
May 19, 2025
Tässä oli kaikki kohdallaan.
Rakastin tätä.
Rakastin tätä.
April 18, 2024
Olen käynyt ensimmäisen kerran Yhdysvalloissa juuri Los Angelesissa vastarakastuneen huumaantuneena. Tästä esseekokoelmasta tunnistin monta asiaa; pistävän lämmön, bussimatkailun erilaisen tunnelman, kaupungin muuttumisen turistialueesta pakastehallikaduiksi yhden korttelin aikana, köyhyyden ja rikkauden ammottavan eron. Etenkin ensimmäiset esseet, joissa käsiteltiin esimerkiksi kävelyä kaupungissa, maataidetta ja Koreatownin jjimjilbangeja, herättivät omituisen kaipuun tuohon kaupunkiin, joka jätti pintaystävällisen vaikutelman itsestään. Taitavasti kirjoitetut tekstit virtasivat eteenpäin, vaikka loppua kohti jokin imu hieman hiipuikin.
June 5, 2025
Tätä esseekokoelmaa on yleisesti kehuttu eikä varmaan syyttä: teksti on kivuttomasti soljuvaa, mukaansatempaavaa, vaivatonta luettavaa. Kirjailija avaa mielenkiintoisia näkökulmia amerikkalaiseen kulttuuriin ja siitä lähtökohdasta esseet palvelevatkin tarkoitustaan. Itse takerruin lukiessani siihen, miten perustavanlaatuisesti erilainen oma käsitykseni on näistä kirjailijan esittämistä aiheista. En millään saa kiinni ajatuksesta, että esim. rasisminvastaisuudessa "hyvä tahto ei riitä". Ilmeisesti katson asiaa liiaksi yksilötasolla, mutta minua ärsyttää, kun joku väittää tietävänsä asenteeni ja tekemiseni paremmin kuin minä itse. Muistan, kun pienenä koululaisena opettaja uskonnon tunnilla sanoi, että kaikki ovat tehneet syntiä ja minä halusin hänen erittelevän, että "mitä pahaa olen tehnyt", jotta olisin voinut korjata tilanteen. Vastaukseksi sain vain, että teen koko ajan syntiä tahdonpa sitä tai en enkä voi sille itse mitään. Samat fiilikset oli tässä, kun kirjoittaja väittää, että kyllä kaikki valkoiset ovat rasisteja, vaikka kovasti yrittävät selittää muuta. Minä en tätä kantaa ymmärrä. Toki vihamielisyyttä tietynlaisia ihmisiä kohtaan tunnen, muttei siihen ole osuutta ihonvärillä tai kansallisuudella vaan lähinnä persoonaan yhdistettävällä kusipäisyydellä.
Sinänsä on mielenkiintoista nähdä, miten eri tavalla asioita voi tarkastella; omasta näkökulmastani (näin vähän vanhempana henkilönä) aistin näissä kirjoituksissa melko kapeaakin kokemusta maailmasta: vähän esim. ärsytti kun kirjoittaja puhui "neuvostohenkisestä" neuvolasta. Tarkoittaneeko sitten jotain hohlousmentaliteettia vai mitä, mutta hyvin tuntuu suomalainen hyvinvointiyhteiskunta silti kelpaavan. Ehkä tässä meni vähän ihon alle se tietty "oikeutettu asenne", joka on tyypillistä vähän nuoremmalle sukupolvelle, varsinkin somekulttuurin kuluttajille. Millaisiahan esseitä syntyisi, jos kirjoittaja muuttaisi muutamaksi vuodeksi pois metropoleista vaikka ihan kehä kolmosen pohjoispuolelle?
Sinänsä on mielenkiintoista nähdä, miten eri tavalla asioita voi tarkastella; omasta näkökulmastani (näin vähän vanhempana henkilönä) aistin näissä kirjoituksissa melko kapeaakin kokemusta maailmasta: vähän esim. ärsytti kun kirjoittaja puhui "neuvostohenkisestä" neuvolasta. Tarkoittaneeko sitten jotain hohlousmentaliteettia vai mitä, mutta hyvin tuntuu suomalainen hyvinvointiyhteiskunta silti kelpaavan. Ehkä tässä meni vähän ihon alle se tietty "oikeutettu asenne", joka on tyypillistä vähän nuoremmalle sukupolvelle, varsinkin somekulttuurin kuluttajille. Millaisiahan esseitä syntyisi, jos kirjoittaja muuttaisi muutamaksi vuodeksi pois metropoleista vaikka ihan kehä kolmosen pohjoispuolelle?
June 26, 2024
Los Angeles on kaupunkina monin tavoin mielenkiintoinen. Se on Kalifornian ytimessä oleva laajalle levittäytyvä enimmäkseen matala kaupunki monine erilaisine kaupunginosineen, Hollywoodin elokuvateollisuus, hullua liikennettä, maanjäristyksiä ja vaikka mitä. Jokaisella lienee Los Angelesista joku käsitys, vaikka siellä ei olisi koskaan käynyt.
Kirjailija ja toimittaja Aino Frilander on käynyt ja asunutkin Losissa pidempään. Los Angeles -esseissään hän käsittelee kaupunkia monelta eri kantilta. Kuudessa esseessä tutkaillaan kaupunkia kirjallisesti, kävellen, kylpemällä ja autiomaasta käsin.
”Eve vs. Joan” on essee Eve Babitzista, Suomessa vähän tunnetusta kirjailijasta. Useampi lienee nähnyt Babitzin kuvan kuin lukenut hänen teoksiaan: Babitz esiintyy Julian Wasserin valokuvassa, jossa Marcel Duchamp pelaa shakkia alastoman Babitzin kanssa. Frilanderille Babitz on kuitenkin paras Los Angelesin kirjallisista kuvaajista, yhteys sellaiseen kaupunkiin, jota Frilander ikävöi, vaikka ei ole sitä koskaan kokenut. Even kontrastiksi Frilander nostaa esseessä Joan Didionin, joka liikkui samoissa paikoissa samoihin aikoihin, mutta edusti silti täysin vastakkaista maailmaa.
Los Angelesissa ei voi kävellä. Se on liian suuri käveltäväksi – keskustasta rantaan on 25 kilometriä, ja kaupunkia riittää yli 1300 neliökilometriä – eikä sillä ole selkeää, helppoa kävelykeskustaa. Katuvalaistusta ei juuri ole ja jalkakäytävät halkeilevat puiden juurien repiminä. Niinpä Frilander on kävellyt ja kulkenut bussilla; molemmat ovat ainakin keskiluokkaisten natiivien mielestä aivan käsittämättömiä tapoja liikkua. ”Pieni kävelyretki” on siis pilke silmäkulmassa nimetty, mutta kävelemisestä ja bussilla liikkumisesta se yhtä kaikki kertoo, ja Frilanderin omasta Losissa asumisen historiasta.
”Viiva maiseman poikki” on koronaessee. Kun kulkutauti alkaa levitä ja olo käy klaustrofobiseksi, mitä silloin voi tehdä? Painua erämaahan katsomaan kummallista maataidetta, tietysti! Essee käsittelee autiomaassa ajamisen riemua ja 1960-luvun lopulla syntynyttä maataideilmiötä, mutta myös taiteen kokemista paikan päällä. Jos essee innostaa maataiteen pariin, Nancy Holtin esseessäkin mainittu Up and Under löytyy Pinsiöstä Tampereen lähistöltä.
Korealaisista kylpylöistä päästään ”Kylpemisestä”-esseessä sujuvasti taiteen historiaan ja kehollisuuteen Los Angelesin arjessa, yleiseen kalifornialaiseen kauneuteen ja rintaliivittömään vapautuneisuuteen, ja sen takana piilevaan kehonhuoltoon ja treenaamiseen, barre-tunteihin ja naisten asemaan. Toinen vahvasti koronaa sivuava essee on ”Soolovariaatio”, joka käsittelee eristyksissä olemista, tanssimista, tanssitunneilla käymistä ja omaa kehosuhdetta, ja sitä, miten tärkeää elossa olemisen tuntemukselle tanssiminen on.
”Koskeeko tämä minuakin” käsittelee rasismia sitä kautta, miten se valkoisen suomalaisnaisen elämään tulee osaksi kun on yhdessä karibialaisamerikkalaisen, epämääräisesti eteläaasialaiselta näyttävän miehen kanssa. “Kun aloitin tekemään näitä muistiinpanoja keväällä 2020, tarkoituksenani oli selvittää itselleni, miten olla hyvä liittolainen, tiedostava ja tyylikäs losangelesilainen, ja orastavassa parisuhteessani vähemmän nolo.” Pari vuotta myöhemmin Frilanderilla on saman miehen kanssa lapsikin ja kotimaana on Suomi. “Vaikka omassa parisuhteessani asiat ovat muuttuneet ja muuntuneet eikä rotu ole enää päällimmäisenä keskusteluissamme, ympäröivälle todellisuudelle ei ole sillä aikaa tapahtunut juuri mitään.”
Kokonaisuutena Los Angeles -esseet on oikein kelpo paketti esseitä. Los Angeles on monipuolinen aihe, johon Frilander on saanut otettua persoonallisia ja henkilökohtaisia näkökulmia. Tiivis kokoelma ei vaadi lukijalta paljoa, mutta hyvän esseekokoelman tavoin tarjoilee kiinnostavia ajatuspolkuja kuljettavaksi. Näissä maisemissa pääsee harvoin kulkemaan tällä tavoin.
Kirjailija ja toimittaja Aino Frilander on käynyt ja asunutkin Losissa pidempään. Los Angeles -esseissään hän käsittelee kaupunkia monelta eri kantilta. Kuudessa esseessä tutkaillaan kaupunkia kirjallisesti, kävellen, kylpemällä ja autiomaasta käsin.
”Eve vs. Joan” on essee Eve Babitzista, Suomessa vähän tunnetusta kirjailijasta. Useampi lienee nähnyt Babitzin kuvan kuin lukenut hänen teoksiaan: Babitz esiintyy Julian Wasserin valokuvassa, jossa Marcel Duchamp pelaa shakkia alastoman Babitzin kanssa. Frilanderille Babitz on kuitenkin paras Los Angelesin kirjallisista kuvaajista, yhteys sellaiseen kaupunkiin, jota Frilander ikävöi, vaikka ei ole sitä koskaan kokenut. Even kontrastiksi Frilander nostaa esseessä Joan Didionin, joka liikkui samoissa paikoissa samoihin aikoihin, mutta edusti silti täysin vastakkaista maailmaa.
Los Angelesissa ei voi kävellä. Se on liian suuri käveltäväksi – keskustasta rantaan on 25 kilometriä, ja kaupunkia riittää yli 1300 neliökilometriä – eikä sillä ole selkeää, helppoa kävelykeskustaa. Katuvalaistusta ei juuri ole ja jalkakäytävät halkeilevat puiden juurien repiminä. Niinpä Frilander on kävellyt ja kulkenut bussilla; molemmat ovat ainakin keskiluokkaisten natiivien mielestä aivan käsittämättömiä tapoja liikkua. ”Pieni kävelyretki” on siis pilke silmäkulmassa nimetty, mutta kävelemisestä ja bussilla liikkumisesta se yhtä kaikki kertoo, ja Frilanderin omasta Losissa asumisen historiasta.
”Viiva maiseman poikki” on koronaessee. Kun kulkutauti alkaa levitä ja olo käy klaustrofobiseksi, mitä silloin voi tehdä? Painua erämaahan katsomaan kummallista maataidetta, tietysti! Essee käsittelee autiomaassa ajamisen riemua ja 1960-luvun lopulla syntynyttä maataideilmiötä, mutta myös taiteen kokemista paikan päällä. Jos essee innostaa maataiteen pariin, Nancy Holtin esseessäkin mainittu Up and Under löytyy Pinsiöstä Tampereen lähistöltä.
Korealaisista kylpylöistä päästään ”Kylpemisestä”-esseessä sujuvasti taiteen historiaan ja kehollisuuteen Los Angelesin arjessa, yleiseen kalifornialaiseen kauneuteen ja rintaliivittömään vapautuneisuuteen, ja sen takana piilevaan kehonhuoltoon ja treenaamiseen, barre-tunteihin ja naisten asemaan. Toinen vahvasti koronaa sivuava essee on ”Soolovariaatio”, joka käsittelee eristyksissä olemista, tanssimista, tanssitunneilla käymistä ja omaa kehosuhdetta, ja sitä, miten tärkeää elossa olemisen tuntemukselle tanssiminen on.
”Koskeeko tämä minuakin” käsittelee rasismia sitä kautta, miten se valkoisen suomalaisnaisen elämään tulee osaksi kun on yhdessä karibialaisamerikkalaisen, epämääräisesti eteläaasialaiselta näyttävän miehen kanssa. “Kun aloitin tekemään näitä muistiinpanoja keväällä 2020, tarkoituksenani oli selvittää itselleni, miten olla hyvä liittolainen, tiedostava ja tyylikäs losangelesilainen, ja orastavassa parisuhteessani vähemmän nolo.” Pari vuotta myöhemmin Frilanderilla on saman miehen kanssa lapsikin ja kotimaana on Suomi. “Vaikka omassa parisuhteessani asiat ovat muuttuneet ja muuntuneet eikä rotu ole enää päällimmäisenä keskusteluissamme, ympäröivälle todellisuudelle ei ole sillä aikaa tapahtunut juuri mitään.”
Kokonaisuutena Los Angeles -esseet on oikein kelpo paketti esseitä. Los Angeles on monipuolinen aihe, johon Frilander on saanut otettua persoonallisia ja henkilökohtaisia näkökulmia. Tiivis kokoelma ei vaadi lukijalta paljoa, mutta hyvän esseekokoelman tavoin tarjoilee kiinnostavia ajatuspolkuja kuljettavaksi. Näissä maisemissa pääsee harvoin kulkemaan tällä tavoin.
April 16, 2023
Onkohan tässä yksi vuoden kiinnostavimmista suomalaisista debyyttikirjoista?
Frilander kirjoittaa esseissään ajasta, jolloin asui Los Angelesissa. Kirja koostuu kuudesta esseestä, jotka kokonaisuutena kattavat monta eri aihealuetta. Aiheina ovat esimerkiksi kulttuuri, taide, taidemuseot ja aavikoille rakennettu maataide, tanssi, sen luoma yhteys toisiin ihmisiin ja sen terveysvaikutukset sekä kylpeminen edesvastuuttoman tavoitteettomana toimintana, alastomuus, rentoutuminen ja sen sivussa myös ulkonäkö, paikallisten vaatetyyli ja se miten ihmisen vaatteet auttavat häntä sopeutumaan uusin tilanteisiin.
Frilander kirjoittaa myös Los Angelesissa asumisesta, eri kaupunginosista ja mm. siellä kävelemisestä ja bussilla matkustamisesta, asioista, joita siellä yksinkertaisesti ei tehdä, tai ainakaan kaupunkia ei ole suunniteltu niitä varten. Opin niin paljon uutta Los Angelesista, kaupungista, jossa on polttavan kuuma eivätkä palmut tarjoa tarpeeksi varjoa. En ole käynyt Los Angelesissa, enkä koskaan oikein edes haaveillut sinne matkustamisesta, mutta pakko myöntää, että Frilander sai minut kiinnostumaan kaupungista.
Esseet käsittelevät kulttuurin ja taiteen lisäksi tietenkin ajankohtaisia ja yhteiskunnallisia aiheita kuten koronaa ja lock down-elämää sekä black lives matter-liikettä ja rasismia.
”Muu maailma ei anna hänen unohtaa ihonväriään vaikka minä unohtaisin; tämän suhteen pitäisi olla siinä mielessä turvapaikka. ”The first thing you do is to forget that I’m black”, alkaa Pat Parkerin runo For the White Person Who Wants to Know How to Be My Friend (1978). ”Second, you must never forget that I’m black.””
Kokonaisuutena tämä esseekokoelma on erittäin laaja ja taidokkaasti kirjoitettu ja rakastin sitä. Olen viimeisten parin viikon aikana lukenut tästä kirjasta useita arvosteluja, ja erityisesti ihastunut sen kanteen, joka esittää Los Angelesin auringonlaskua. Ajattelin kirjan olevan hyvä jo ennen sen kuuntelua, mutta se ylitti odotukseni silti totaalisesti.
Vuoden kiinnostavimman suomalaisen debyyttikirjan lisäksi uskon tämän olevan myös yksi parhaimmista. Tähän kirjaan palaan vielä uudelleen.
Frilander kirjoittaa esseissään ajasta, jolloin asui Los Angelesissa. Kirja koostuu kuudesta esseestä, jotka kokonaisuutena kattavat monta eri aihealuetta. Aiheina ovat esimerkiksi kulttuuri, taide, taidemuseot ja aavikoille rakennettu maataide, tanssi, sen luoma yhteys toisiin ihmisiin ja sen terveysvaikutukset sekä kylpeminen edesvastuuttoman tavoitteettomana toimintana, alastomuus, rentoutuminen ja sen sivussa myös ulkonäkö, paikallisten vaatetyyli ja se miten ihmisen vaatteet auttavat häntä sopeutumaan uusin tilanteisiin.
Frilander kirjoittaa myös Los Angelesissa asumisesta, eri kaupunginosista ja mm. siellä kävelemisestä ja bussilla matkustamisesta, asioista, joita siellä yksinkertaisesti ei tehdä, tai ainakaan kaupunkia ei ole suunniteltu niitä varten. Opin niin paljon uutta Los Angelesista, kaupungista, jossa on polttavan kuuma eivätkä palmut tarjoa tarpeeksi varjoa. En ole käynyt Los Angelesissa, enkä koskaan oikein edes haaveillut sinne matkustamisesta, mutta pakko myöntää, että Frilander sai minut kiinnostumaan kaupungista.
Esseet käsittelevät kulttuurin ja taiteen lisäksi tietenkin ajankohtaisia ja yhteiskunnallisia aiheita kuten koronaa ja lock down-elämää sekä black lives matter-liikettä ja rasismia.
”Muu maailma ei anna hänen unohtaa ihonväriään vaikka minä unohtaisin; tämän suhteen pitäisi olla siinä mielessä turvapaikka. ”The first thing you do is to forget that I’m black”, alkaa Pat Parkerin runo For the White Person Who Wants to Know How to Be My Friend (1978). ”Second, you must never forget that I’m black.””
Kokonaisuutena tämä esseekokoelma on erittäin laaja ja taidokkaasti kirjoitettu ja rakastin sitä. Olen viimeisten parin viikon aikana lukenut tästä kirjasta useita arvosteluja, ja erityisesti ihastunut sen kanteen, joka esittää Los Angelesin auringonlaskua. Ajattelin kirjan olevan hyvä jo ennen sen kuuntelua, mutta se ylitti odotukseni silti totaalisesti.
Vuoden kiinnostavimman suomalaisen debyyttikirjan lisäksi uskon tämän olevan myös yksi parhaimmista. Tähän kirjaan palaan vielä uudelleen.
June 5, 2024
Tartuin kirjaan kirjamessuilla: vaikka minulle ei ole kosketuspintaan Los Angelesiin, kansi oli vaan niin hieno. (Ja kuulemani kehut!)
Ja LA - esseet on AIVAN mielettömän hyvä ja ihana! Ja kansi on kaunis kuin mikä. Pääsee kirjahyllyyn.
Eve vs. Joan on ihana avaus kokoelmalle. ”Evenä kaiken aikaa oleminen ei varmaankaan tekisi minua onnelliseksi. Se kuulostaa uuvuttavalta - …
… Ei toisaalta Joaninakaan olo kai ole ratkaisu, joskin pienen joanmaisen neuroosin löydän itsestäni helpommin kuin Even kehtaajuuden ja vapautuneen hedonismin.”
Huomasin esseen ’Pieni kävelyretki’ aikana välillä kaivavani LA:n kartan eteeni, niin paljon mielenkiintoni heräsi. Historia ja eri kaupunginosat. Näin palmut ja auringonlaskut. Griffith Observatory muistutti Ainoa La La Landin treffeistä, minulle se toi myös silmieni eteen Nuoren Kapinallisen (Rebel without a cause, 1955) kohtaukset.
’Viiva maiseman poikki’ nostaa essee kokoelman aivan uudellen levelille!
Frilander on todella taitava kuvaamaan yksityiskohtia, pieniä mutta merkityksellisiä, ja näistä muodostuu lukijalle todella tarkka sekä visuaalinen kuva että tunnelma, tunnekin.
(Löysin itseni taas etsimästä Googlesta kuvia esseessä kuvatuista maataiteen merkkiteoksista. Muuten, Frilanderin omassa instassa on erittäin hyvät kuvat näistä.)
’Kylpemisestä’ esseen myötä lukukokemukseni muuttui vielä enemmän fyysiseksi koska minähän rakastan kylpylöitä, erityisesti uimista, uimahalleja ja höyrysaunoja. ”Kylpeminen on edesvastuuttoman tavoitteetonta toimintaa, jossa päämääränä on vain hyvä olo.” Tämä lauseen jälkeen päätin varata viikonlopusta aikaa höyrysaunassa istumiseen.
’Koskeeko tämä minuakin’ essee on hyvä kirjoitus ja muistutus, että ”jos haluaa tulla hyväksi liittolaiseksi se tarkoittaa rasismin tietoista kitkemistä ajatuksista ja tavoista. ” Audre Lorde sanoin: ”Vallankumous ei ole kertaluontoinen tapahtuma.”
Ja lopuksi tanssia ’Soolovariaatio’ esseessä. Hikeä. Tanssin liikettä. Heittäytymistä. Tarvitsemme tanssia.
Voiko ihminen enempää pyytää; esseitä kirjoittamisesta, taiteesta, auringonlaskuista, vesielementistä ja tanssista?
Ja LA - esseet on AIVAN mielettömän hyvä ja ihana! Ja kansi on kaunis kuin mikä. Pääsee kirjahyllyyn.
Eve vs. Joan on ihana avaus kokoelmalle. ”Evenä kaiken aikaa oleminen ei varmaankaan tekisi minua onnelliseksi. Se kuulostaa uuvuttavalta - …
… Ei toisaalta Joaninakaan olo kai ole ratkaisu, joskin pienen joanmaisen neuroosin löydän itsestäni helpommin kuin Even kehtaajuuden ja vapautuneen hedonismin.”
Huomasin esseen ’Pieni kävelyretki’ aikana välillä kaivavani LA:n kartan eteeni, niin paljon mielenkiintoni heräsi. Historia ja eri kaupunginosat. Näin palmut ja auringonlaskut. Griffith Observatory muistutti Ainoa La La Landin treffeistä, minulle se toi myös silmieni eteen Nuoren Kapinallisen (Rebel without a cause, 1955) kohtaukset.
’Viiva maiseman poikki’ nostaa essee kokoelman aivan uudellen levelille!
Frilander on todella taitava kuvaamaan yksityiskohtia, pieniä mutta merkityksellisiä, ja näistä muodostuu lukijalle todella tarkka sekä visuaalinen kuva että tunnelma, tunnekin.
(Löysin itseni taas etsimästä Googlesta kuvia esseessä kuvatuista maataiteen merkkiteoksista. Muuten, Frilanderin omassa instassa on erittäin hyvät kuvat näistä.)
’Kylpemisestä’ esseen myötä lukukokemukseni muuttui vielä enemmän fyysiseksi koska minähän rakastan kylpylöitä, erityisesti uimista, uimahalleja ja höyrysaunoja. ”Kylpeminen on edesvastuuttoman tavoitteetonta toimintaa, jossa päämääränä on vain hyvä olo.” Tämä lauseen jälkeen päätin varata viikonlopusta aikaa höyrysaunassa istumiseen.
’Koskeeko tämä minuakin’ essee on hyvä kirjoitus ja muistutus, että ”jos haluaa tulla hyväksi liittolaiseksi se tarkoittaa rasismin tietoista kitkemistä ajatuksista ja tavoista. ” Audre Lorde sanoin: ”Vallankumous ei ole kertaluontoinen tapahtuma.”
Ja lopuksi tanssia ’Soolovariaatio’ esseessä. Hikeä. Tanssin liikettä. Heittäytymistä. Tarvitsemme tanssia.
Voiko ihminen enempää pyytää; esseitä kirjoittamisesta, taiteesta, auringonlaskuista, vesielementistä ja tanssista?
Displaying 1 - 30 of 70 reviews