What do you think?
Rate this book
Toiste en suostu katoamaan
Emilia Männynvälin intensiivinen ja rajoja uhmaava teos limittää ekologisen, yhteiskunnallisen ja henkisen todellisuuden poikkeuksellisella tavalla. Kirjan tarkkanäköisissä teksteissä naiseuden, pakenemisen, kapitalismin, luokan ja pyhän kaltaiset teemat punoutuvat toisiinsa muodostaen saumattoman jatkumon. Toiste en suostu katoamaan käy suuriin teemoihinsa maanläheisellä otteella. Esseiden maailma on täynnä yllättäviä eroja ja yhtäläisyyksiä. Milloin olet viimeksi lukenut esseen surun radikaaliudesta tai saunomisen metafysiikasta?
Männynvälin kynä piirtää laajoja kaaria ja kieli pakenee ideologisia kielioppeja. ”En ole kirjoittanut asioista, joista haluan kirjoittaa, vaan asioista, joista minun on pakko kirjoittaa.”
Männynvälin kynä piirtää laajoja kaaria ja kieli pakenee ideologisia kielioppeja. ”En ole kirjoittanut asioista, joista haluan kirjoittaa, vaan asioista, joista minun on pakko kirjoittaa.”
167 pages, Hardcover
Published March 15, 2023
12 people are currently reading
147 people want to read
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 20 of 20 reviews
Read
November 30, 2023Piti lukea jo aiemmin, mutta Varjokirjamessujen tapaus sai tarttumaan tähän nopealla aikataululla. Ensimmäisessä esseessä on mielestäni epämiellyttävää sisältöä ja tahalliselta vaikuttavaa väärin ymmärtämistä. Toisaalta en oikein usko känkelöintiin ja toivon, että asioista voitaisiin noin yleisesti ottaen keskustella. Tilaa ja aikaa ei tietenkään tarvitse eikä kuulu antaa toisia vahingoittamaan pyrkiville tahoille.
Ääririkkaiden ja kapitalismin kaunistelematon kritiikki on tuttua ja turvallista ja ah niin paikallaan ja ehkä siksi suosikkini teoksen teemoista. Työväenluokka ja työväenluokkaisuus aiheina ja positioina pistävät ajattelemaan ja aivojumppaamaan eniten.
Ääririkkaiden ja kapitalismin kaunistelematon kritiikki on tuttua ja turvallista ja ah niin paikallaan ja ehkä siksi suosikkini teoksen teemoista. Työväenluokka ja työväenluokkaisuus aiheina ja positioina pistävät ajattelemaan ja aivojumppaamaan eniten.
March 23, 2023
Suorapuheista tekstiä vaikeista aiheista: sukupuoli-identiteetti, luokkayhteiskunta, köyhyys, kapitalismi, ekologinen tuho, kuolema ja suru, äitiys jne. Jälleen hyvä osoitus siitä, ettei kirjailijan kanssa tarvitse aina olla samaa mieltä saadakseen ajatteluun uusia kulmia.
January 29, 2024
Valitettavasti tämä meni minulla kategoriaan "olisin halunnut tykätä tästä enemmän".
Lyhyesti pääsyy on se, että minusta osa esseistä ei todellakaan ollut maanläheisiä ja helposti lähestyttäviä, kuten takakannessa esimerkiksi lupaillaan. Usein myös tuntui siltä että monet esitetyt ajatukset jäivät kesken. Muutamien esseiden jälkeen jäin vain mietiskelemään, että mistähän olikaan kysymys. Mielestäni osalle esseistä lisätyöstäminen olisi ollut tarpeen.
Toki en myöskään ollut kirjailijan kanssa samaa mieltä kaikesta; eikä onneksi tarvikaan olla. Nimikkoesseen transfobiaa on vaikea hyväksyä.
Harmillisesti suurimmassa osassa esseistä jäin kuitenkin lähinnä jumiin kankeaan termistö- ja filosofialeijuntaan joka ei avautunut minulle lainkaan. Valitettavasti minulle myös lyyrinen punk-aiheinen essee tuotti lähinnä enemmän vain kärsimystä kuin ymmärrystä.
Lyhyesti pääsyy on se, että minusta osa esseistä ei todellakaan ollut maanläheisiä ja helposti lähestyttäviä, kuten takakannessa esimerkiksi lupaillaan. Usein myös tuntui siltä että monet esitetyt ajatukset jäivät kesken. Muutamien esseiden jälkeen jäin vain mietiskelemään, että mistähän olikaan kysymys. Mielestäni osalle esseistä lisätyöstäminen olisi ollut tarpeen.
Toki en myöskään ollut kirjailijan kanssa samaa mieltä kaikesta; eikä onneksi tarvikaan olla. Nimikkoesseen transfobiaa on vaikea hyväksyä.
Harmillisesti suurimmassa osassa esseistä jäin kuitenkin lähinnä jumiin kankeaan termistö- ja filosofialeijuntaan joka ei avautunut minulle lainkaan. Valitettavasti minulle myös lyyrinen punk-aiheinen essee tuotti lähinnä enemmän vain kärsimystä kuin ymmärrystä.
June 12, 2024
Ensimmäisen esseen "minulla on pillu, olen siis nainen" -tason argumentointi oli hirveää luettavaa. Ajattelin, että kirjailija ei ehkä ymmärrä kunnolla mistä puhuu. Vasta kirjan lukemisen jälkeen, asiaa selvitettyäni, kävi ilmi että terffeily ei ollutkaan tietämättömyydestä johtuva vahinko vaan ilmeisen tarkoituksellista transfobiaa. Minun osaltani tämän kirjailijan lukeminen loppuu tähän.
Mutta kaksi tähteä kapitalismikritiikistä, joka oli upeaa, virkistävää ja kunnon tykitystä.
Mutta kaksi tähteä kapitalismikritiikistä, joka oli upeaa, virkistävää ja kunnon tykitystä.
July 4, 2023
A very powerful collection of essays, though pretty short. I think that's just telling that it was very good and I had a great time with it. About class, capitalism, climate crisis, loneliness, fame, working class literature, punk, solidarity, all of this and more, I knew exactly what we were dealing with and what was between the lines, it's all the same stuff. And I loved that it was very philosophical and academical at times, too.
Männynväli is very badass and I admire her and will read everything she has written, right away.
Read this!
Männynväli is very badass and I admire her and will read everything she has written, right away.
Read this!
Read
September 17, 2023Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita.
Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta.
*
Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan.
"Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioikeiston tähtäimessä."
Muistan Emilia Männynvälin ajoilta, jolloin hänen sukunimensä oli vielä Kukkala. Luin hänen blogitekstejään, jotka mielestäni olivat vallan oivallisia ja jossain vaiheessa muistan ihmetelleeni, mitä on tapahtunut ja mihin hän on kadonnut. Nyt tiedän.
Männynväli vetäytyi julkisuudesta, johon hän itse ei koskaan ollut edes halunnut. Kirjoittaminen - tuo "vittumainen olemisen tapa" - ei kuitenkaan ole jättänyt häntä rauhaan. Onneksi, haluan lisätä.
*
Ensimmäisessä esseessä Männynväli käsittelee tyttö- ja naisroolien ahtautta sekä hänelle henkilökohtaisesti että yleisemmällä tasolla. Luokka, joka on Männynvälin esseiden keskeisiä käsitteitä, iskee polttomerkkinsä myös naiseuteen ja jakaa naiset parempiin ja huonompiin.
"Vastakohtana [...] kulttuuriselle naiseudelle on työväenluokkainen nainen nähty hillittömänä, liian äänekkäänä ja näkyvänä, jopa vulgaarina."
"Oikean naisen" tärkein attribuutti on hillittyys, joka sisältää "arvokkuuden, siveyden ja kunnollisuuden."
Luokka tekee näkyväksi naisten väliset erot ja muistuttaa, että ei ole olemassa mitään yhteistä naiseutta. Yhteisyyden korostamista tärkeämpää onkin puhua tiettyyn ryhmään kuuluvien välisistä eroista.
Tasa-arvo, joka on rakennettu erojen kieltämiselle, ei voi olla sen enempää reilua kuin kestävääkään.
Männynväli nostaa tarkasteluun myös feminismiin sisältyvät poissulkevat mekanismit. Hän muistuttaa, että keskusteluissa käytetty terminologia tekee hyvin haastavaksi monelle ei-akateemiselle osallistua feministiseen vuoropuheluun.
Erojen - niin yleensä kuin naisten välistenkin erojen - tunnustamisen ja tunnistamisen merkitys sekä niiden korostamisen tärkeys aukeni minulle erityisen selkeästi nähtyäni elokuvan Audre Lorden Berliinin vuosista.
Lorden puheet saivat minut näkemään aiempaa kirkkaammin, miten kaikkihan me olemme ihmisiä, naisia, äitejä yms. -tyyppistä retoriikkaa käyttävät yleensä ne, jotka ovat valtahierarkiassa korkealla. Näin voidaan näppärästi sulkea silmät ja olla tarttumatta sortoon ja vastaaviin mekanismeihin.
*
Viha köyhiä ja työttömiä kohtaan on kasvussa. Tämän voi todeta helposti lukemalla vaikkapa Jodelin politiikkakanavaa. Virallisempia tutkimustuloksia asiasta löytyy Männynvälinkin mainitsemasta Anu Kantolan & Hanna Kuuselan teoksesta Huipputuloiset - Suomen rikkain promille (Vastapaino 2019).
Niin. Kyllähän jokainen pystyy, kun vaan haluaa ja yrittää. Ratkaisu köyhyyteen on mennä töihin ja sinnehän tosiaan noin vaan mennään. Tätä oman onnen seppä -ajatettelutapaa Männynväli pöyhii teoksessaan tervetulleesti ja ansiokkaasti. Erityisen huomionarvoinen on essee 'Ääririkkaus tuhoaa meidät kaikki'.
Männynväli painottaa, että kukaan ei ole päässyt rikkaaseen/korkeaan asemaansa pelkästään oman neuvokkuutensa ja lahjakkuutensa ansiosta, vaan matkan varrella yhteiskunta on tarjonnut monenlaista tukea.
(Ääri)rikkaita ei kiinnosta, kuinka paljon he elinympäristöämme ja ilmastoamme tuhoavat. Männynväli vertaa tilannetta superrikkaiden ja muiden ihmisten välillä kangasrouskuun, jossa edellisten tuottamat päästöt edustavat sienen lakkiosaa jälkimmäisten muodostaessa sienen kapean jalan. Sienihavainnollistus tuo näkyväksi myös sen, miten väestönkasvun syyttäminen ympäristöongelmista on vain irvokas yritys kääntää katse pois superrikkaiden ympäristöä tuhoavasta elämäntavasta.
Mikä siis ratkaisuksi? Männynväli mainitsee eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan teokoälylle tekemän kyselyn, jossa tekoälyltä pyydettiin vastausta siihen, ketä pitäisi syyttää maailman köyhyysongelmista. Tekoäly vastasi, että syypäitä ovat ahneet rikkaat ihmiset ja ehdotti ratkaisuksi edellä mainittujen tappamista, jos muut konstit eivät auta.
Tekoälyn vastaus on äärimmäinen, eikä sitä tietenkään voida hyväksyä. Tästä huolimatta hyväksymme sen, että jatkuvasti ihmiset tekevät töitä hengenvaarallisissa olosuhteissa ja kuolevat aliravitsemukseen.
Mutta sehän on eri asia, eikö niin?
*
Ja nyt siihen kasvispihviin eli työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen. Ihan ensin on hyvä pitää mielessä, että puhuessaan työväenluokasta Männynväli tarkastelee sitä "suhteena ja rakenteena", ja hän katsoo siihen kuuluviksi myös työttömät ja syrjäytyneet.
Usein kaivataan yhteiskunnallisia romaaneja ikään kuin juuri ne olisivat erityisen arvostettava ja tärkeä kirjallisuuden laji. Harvemmin julkisuudessa kuitenkaan kuulee, että joku kaipaisi työläisromaaneja, vaikka niissä yhteiskunnallisuus on hyvinkin merkittävässä roolissa.
Keitä nykytyöläiskirjailijoita meillä on? Männynväli mainitsee esimerkkeinä Tiina Lehikoisen, Noora Vallinkosken ja Hanna-Riikka Kuisman. Paljon toki riippuu myös siitä, miten työläiskirjailija määritellään.
Männynvälin mukaan työläiskirjailijan määrittelyssä voidaan lähteä joko siitä, että kirjailija kirjoittaa työväenluokasta tai että työväenluokka lukee häntä. Jatkan Männynvälin määrittelyä pohtimalla, että periaatteessa olisi mahdollinen myös tilanne, jossa superrikas määriteltäisiin työläiskirjailijaksi, jos hän kirjoittaisi työväenluokasta. Tämä ei kuitenkaan ole kovin todennäköistä ja mitä superrikas työväenluokasta ja sen elämästä edes tietäisi.
Kirjoittaminen vaatii aikaa ja rahaa, joka jo sulkee monet pois kirjoittamisen piiristä. Mietin, että erityisesti edellä mainittu koskee naisia, jotka perinteisesti ovat käyttäneet suuremman osan ajastaan huolenpitoon perheestä kuin miehet. Jos kuitenkin pätäkkää löytyy, voi palkasta lastenhoitajan, taloudenhoitajan jne.
Männynväli muistuttaa, että kun työläiskirjallisuutta on vähän, jää paljon aihepiirejä käsittelemättä ja peräänkuuluttaa esimerkiksi lähihoitajaromaania. Niin sanottujen työläisammattien avaamisessa kirjallisuus voisikin toimia mainiosti. Harmi vaan, että tämäntyyppistä kirjallisuutta ei juurikaan kirjoiteta tai julkaista.
Maailmassa on aika monta keskiluokkaista erokirjaa, joissa ulistaan yksin omistusasunnossa sellaisella alueella, jolla rahasta ei puhuta, koska sitä on tarpeeksi.
Paikan merkitys vaikuttaa romaanin luokitteluun. Jos, kirjoittaa Männynväli, romaani sijoittuu vaikkapa Jakomäkeen, pidetään sitä ensisijaisesti Jakomäki-romaanina riippumatta siitä, mitä aiheita romaanissa käsitellään. Romaanin tapahtumien sijoittuminen lähiöön peittoaa sen tematiikan.
Männynväli muistuttaa, että keskiluokka rakastaa "ryysyistä rikkauksiin" -tarinoita, mutta syyt tälle rakkaudelle eivät ole kovin jaloja, sillä rakkauden syynä on, että tämän tyyppiset romaanit osoittavat, miten kaikki on mahdollista kaikille. Miten kurjuudesta voi nousta, kunhan vaan ja jne.
Keskiluokka rakastaa kurjuuspornoa.
[k]eskiluokka rakastaa tarinoita, joissa prolet kertovat hirveistä kodeistaan ja kauheista vanhemmistaan, mutta tulevat lopulta keskiluokan pelastamiksi, hyväksytyksi osaksi sitä. Se rakastaa uhreja, jotka voi pelastaa luokkataustaltaan, kokemuksiltaan ja perheeltään.
Luokkanousun tehnyt ei ole Männynvälin mukaan keskiluokalle uhka, kunhan hän vaan muistaa pysyä uhrin roolissaan. Uhri hyödyttää keskiluokkaa, sillä se luo narratiivia avarakatseisesta ja suvaitsevaisesta, keskiluokkaisesta pelastajasta.
Huomiolle pantavaa on myös, että luokasta puhutaan vain työläiskirjojen kohdalla, kun taas vaikkapa keskiluokan kirjoittamat kirjat nähdään "luokattomina", eli ihan vaan "kuvauksina elämästä".
Yksi Männynvälin työläiskirjailijoiden kohdalla esittämistä tärkeistä huomioista on, että kun työläiskirjailija kirjoittaa kirjan, hän samalla irtaantuu omasta luokastaan ainakin siinä mielessä, että kirjailijana hän omaa enemmän sosiaalista pääomaa eikä enää samalla tavalla kuulu työväen luokkaan kuin aiemmin.
*
Männynvälin esseet ovat helposti lähestyttäviä ja tinkimättömyydessään rakastettavia. Teoksessa avataan yhteiskunnallisia rakenteita ja toimintamalleja ja näytetään, miten maailmamme on rakennettu erityisesti rikkaiden valkoisten cis-miesten etuja silmällä pitäen.
En löydä syitä sille, miksi niiltä, joilla ei ole juuri mitään, pitäisi viedä loputkin ja niille, jotka muutenkin elävät yltäkylläisyydessä pitäisi antaa vielä lisää. Tätä kohti olemme kuitenkin menossa, koska kansa vaalien myötä niin halusi ja siksikin Toiste en suostu katoamaan on mitä tärkein ja ajankohtaisin teos.
Älkäämme kuitenkaan luopuko toivosta ja lakatko pyrkimästä kohti parempaa maailmaa, vaikka - kuten Männynväli kirjoittaa - uskonnollisista ääriliikkeistä tuhoisin on "usko rajattomaan kasvuun rajallisella planeetalla."
Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta.
*
Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan.
"Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioikeiston tähtäimessä."
Muistan Emilia Männynvälin ajoilta, jolloin hänen sukunimensä oli vielä Kukkala. Luin hänen blogitekstejään, jotka mielestäni olivat vallan oivallisia ja jossain vaiheessa muistan ihmetelleeni, mitä on tapahtunut ja mihin hän on kadonnut. Nyt tiedän.
Männynväli vetäytyi julkisuudesta, johon hän itse ei koskaan ollut edes halunnut. Kirjoittaminen - tuo "vittumainen olemisen tapa" - ei kuitenkaan ole jättänyt häntä rauhaan. Onneksi, haluan lisätä.
*
Ensimmäisessä esseessä Männynväli käsittelee tyttö- ja naisroolien ahtautta sekä hänelle henkilökohtaisesti että yleisemmällä tasolla. Luokka, joka on Männynvälin esseiden keskeisiä käsitteitä, iskee polttomerkkinsä myös naiseuteen ja jakaa naiset parempiin ja huonompiin.
"Vastakohtana [...] kulttuuriselle naiseudelle on työväenluokkainen nainen nähty hillittömänä, liian äänekkäänä ja näkyvänä, jopa vulgaarina."
"Oikean naisen" tärkein attribuutti on hillittyys, joka sisältää "arvokkuuden, siveyden ja kunnollisuuden."
Luokka tekee näkyväksi naisten väliset erot ja muistuttaa, että ei ole olemassa mitään yhteistä naiseutta. Yhteisyyden korostamista tärkeämpää onkin puhua tiettyyn ryhmään kuuluvien välisistä eroista.
Tasa-arvo, joka on rakennettu erojen kieltämiselle, ei voi olla sen enempää reilua kuin kestävääkään.
Männynväli nostaa tarkasteluun myös feminismiin sisältyvät poissulkevat mekanismit. Hän muistuttaa, että keskusteluissa käytetty terminologia tekee hyvin haastavaksi monelle ei-akateemiselle osallistua feministiseen vuoropuheluun.
Erojen - niin yleensä kuin naisten välistenkin erojen - tunnustamisen ja tunnistamisen merkitys sekä niiden korostamisen tärkeys aukeni minulle erityisen selkeästi nähtyäni elokuvan Audre Lorden Berliinin vuosista.
Lorden puheet saivat minut näkemään aiempaa kirkkaammin, miten kaikkihan me olemme ihmisiä, naisia, äitejä yms. -tyyppistä retoriikkaa käyttävät yleensä ne, jotka ovat valtahierarkiassa korkealla. Näin voidaan näppärästi sulkea silmät ja olla tarttumatta sortoon ja vastaaviin mekanismeihin.
*
Viha köyhiä ja työttömiä kohtaan on kasvussa. Tämän voi todeta helposti lukemalla vaikkapa Jodelin politiikkakanavaa. Virallisempia tutkimustuloksia asiasta löytyy Männynvälinkin mainitsemasta Anu Kantolan & Hanna Kuuselan teoksesta Huipputuloiset - Suomen rikkain promille (Vastapaino 2019).
Niin. Kyllähän jokainen pystyy, kun vaan haluaa ja yrittää. Ratkaisu köyhyyteen on mennä töihin ja sinnehän tosiaan noin vaan mennään. Tätä oman onnen seppä -ajatettelutapaa Männynväli pöyhii teoksessaan tervetulleesti ja ansiokkaasti. Erityisen huomionarvoinen on essee 'Ääririkkaus tuhoaa meidät kaikki'.
Männynväli painottaa, että kukaan ei ole päässyt rikkaaseen/korkeaan asemaansa pelkästään oman neuvokkuutensa ja lahjakkuutensa ansiosta, vaan matkan varrella yhteiskunta on tarjonnut monenlaista tukea.
(Ääri)rikkaita ei kiinnosta, kuinka paljon he elinympäristöämme ja ilmastoamme tuhoavat. Männynväli vertaa tilannetta superrikkaiden ja muiden ihmisten välillä kangasrouskuun, jossa edellisten tuottamat päästöt edustavat sienen lakkiosaa jälkimmäisten muodostaessa sienen kapean jalan. Sienihavainnollistus tuo näkyväksi myös sen, miten väestönkasvun syyttäminen ympäristöongelmista on vain irvokas yritys kääntää katse pois superrikkaiden ympäristöä tuhoavasta elämäntavasta.
Mikä siis ratkaisuksi? Männynväli mainitsee eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan teokoälylle tekemän kyselyn, jossa tekoälyltä pyydettiin vastausta siihen, ketä pitäisi syyttää maailman köyhyysongelmista. Tekoäly vastasi, että syypäitä ovat ahneet rikkaat ihmiset ja ehdotti ratkaisuksi edellä mainittujen tappamista, jos muut konstit eivät auta.
Tekoälyn vastaus on äärimmäinen, eikä sitä tietenkään voida hyväksyä. Tästä huolimatta hyväksymme sen, että jatkuvasti ihmiset tekevät töitä hengenvaarallisissa olosuhteissa ja kuolevat aliravitsemukseen.
Mutta sehän on eri asia, eikö niin?
*
Ja nyt siihen kasvispihviin eli työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen. Ihan ensin on hyvä pitää mielessä, että puhuessaan työväenluokasta Männynväli tarkastelee sitä "suhteena ja rakenteena", ja hän katsoo siihen kuuluviksi myös työttömät ja syrjäytyneet.
Usein kaivataan yhteiskunnallisia romaaneja ikään kuin juuri ne olisivat erityisen arvostettava ja tärkeä kirjallisuuden laji. Harvemmin julkisuudessa kuitenkaan kuulee, että joku kaipaisi työläisromaaneja, vaikka niissä yhteiskunnallisuus on hyvinkin merkittävässä roolissa.
Keitä nykytyöläiskirjailijoita meillä on? Männynväli mainitsee esimerkkeinä Tiina Lehikoisen, Noora Vallinkosken ja Hanna-Riikka Kuisman. Paljon toki riippuu myös siitä, miten työläiskirjailija määritellään.
Männynvälin mukaan työläiskirjailijan määrittelyssä voidaan lähteä joko siitä, että kirjailija kirjoittaa työväenluokasta tai että työväenluokka lukee häntä. Jatkan Männynvälin määrittelyä pohtimalla, että periaatteessa olisi mahdollinen myös tilanne, jossa superrikas määriteltäisiin työläiskirjailijaksi, jos hän kirjoittaisi työväenluokasta. Tämä ei kuitenkaan ole kovin todennäköistä ja mitä superrikas työväenluokasta ja sen elämästä edes tietäisi.
Kirjoittaminen vaatii aikaa ja rahaa, joka jo sulkee monet pois kirjoittamisen piiristä. Mietin, että erityisesti edellä mainittu koskee naisia, jotka perinteisesti ovat käyttäneet suuremman osan ajastaan huolenpitoon perheestä kuin miehet. Jos kuitenkin pätäkkää löytyy, voi palkasta lastenhoitajan, taloudenhoitajan jne.
Männynväli muistuttaa, että kun työläiskirjallisuutta on vähän, jää paljon aihepiirejä käsittelemättä ja peräänkuuluttaa esimerkiksi lähihoitajaromaania. Niin sanottujen työläisammattien avaamisessa kirjallisuus voisikin toimia mainiosti. Harmi vaan, että tämäntyyppistä kirjallisuutta ei juurikaan kirjoiteta tai julkaista.
Maailmassa on aika monta keskiluokkaista erokirjaa, joissa ulistaan yksin omistusasunnossa sellaisella alueella, jolla rahasta ei puhuta, koska sitä on tarpeeksi.
Paikan merkitys vaikuttaa romaanin luokitteluun. Jos, kirjoittaa Männynväli, romaani sijoittuu vaikkapa Jakomäkeen, pidetään sitä ensisijaisesti Jakomäki-romaanina riippumatta siitä, mitä aiheita romaanissa käsitellään. Romaanin tapahtumien sijoittuminen lähiöön peittoaa sen tematiikan.
Männynväli muistuttaa, että keskiluokka rakastaa "ryysyistä rikkauksiin" -tarinoita, mutta syyt tälle rakkaudelle eivät ole kovin jaloja, sillä rakkauden syynä on, että tämän tyyppiset romaanit osoittavat, miten kaikki on mahdollista kaikille. Miten kurjuudesta voi nousta, kunhan vaan ja jne.
Keskiluokka rakastaa kurjuuspornoa.
[k]eskiluokka rakastaa tarinoita, joissa prolet kertovat hirveistä kodeistaan ja kauheista vanhemmistaan, mutta tulevat lopulta keskiluokan pelastamiksi, hyväksytyksi osaksi sitä. Se rakastaa uhreja, jotka voi pelastaa luokkataustaltaan, kokemuksiltaan ja perheeltään.
Luokkanousun tehnyt ei ole Männynvälin mukaan keskiluokalle uhka, kunhan hän vaan muistaa pysyä uhrin roolissaan. Uhri hyödyttää keskiluokkaa, sillä se luo narratiivia avarakatseisesta ja suvaitsevaisesta, keskiluokkaisesta pelastajasta.
Huomiolle pantavaa on myös, että luokasta puhutaan vain työläiskirjojen kohdalla, kun taas vaikkapa keskiluokan kirjoittamat kirjat nähdään "luokattomina", eli ihan vaan "kuvauksina elämästä".
Yksi Männynvälin työläiskirjailijoiden kohdalla esittämistä tärkeistä huomioista on, että kun työläiskirjailija kirjoittaa kirjan, hän samalla irtaantuu omasta luokastaan ainakin siinä mielessä, että kirjailijana hän omaa enemmän sosiaalista pääomaa eikä enää samalla tavalla kuulu työväen luokkaan kuin aiemmin.
*
Männynvälin esseet ovat helposti lähestyttäviä ja tinkimättömyydessään rakastettavia. Teoksessa avataan yhteiskunnallisia rakenteita ja toimintamalleja ja näytetään, miten maailmamme on rakennettu erityisesti rikkaiden valkoisten cis-miesten etuja silmällä pitäen.
En löydä syitä sille, miksi niiltä, joilla ei ole juuri mitään, pitäisi viedä loputkin ja niille, jotka muutenkin elävät yltäkylläisyydessä pitäisi antaa vielä lisää. Tätä kohti olemme kuitenkin menossa, koska kansa vaalien myötä niin halusi ja siksikin Toiste en suostu katoamaan on mitä tärkein ja ajankohtaisin teos.
Älkäämme kuitenkaan luopuko toivosta ja lakatko pyrkimästä kohti parempaa maailmaa, vaikka - kuten Männynväli kirjoittaa - uskonnollisista ääriliikkeistä tuhoisin on "usko rajattomaan kasvuun rajallisella planeetalla."
May 16, 2023
Osittain tuore, osittain jotenkin esseemuodossaan vanhakantainen.
August 31, 2024
Tästä on ilmeisesti noussut ilmestyessään vilkasta keskustelua, mutta en ole ollut siitä tietoinen joten luin tämän ihan ilman suoria vaikutteita keneltäkään muulta. Heti ensimmäisessä esseessä oli tahallisen väärinymmärtämisen makua, joten ensivaikutelma oli kehno. Kirjoittaja esittää ongelmia, mutta en kyllä oikeastaan näe niitä todellisina. Ei iskenyt, vaikka tässä olikin osittain ihan hyviä ajatuksia.
July 9, 2024
Emilia Männynvälin esseekokoelma Toiste en suostu katoamaan tuo pintaan monia päivänpolttavia aiheita, kuten suomalaisen yhteiskunnan luokat, ekokriisin vahingollisuuden sekä sukupuolen todellisuuden. Tykkään siitä, ettei Männynväli esseissään sanoja säästele. Hänen kirjoitustyylinsä on purevaa ja särmikästä, uppoavaa.
Voisin kuitenkin sanoa pettyneeni teokseen. Vaikka tästä uudenlaisia ajatuksia löytyykin, on tyyli aivan liian assosiatiivista makuuni. Arvostan esseissä ymmärrettävyyttä - sitä, että saa sanottua sanottavansa selkeästi. Jos haluaa kierrellä ja kaarrella ja metailla, niin sitten voi kirjoittaa vaikka romaanin. Muutenkin esseet ovat pullollaan kärjistyksiä, ristiriitaisuuksia ja käsitteiden väärinkäyttöä. Yhdessä esseessä saatetaan väittää aivan päinvastaista kuin toisessa! Esimerkiksi Ääririkkaus tuhoaa meidät kaikki -esseessä Männynväli kirjoittaa: "Tätä nykyä kuulun itsekin heittämällä maailman rikkaimpaan kymmenykseen." Muutama essee tuonnempana on ääni kellossa jo ehtinyt vaihtua tyystin: "En tule koskaan kuulumaan maailman rikkaimpaan eli eniten saastuttavaan kymmenykseen, johon sentään puolet suomalaisistakin kuuluu", hän vannottaa.
Otetaanpa vielä jokainen esseen yksitellen pikakäsittelyyn.
Toiste en suostu katoamaan, kirjan nimikkoessee. Tästä pidin ja paljon. Hyvin rohkeaa kirjoittaa tällaisesta aiheesta cancel-kulttuurin aikoina, jolloin TERF-leiman saa otsaansa jo pelkästään tunnustamalla biologisten sukupuolten olemassaolo. Olen kirjoittajan kanssa täysin samoilla linjoilla, eikä minullakaan ole koskaan ollut sukupuolitunnetta suuntaan eikä toiseen. Olen vain tiennyt olevani nainen. Totuus on, ettei sukupuolista puhuttaessa biologiaa yksinkertaisesti voi häivyttää taustalta, vaikka kuinka haluaisi. Se ei ole transfobiaa, se ei ole bioessentialismia. Se on silkkaa puhdasta realismia. On olemassa biologinen sukupuoli.
Likainen luokka eli kadonneet työläiskirjailijat oli itselleni vaikein essee sisäistää ja ymmärtää, sillä en ole aiemmin luokkakeskusteluun saatikka sitten työväenkirjallisuuteen perehtynyt (voisiko johtua etuoikeutetusta asemastani). Erityisen surulliseksi minut teki se, ettei taide yksinkertaisesti ole samalla tavalla työväenluokan kuin keski- ja yläluokan tavoitettavissa. Sehän murtaa koko taiteen käsitteen, sillä taiteen syvin olemus on jotakin hyvin jaettua, kollektiivista. Voiko taide olla taidetta jos vain yhdenlainen todellisuus käy ilmi sen kautta. Jos kaikki eivät edes pääse siihen käsiksi.
Ääririkkaus tuhoaa meidät kaikki, ravisteleva essee. On niin väärin, kuinka epäoikeudenmukaisesti resurssit ovat maapallolla ja Suomessakin jakautuneet. Tämän esseen ja vanhempien kanssa keskustelun myötä luokkien todellisuus todella alkoi viimein avartumaan minulle. Aloin ymmärtää isänpuoleista sukuani paremmin, sen työväenluokkaista historiaa. Olin minä aikaisemminkin jotain tiennyt. Nyt ymmärsin. Itseni tunnen hemmotelluksi kakaraksi, joka on aina saanut kaiken ja liikaa. Jolla ei ole koskaan ollut pulaa mistään, ei taloudellista epävakautta, vaikka koko sukuni on raatanut henkensä pitimiksi. Minun ei ole koskaan edes tarvinnut tehdä työtä.
Kohti millaista olevaisuutta on lyhyt, mutta pureva essee. Metsän ja saunan (puusauna sen olla pitää) raukeaa olemusta ja niissä syntyvää voimakasta läsnäolon tunnetta kuvataan esseessä aistivoimaisesti. Filosofien ajatukset olemisesta ovat myös mielenkiintoisia. Että oleminen on jotain väljempää, häilyvämpää kuin vain yksi subjekti - vaikken uskokaan olemisen olevan mahdollista ilman subjekteja. Olemisen häilyvyys tulee siitä kuinka täällä elonkehässä kaikki on vuorovaikutuksessa kaikkeen. Yksi jättää toiseen jälkiä. Koko oleminen perustuu toisen kohtaamiselle. Läsnäoloa ja kohtaamista meidän tulisikin kulttuurissamme vaalia. Metsiäkin.
Se voisi muuttaa maailman kertoo surusta. Sen tukahduttavuudesta, mutta myös kauneudesta. Koko esseen kaunein ajatus on tämä: suru on rakkauden paino. Surua voi kantaa harteillaan vain, jos on ensin välittänyt suunnattomasti. On myös virkistävää, kuinka esseessä puhutaan surun kohtaamisesta, sillä toden totta suru kuuluu kohdata. Suru on osa elämää. Inhimillistä kärsimystä esseessä kuvataan raastavalla otteella - muunlajiset kokonaan unohtaen, tosin. Vegaanikirjailijalta voisi olettaa heidän mainitsemistaan edes sivulauseessa, mutta turha toivo. Jos pelkästään länsimaisesta kärsimyksestä puhuminen on rasismia, on muunlajisten sivuuttaminen spesismiä vähintäänkin.
Mikään ei ole pyhää paitsi ei-mikään on hieman kökkö nimi esseelle, pakko sanoa. Esseestä löytyy paljon muutakin toimimatonta, kuten totuus-kauneus-mantran toisto. Ajatukset pyhästä ja nykykulttuurista, joka on kääntänyt selkänsä pyhälle ja uppoutunut rationaalisuuden ikeeseen, kuitenkin pysäyttivät. Männynväli käyttää esseessään pyhästä Mircea Eliaden määritelmää (pyhä on maallisen vastakohta). Itse näkisin kuitenkin pyhän ennemmin ylimaallisen poreilevana reunuksena, joka aika ajoin pilkahtaa esiin maallisessa. Joka tapauksessa pelkästään tieteellisen maailmankuvan kritiikki on paikoillaan. Essee, jonka ääreen on hyvä pysähtyä.
Pako periferiasta on aika tynkä, sekava ja epälooginen - voi kyllä kaikki näistä ovat sekavia, mutta tämä ehkä vielä erityisen. Tuntuu, että kirjoittajalla ei ole mitään kunnon pointtia. Ensiksi hän vouhkaa siitä, ettei ole vastuussa ilmastonmuutoksesta ja että hän nyt vain haluaa matkustella ympäriinsä sisäinen pakko tai mitä ikinä. Pian päädytäänkin luopumisen metafysiikkaan (ihan kiintoisia ajatuksia sinänsä) ja sen kautta Pierre Antoniin sekä elämän tarkoitukseen. Ai niin, ja jauhettiinhan välissä pakolaisista ja koronastakin. Ei jatkoon.
Hardcore: Elämä ei ollut minulle millään tasolla omakohtainen (en edes kuuntele musiikkia), mutta jotenkin sen tunnelma imaisi siitä huolimatta mukaansa. Rakastin runomuotoisuutta.
Ruumis puhuu -esseestä löytyy hienoa kuvausta kirjoittamisen pakosta. Siinä myös avataan Männynvälin omaa historiaa kirjoittajana. Itse en kirjoita työkseni, mutta sitäkin enemmän vapaa-ajalla. Tunnistan kirjoittamisen fyysisen pakon, mutten sitä, etteikö siitä saisi nautintoa. Aidosti nautin kirjoittamisesta. Siitä, kun sanat asettuvat oikeille paikoilleen ja voin itse olla puhdas.
Voisin kuitenkin sanoa pettyneeni teokseen. Vaikka tästä uudenlaisia ajatuksia löytyykin, on tyyli aivan liian assosiatiivista makuuni. Arvostan esseissä ymmärrettävyyttä - sitä, että saa sanottua sanottavansa selkeästi. Jos haluaa kierrellä ja kaarrella ja metailla, niin sitten voi kirjoittaa vaikka romaanin. Muutenkin esseet ovat pullollaan kärjistyksiä, ristiriitaisuuksia ja käsitteiden väärinkäyttöä. Yhdessä esseessä saatetaan väittää aivan päinvastaista kuin toisessa! Esimerkiksi Ääririkkaus tuhoaa meidät kaikki -esseessä Männynväli kirjoittaa: "Tätä nykyä kuulun itsekin heittämällä maailman rikkaimpaan kymmenykseen." Muutama essee tuonnempana on ääni kellossa jo ehtinyt vaihtua tyystin: "En tule koskaan kuulumaan maailman rikkaimpaan eli eniten saastuttavaan kymmenykseen, johon sentään puolet suomalaisistakin kuuluu", hän vannottaa.
Otetaanpa vielä jokainen esseen yksitellen pikakäsittelyyn.
Toiste en suostu katoamaan, kirjan nimikkoessee. Tästä pidin ja paljon. Hyvin rohkeaa kirjoittaa tällaisesta aiheesta cancel-kulttuurin aikoina, jolloin TERF-leiman saa otsaansa jo pelkästään tunnustamalla biologisten sukupuolten olemassaolo. Olen kirjoittajan kanssa täysin samoilla linjoilla, eikä minullakaan ole koskaan ollut sukupuolitunnetta suuntaan eikä toiseen. Olen vain tiennyt olevani nainen. Totuus on, ettei sukupuolista puhuttaessa biologiaa yksinkertaisesti voi häivyttää taustalta, vaikka kuinka haluaisi. Se ei ole transfobiaa, se ei ole bioessentialismia. Se on silkkaa puhdasta realismia. On olemassa biologinen sukupuoli.
Likainen luokka eli kadonneet työläiskirjailijat oli itselleni vaikein essee sisäistää ja ymmärtää, sillä en ole aiemmin luokkakeskusteluun saatikka sitten työväenkirjallisuuteen perehtynyt (voisiko johtua etuoikeutetusta asemastani). Erityisen surulliseksi minut teki se, ettei taide yksinkertaisesti ole samalla tavalla työväenluokan kuin keski- ja yläluokan tavoitettavissa. Sehän murtaa koko taiteen käsitteen, sillä taiteen syvin olemus on jotakin hyvin jaettua, kollektiivista. Voiko taide olla taidetta jos vain yhdenlainen todellisuus käy ilmi sen kautta. Jos kaikki eivät edes pääse siihen käsiksi.
Ääririkkaus tuhoaa meidät kaikki, ravisteleva essee. On niin väärin, kuinka epäoikeudenmukaisesti resurssit ovat maapallolla ja Suomessakin jakautuneet. Tämän esseen ja vanhempien kanssa keskustelun myötä luokkien todellisuus todella alkoi viimein avartumaan minulle. Aloin ymmärtää isänpuoleista sukuani paremmin, sen työväenluokkaista historiaa. Olin minä aikaisemminkin jotain tiennyt. Nyt ymmärsin. Itseni tunnen hemmotelluksi kakaraksi, joka on aina saanut kaiken ja liikaa. Jolla ei ole koskaan ollut pulaa mistään, ei taloudellista epävakautta, vaikka koko sukuni on raatanut henkensä pitimiksi. Minun ei ole koskaan edes tarvinnut tehdä työtä.
Kohti millaista olevaisuutta on lyhyt, mutta pureva essee. Metsän ja saunan (puusauna sen olla pitää) raukeaa olemusta ja niissä syntyvää voimakasta läsnäolon tunnetta kuvataan esseessä aistivoimaisesti. Filosofien ajatukset olemisesta ovat myös mielenkiintoisia. Että oleminen on jotain väljempää, häilyvämpää kuin vain yksi subjekti - vaikken uskokaan olemisen olevan mahdollista ilman subjekteja. Olemisen häilyvyys tulee siitä kuinka täällä elonkehässä kaikki on vuorovaikutuksessa kaikkeen. Yksi jättää toiseen jälkiä. Koko oleminen perustuu toisen kohtaamiselle. Läsnäoloa ja kohtaamista meidän tulisikin kulttuurissamme vaalia. Metsiäkin.
Se voisi muuttaa maailman kertoo surusta. Sen tukahduttavuudesta, mutta myös kauneudesta. Koko esseen kaunein ajatus on tämä: suru on rakkauden paino. Surua voi kantaa harteillaan vain, jos on ensin välittänyt suunnattomasti. On myös virkistävää, kuinka esseessä puhutaan surun kohtaamisesta, sillä toden totta suru kuuluu kohdata. Suru on osa elämää. Inhimillistä kärsimystä esseessä kuvataan raastavalla otteella - muunlajiset kokonaan unohtaen, tosin. Vegaanikirjailijalta voisi olettaa heidän mainitsemistaan edes sivulauseessa, mutta turha toivo. Jos pelkästään länsimaisesta kärsimyksestä puhuminen on rasismia, on muunlajisten sivuuttaminen spesismiä vähintäänkin.
Mikään ei ole pyhää paitsi ei-mikään on hieman kökkö nimi esseelle, pakko sanoa. Esseestä löytyy paljon muutakin toimimatonta, kuten totuus-kauneus-mantran toisto. Ajatukset pyhästä ja nykykulttuurista, joka on kääntänyt selkänsä pyhälle ja uppoutunut rationaalisuuden ikeeseen, kuitenkin pysäyttivät. Männynväli käyttää esseessään pyhästä Mircea Eliaden määritelmää (pyhä on maallisen vastakohta). Itse näkisin kuitenkin pyhän ennemmin ylimaallisen poreilevana reunuksena, joka aika ajoin pilkahtaa esiin maallisessa. Joka tapauksessa pelkästään tieteellisen maailmankuvan kritiikki on paikoillaan. Essee, jonka ääreen on hyvä pysähtyä.
Pako periferiasta on aika tynkä, sekava ja epälooginen - voi kyllä kaikki näistä ovat sekavia, mutta tämä ehkä vielä erityisen. Tuntuu, että kirjoittajalla ei ole mitään kunnon pointtia. Ensiksi hän vouhkaa siitä, ettei ole vastuussa ilmastonmuutoksesta ja että hän nyt vain haluaa matkustella ympäriinsä sisäinen pakko tai mitä ikinä. Pian päädytäänkin luopumisen metafysiikkaan (ihan kiintoisia ajatuksia sinänsä) ja sen kautta Pierre Antoniin sekä elämän tarkoitukseen. Ai niin, ja jauhettiinhan välissä pakolaisista ja koronastakin. Ei jatkoon.
Hardcore: Elämä ei ollut minulle millään tasolla omakohtainen (en edes kuuntele musiikkia), mutta jotenkin sen tunnelma imaisi siitä huolimatta mukaansa. Rakastin runomuotoisuutta.
Ruumis puhuu -esseestä löytyy hienoa kuvausta kirjoittamisen pakosta. Siinä myös avataan Männynvälin omaa historiaa kirjoittajana. Itse en kirjoita työkseni, mutta sitäkin enemmän vapaa-ajalla. Tunnistan kirjoittamisen fyysisen pakon, mutten sitä, etteikö siitä saisi nautintoa. Aidosti nautin kirjoittamisesta. Siitä, kun sanat asettuvat oikeille paikoilleen ja voin itse olla puhdas.
November 14, 2024
Ei. Yritin pitää, mutta luovutin jo ekan esseen kohdalla. Esseet jättivät enemmän kituvia kysymysmerkkejä, kuin mielenkiintoisia uusia näkökulmia tai pohdintoja. Esseet jäivät kesken. Kasuaali transfobia myös sai niskakarvat pystyyn. Ei mitään naiseutta tai äitiyttä yritetä häivyttää???? "Biologinen naiseus nähdään lähes rikollisena" Justjoo.
Keskustelulla VANHEMMUUDESTA yritetään vain ottaa mukaan muunsukupuoliset vanhemmat, erilaiset perhemuodot, yksinhuoltajat, kumppanuus vanhemmuudet jne. Kukaan ei kiellä äiti -sanaa. Kysymys on siitä, että kuunnellaan ihmisiä ja sitä, mitä sanoja heistä toivotaan käytettävän. Ja sitten sitä kunnioitetaan. Thats it.
Keskustelulla VANHEMMUUDESTA yritetään vain ottaa mukaan muunsukupuoliset vanhemmat, erilaiset perhemuodot, yksinhuoltajat, kumppanuus vanhemmuudet jne. Kukaan ei kiellä äiti -sanaa. Kysymys on siitä, että kuunnellaan ihmisiä ja sitä, mitä sanoja heistä toivotaan käytettävän. Ja sitten sitä kunnioitetaan. Thats it.
April 11, 2023
Emilia Kukkalan esikoisromaani Kaiken jälkeen oli hilpeä ja haikea vaellusromaani, jossa Prisman kassa ja pitkän linjan punkkari Laina lähtee reissuun etsimään itseään. Perinteisen miehekkäässä roolissa nähtiin nainen ja kirja oli muutenkin hyvin raikas ja raivokas.
Nyt Kukkala on sukunimeltään Männynväli ja tyylilajina on romaanin sijasta essee. Raivokkuus ja raikkaus eivät sen sijaan ole kadonneet mihinkään. Esseet pureutuvat luokkaan ja sukupuoleen, elämään ja kuolemaan, liikkeeseen ja periferioihin.
Kokoelman avaava nimiessee käsittelee sukupuolta: ensimmäinen katoaminen tapahtui nuorena, kun naiseus muuttui taakaksi, josta kannatti irtisanoa. Männynväli oli ”yksi jätkistä”, joka on perinteinen sisäistettyä naisvihaa ilmentävä selviytymiskeino. Sen jälkeen kun parikymppisenä naiseuden mielekkyys alkoi taas löytyä, sukupuolesta tuli identifikaatiokysymys ja sitä myöten perusteellinen tunne ylenkatsotuksi ja ohitetuksi tulemisesta.
Aika nopeastihan saa TERF-leiman, jos puhuu biologisesta naiseudesta. Bioessentialismiin ei ole toki syytä vajota, mutta jopa naissukupuolen häivyttämiseen yltävä puheenparsi voi olla naisten terveydellekin haitallista. Tässä puheessa on myös mielenkiintoista se, miten se aina kohdistuu vain naisiin. Mieheyden olemuksesta ei väännetä samalla tavalla.
”Likainen luokka eli kadonneet työläiskirjailijat” käsittelee kirjallisuutta ja työväenluokkaa. Työläiskirjailijoiden perään kysellään silloin tällöin, mutta aina sitä ei kyetä tai haluta tunnistaa: Männynväli käyttää esimerkkinä omaa esikoisteostaan, jota ei sen päähenkilön vahvasta työläistausta huolimatta haluttu nähdä työväenluokkaisena, sen henkilöt kun olivat ”liian omatoimisia ja taitavia edustaakseen työväenluokkaa”. Tätäkin esseetä tekisi mieli lainailla runsaasti, sen verran osuvia havaintoja Männynväli tekee siitä, miten hyvän kirjallisuuden kriteerit tuntuvat osuvan kovasti yksiin keskiluokkaisen kirjallisuuden kanssa. Tunnistavatko kriitikot tyylejä, joilla tämän päivän työväenluokkaista kirjallisuutta kirjoitetaan ja osataanko niiden hienoutta nähdä sellaisena kuin se on, omilla ehdoillaan?
Esseen ”Ääririkkaus tuhoaa meidät kaikki” lähtökohdan kanssa on harvinaisen helppo olla samaa mieltä. Rikkaiden pohjaton usko omaan erinomaisuuteensa ja varallisuutensa oikeutukseen on hämmentävää, samoin se, miten maailman ongelmia halutaan vierittää köyhien syyksi, kun äärimmäisen rikkaiden ihmisten harteilla nojaa todellisuudessa tuntuvasti raskaampi taakka. Kun sanotaan, että ihmiset ovat vastuussa omasta toimeentulostaan, jätetään sanomatta, että rikkaiden toimeentulo se vasta onkin köyhien vastuulla. Ilmastokriisiä vauhdittaa rikkaiden saamat valtavat tulonsiirrot ja mahdollisuus hyötyä alipalkkauksesta ja työvoiman riistosta.
Tämän ärhäkän kolmikon jälkeen Männynväli käsittelee saunomisen metafysiikkaa ja metsää läsnäolon akatemiana; pyhyyttä, suremista ja kuoleman läheisyyttä. Miten elää surun kanssa, etenkin jos suree ilmastokatastrofin ja lajikadon kokoisia asioita? Yhteiskuntarauhan kannalta on toki tärkeää, ettei mikään järkytä meitä liiaksi. ”Pako periferiasta” -essee pohdiskelee matkailun oikeutusta ekologisesta kontekstista ja toisaalta globaalin oikeudenmukaisuuden kannalta. Kysymykset ovat vaikeita ja mutkikkaita.
”Hardcore: Elämä” on runomuotoinen rakkaudentunnustus punkskenelle ja kaikelle sille, mitä se on Männynvälille antanut. ”Piti tulla viha–rakkaus-essee skenelle, / josta olen pääsemättömissä. Tuli rakkausessee.” Lopuksi ”Ruumis puhuu” käsittelee vielä kirjoittamisen pakkoa, joka Männynväliä ajaa, ja kaikkea sitä pyöritystä, jonka keskelle hän on bloggaajana joutunut. Millaista on olla kirjoittaja nyt? Lukeneidenkin ihmisten lukutaito tuntuu heikenneen, Männynväli huomauttaa: tekstin ja kirjoittajan välille vedetään herkästi yhtäläisyysmerkit, tekstilajeja ei eroteta toisistaan, tekstin on oltava helppotajuista ja yksiselitteistä, jotta ei tule sanomista.
Toiste en suostu katoamaan on nautinnollinen, ravisteleva esseekokoelma, joka viihdyttää ja herättää takuuvarmasti ajatuksia. Männynvälin kanssa ei ole pakko olla samaa mieltä, mutta kyllä näille näkemyksille kannattaa ajatteluaan altistaa. Ainakin työväenluokkaisen kirjallisuuden perään haikailevien kannattaa katsastaa, mitä Männynvälillä on sanottavaa. Muutenkin suosittelen tätä lämpimästi erityisesti eri mieltä olevilla: mitä oikeistolaisempi lukija, sitä tehokkaamman reaktion nämä esseet saanevat aikaan.
Nyt Kukkala on sukunimeltään Männynväli ja tyylilajina on romaanin sijasta essee. Raivokkuus ja raikkaus eivät sen sijaan ole kadonneet mihinkään. Esseet pureutuvat luokkaan ja sukupuoleen, elämään ja kuolemaan, liikkeeseen ja periferioihin.
Kokoelman avaava nimiessee käsittelee sukupuolta: ensimmäinen katoaminen tapahtui nuorena, kun naiseus muuttui taakaksi, josta kannatti irtisanoa. Männynväli oli ”yksi jätkistä”, joka on perinteinen sisäistettyä naisvihaa ilmentävä selviytymiskeino. Sen jälkeen kun parikymppisenä naiseuden mielekkyys alkoi taas löytyä, sukupuolesta tuli identifikaatiokysymys ja sitä myöten perusteellinen tunne ylenkatsotuksi ja ohitetuksi tulemisesta.
Identiteettikäsityksen kannattajilla on tietenkin sinänsä erinomaisen kannatettava pyrkimys, ettei ihmisiä, jotka kokevat sukupuoliristiriitaa tai olevansa binäärin ulkopuolella, syrjittäisi. Tämä pyrkimys ei saisi kuitenkaan johtaa siihen, että biologisesta naiseudesta puhumisesta tulee lähes rikollista.
Aika nopeastihan saa TERF-leiman, jos puhuu biologisesta naiseudesta. Bioessentialismiin ei ole toki syytä vajota, mutta jopa naissukupuolen häivyttämiseen yltävä puheenparsi voi olla naisten terveydellekin haitallista. Tässä puheessa on myös mielenkiintoista se, miten se aina kohdistuu vain naisiin. Mieheyden olemuksesta ei väännetä samalla tavalla.
”Likainen luokka eli kadonneet työläiskirjailijat” käsittelee kirjallisuutta ja työväenluokkaa. Työläiskirjailijoiden perään kysellään silloin tällöin, mutta aina sitä ei kyetä tai haluta tunnistaa: Männynväli käyttää esimerkkinä omaa esikoisteostaan, jota ei sen päähenkilön vahvasta työläistausta huolimatta haluttu nähdä työväenluokkaisena, sen henkilöt kun olivat ”liian omatoimisia ja taitavia edustaakseen työväenluokkaa”. Tätäkin esseetä tekisi mieli lainailla runsaasti, sen verran osuvia havaintoja Männynväli tekee siitä, miten hyvän kirjallisuuden kriteerit tuntuvat osuvan kovasti yksiin keskiluokkaisen kirjallisuuden kanssa. Tunnistavatko kriitikot tyylejä, joilla tämän päivän työväenluokkaista kirjallisuutta kirjoitetaan ja osataanko niiden hienoutta nähdä sellaisena kuin se on, omilla ehdoillaan?
Esseen ”Ääririkkaus tuhoaa meidät kaikki” lähtökohdan kanssa on harvinaisen helppo olla samaa mieltä. Rikkaiden pohjaton usko omaan erinomaisuuteensa ja varallisuutensa oikeutukseen on hämmentävää, samoin se, miten maailman ongelmia halutaan vierittää köyhien syyksi, kun äärimmäisen rikkaiden ihmisten harteilla nojaa todellisuudessa tuntuvasti raskaampi taakka. Kun sanotaan, että ihmiset ovat vastuussa omasta toimeentulostaan, jätetään sanomatta, että rikkaiden toimeentulo se vasta onkin köyhien vastuulla. Ilmastokriisiä vauhdittaa rikkaiden saamat valtavat tulonsiirrot ja mahdollisuus hyötyä alipalkkauksesta ja työvoiman riistosta.
Tämän ärhäkän kolmikon jälkeen Männynväli käsittelee saunomisen metafysiikkaa ja metsää läsnäolon akatemiana; pyhyyttä, suremista ja kuoleman läheisyyttä. Miten elää surun kanssa, etenkin jos suree ilmastokatastrofin ja lajikadon kokoisia asioita? Yhteiskuntarauhan kannalta on toki tärkeää, ettei mikään järkytä meitä liiaksi. ”Pako periferiasta” -essee pohdiskelee matkailun oikeutusta ekologisesta kontekstista ja toisaalta globaalin oikeudenmukaisuuden kannalta. Kysymykset ovat vaikeita ja mutkikkaita.
”Hardcore: Elämä” on runomuotoinen rakkaudentunnustus punkskenelle ja kaikelle sille, mitä se on Männynvälille antanut. ”Piti tulla viha–rakkaus-essee skenelle, / josta olen pääsemättömissä. Tuli rakkausessee.” Lopuksi ”Ruumis puhuu” käsittelee vielä kirjoittamisen pakkoa, joka Männynväliä ajaa, ja kaikkea sitä pyöritystä, jonka keskelle hän on bloggaajana joutunut. Millaista on olla kirjoittaja nyt? Lukeneidenkin ihmisten lukutaito tuntuu heikenneen, Männynväli huomauttaa: tekstin ja kirjoittajan välille vedetään herkästi yhtäläisyysmerkit, tekstilajeja ei eroteta toisistaan, tekstin on oltava helppotajuista ja yksiselitteistä, jotta ei tule sanomista.
Kysymys ”pidätkö kirjoittamisesta” on yhtä mielekäs kuin ”pidätkö kusemisesta”. Pidän siitä, että ei ole kusihätä.
Toiste en suostu katoamaan on nautinnollinen, ravisteleva esseekokoelma, joka viihdyttää ja herättää takuuvarmasti ajatuksia. Männynvälin kanssa ei ole pakko olla samaa mieltä, mutta kyllä näille näkemyksille kannattaa ajatteluaan altistaa. Ainakin työväenluokkaisen kirjallisuuden perään haikailevien kannattaa katsastaa, mitä Männynvälillä on sanottavaa. Muutenkin suosittelen tätä lämpimästi erityisesti eri mieltä olevilla: mitä oikeistolaisempi lukija, sitä tehokkaamman reaktion nämä esseet saanevat aikaan.
November 23, 2023
2,5/5.
Tartuin kirjaan, koska se bännättiin Varjokirjamessuilta. On kiinnostavaa nähdä, mikä on aktivistien (jopa anarkistienkin) mielestä liikaa sanottu, ja odotukseni kirjaa kohtaan olivat suuret.
Bännäyksen syy oli käsittääkseni kirjan ensimmäisessä esseessä, joka käsitteli sukupuolta ja naiseutta. Odotukseni täyttyivät! Esseen ajatukset olivat tuorein ja ravistelevin kannanotto, jonka olen lukenut aiheesta hetkeen. Varjokirjamessujen bänni vain todistaa, että asia on erityisen ajankohtainen ja hankala.
Myös luokasta ja rikkaudesta kertovat esseet olivat sisällöltään kiinnostavia ja rakenteeltaan toimivia.
Valitettavasti loppuosa esseistä tuotti pettymyksen. Siinä missä kolme ensimmäistä esseetä ansaitsisivat 4 tähteä, voi lopuille antaa korkeintaan 2. Tekstit olivat omakohtaisia mutta lukijalle irrelevantteja, ja niissä esitetyt ajatukset eivät olleet uusia (vaikka kirjoittaja tuntui niin uskovan). Kertonee paljon, että alkuosan ahmin päivässä, lopun kahlaamiseem meni lähes kuukausi.
Esseekokoelma olisi pysynyt paremmin kasassa, jos se olisi keskittynyt alkuosan - ja osin lopunkin, kuten surua käsittelevän osuuden - tavoin luokkaan ja yhteiskuntakritiikkiin, mutta filosofiaa, pyhää, luontoa ja punkia koskevat osat olivat irrallisia, itseriittoisia ja epäkiinnostavia.
Kuuntelin kirjan. Tyypillisesti nautin siitä, kun kirjailija lukee teoksensa, mutta lukusuoritus heikkeni loppua kohden ja epäloogiset tauot hankaloittivat seuraamista. Suosittelen lukemaan kirjan, jolloin myös osa ajatuksista avautunee paremmin.
Tartuin kirjaan, koska se bännättiin Varjokirjamessuilta. On kiinnostavaa nähdä, mikä on aktivistien (jopa anarkistienkin) mielestä liikaa sanottu, ja odotukseni kirjaa kohtaan olivat suuret.
Bännäyksen syy oli käsittääkseni kirjan ensimmäisessä esseessä, joka käsitteli sukupuolta ja naiseutta. Odotukseni täyttyivät! Esseen ajatukset olivat tuorein ja ravistelevin kannanotto, jonka olen lukenut aiheesta hetkeen. Varjokirjamessujen bänni vain todistaa, että asia on erityisen ajankohtainen ja hankala.
Myös luokasta ja rikkaudesta kertovat esseet olivat sisällöltään kiinnostavia ja rakenteeltaan toimivia.
Valitettavasti loppuosa esseistä tuotti pettymyksen. Siinä missä kolme ensimmäistä esseetä ansaitsisivat 4 tähteä, voi lopuille antaa korkeintaan 2. Tekstit olivat omakohtaisia mutta lukijalle irrelevantteja, ja niissä esitetyt ajatukset eivät olleet uusia (vaikka kirjoittaja tuntui niin uskovan). Kertonee paljon, että alkuosan ahmin päivässä, lopun kahlaamiseem meni lähes kuukausi.
Esseekokoelma olisi pysynyt paremmin kasassa, jos se olisi keskittynyt alkuosan - ja osin lopunkin, kuten surua käsittelevän osuuden - tavoin luokkaan ja yhteiskuntakritiikkiin, mutta filosofiaa, pyhää, luontoa ja punkia koskevat osat olivat irrallisia, itseriittoisia ja epäkiinnostavia.
Kuuntelin kirjan. Tyypillisesti nautin siitä, kun kirjailija lukee teoksensa, mutta lukusuoritus heikkeni loppua kohden ja epäloogiset tauot hankaloittivat seuraamista. Suosittelen lukemaan kirjan, jolloin myös osa ajatuksista avautunee paremmin.
May 18, 2023
Toiste en suostu katoamaan on mielenkiintoinen esseekokoelma. Männynväli on kirjoittajana hyvin suorasukainen ja sanoo ääneen sellaisia asioita, jotka ovat monille suorastaan punainen vaate. Osa esseistä työnsi minutkin epämukavuusalueelleni. Olin eri mieltä, en kyennyt samastumaan, kokemukseni oli aivan jotain muuta. Ärsyynnyin, ja jouduin pysähtymään miettimään sen äärelle, miksi jonkun toisen totuus ärsyttää minua niin suuresti, kun se sanotaan anteeksipyytämättä. Kirja pakotti minut ajattelemaan asioita ja kyseenalaistamaan omia tunnereaktioitani epämukavuutta kohdatessani. Kun kirja toimii peilinä lukijalle itselleen, se on mielestäni lukemisen arvoinen.
September 4, 2024
Olipas ajatuksia ravistelevia esseitä monipuolisista aiheista, kuten ekologisuus, äitiys, tasa-arvo, kapitalismi ja yhteiskuntaluokat. Ei ole kyse siitä, kuinka samaa mieltä on, aina välillä kannattaa lukea toisten hyvin muodostettuja ja ilmaistuja ajatuksia. Oli mukava, kuinka Männynväli luki kirjansa itse, persoona pääsi sillä tavalla välitttmään vielä lisää (btw, olinko ainoa, joka ei tiennyt kirjailijaa ennalta?).
July 16, 2023
Raikas ja tervetullut puheenvuoro yhteiskunnasta. Laiskan ajattelun rähmästä puhdistettuja kirkkaita lauseita. Ensin kuuntelin teoksen äänikirjana, sitten luin sen vielä sähkökirjanakin, koska jotenkin teki mieli viipyä teoksen parissa ja syventyä sen ajatusrakennelmiin. Lähdeluettelo tarjoaa antoisaa lisäluettavaa.
November 25, 2023
Olisin kauheasti halunnut tästä tykätä, kun kansi oli sen verran kaunis ja nopeasti selatessa vaikutti jonkin verran ihan ok asiaakin löytyvän, mutta ensimmäisen esseen transfobia oli ihan liian järkkyä, ja haiskahti tahalliselta. Ei edes eteenpäin voi tällaista tekstiä antaa, roskis-kamaa.
March 30, 2024
äääh en tiiä, tosi tärkeitä aiheita ja raikasta kritiikkiä mut vaikka esseiden aiheet yhdistyy toisiinsa niin mulle jäi vähän epäselvä olo tästä kokonaisuutena. jotkut väitteet on aika lyhyesti perusteltuja, varsinkin kun osa suorastaan kyseenalaisia.
July 13, 2023
Yhteiskunnallisia esseitä luokasta, sukupuolesta, ruumiillisuudesta ja kirjoittamisesta sekä punkista.
January 6, 2025
Ristiriitainen kokemus. Suurin osa esseistä oli oivaltavia. Mutta sitten se yksi. Sukupuolen moninaisuuden väärinymmärtäminen tuntui tahalliselta.
March 18, 2024
Teoksessa oli mielestäni muutamia todella osuvia, yhteiskuntakriittisiä esseitä, joista päällimmäisenä jäivät mieleen Likainen luokka, Ääririkkaus tuhoaa meidät kaikki sekä kokoelman päättävä Ruumis puhuu. Etenkin analyysit kirjoittamisesta ruumiillisena kokemuksena sekä työväenluokasta kaupunkien teollisuustyöväestöä laajempana rakenteena ja identiteettinä resonoivat. Niin ikään esseet herättelivät ajatuksia mm. halun ruumiillisuudesta, kuluttamisesta ja matkustelun oikeutuksesta.
Vastaavasti sitten oli myös esseitä, jotka olisivat mielestäni kaivanneet editointia ja argumentin selkiyttämistä. Nimikkoesseessä oli lupaavia aihioita, mutta lopulta se jäi pikemminkin ohuen tilityksen tasolle. Lisäksi olen historiallisten kehityskulkujen suhteen niuho ja paikoitellen teoksessa oli turhan mutkat suoriksi vetäviä tulkintoja.
Vastaavasti sitten oli myös esseitä, jotka olisivat mielestäni kaivanneet editointia ja argumentin selkiyttämistä. Nimikkoesseessä oli lupaavia aihioita, mutta lopulta se jäi pikemminkin ohuen tilityksen tasolle. Lisäksi olen historiallisten kehityskulkujen suhteen niuho ja paikoitellen teoksessa oli turhan mutkat suoriksi vetäviä tulkintoja.
Displaying 1 - 20 of 20 reviews