Haikeankaunis ja vahva romaani menettämisestä ja löytämisestä, kerran tehtyjen päätösten tuomasta vastuusta, sekä vaikeudesta nähdä se, mikä on kaikkein lähinnä.
Aavan isä kuolee ja Aava menee auttamaan äitiään Ruutia muutossa. Muista perheenjäsenistä ei siihen ole; sisko ja veli ovat molemmat tavoillaan poissa, ja omaan elämäänsä Aava tarvitsee etäisyyttä. Vanhassa talossa meren äärellä Aava ja Ruut viettävät kahdestaan muutaman lokakuisen päivän. Ennen kuin he voivat jatkaa eteenpäin, heidän on uskallettava katsoa menneisiin päiviin ja ylitettävä vuosien hiljaisuus. Helmi Kekkosen pienieleinen ja tarkka kieli luo romaaniin tiheän tunnelman. Se pakottaa lukijan ajattelemaan ja tuntemaan.
Helmi Kekkonen (s. 1982) on valmistunut filosofian maisteriksi pääaineenaan yleinen kirjallisuustiede. Hän on opiskellut kirjoittamista Turun yliopiston luovan kirjoittamisen opinto-ohjelmassa ja Kriittisessä korkeakoulussa. Hänen esikoisteoksensa Kotiin julkaistiin 2009.
Kekkosen novellit ihastuttivat, mutta tätä romaania melkein jo rakastin. Perhedraamavyyhti kääritään auki hiljalleen ja tyylillä. Syy miksi en anna täysiä tähtiä on ehkä siinä, että tyylillisesti moitteettomassa teoksessa oli kuitenkin loppujen lopuksi aika kulunut pääjuoni tai -idea.
”Pysähdyn ovelle, katson vielä taakseni käytävään, näen keittiön suljetun oven, kukat ja rahin, lampuista laskeutuvan lämpimän valon. Vedän syvään henkeä ja astun sisälle huoneeseen, ovi narahtaa. Miksi täällä kaikki ovet ja ikkunat narisevat, mikseivät vain aukene?” Helmi Kekkosen Valinta on yksi tämän vuoden lukusuosikeistani. Miten niukoilla sanoilla voikaan maalata niin eläviä tunnelmia, hetkiä, kuvia elämästä? Tämän tarinan teemoina ovat valinnat, niiden jäljet elämässä, vaikeneminen, etääntyminen ja toisaalta lohdullinen paluu toisen luo. Minulle Valinta ei ollut mikään nopeasti ohitettava, yhdentekevä kirja. Se on iso tarina tiiviissä muodossa. Se vaatii pysähtelyä, virittää omia muistoja, saa tunnustelemaan niitä kaikilla aisteilla. Kerrassaan hieno kirja.
Keski-kirjastojen lukuhaaste 2019, kohta 46: Kaunis kirja. Haluaisin pitää tästä kirjasta vielä enemmän, mutta jotenkin tämä oli niin melankolinen ja surullinen, etten kuitenkaan täysin halunnut uppoutua kirjan maailmaan. Kielestä pidin paljon. Kauniita lauseita ja sanoja. Ei mitään ylimääräistä.
On aivan mieletöntä miten kirjailija pystyy sanoilla luomaan lähes käsin kosketeltavia tunnelmia. Se jää päällimmäisenä mieleen. Kirjan tunnelma on hämyinen, utuinen ja paikkapaikoin hieman epätoivonen mutta lopussa jää mieleen jonkinlainen toiveikkuus.
Haikean surumielinen teos. Pidän Kekkosen tavasta käyttää kieltä ja taidosta tehdä ja ilmaista arkisia havaintoja ja niihin liittyviä tunteita. Tarinallisesti en kokenut yhteyttä tähän teokseen, vaan koin juonen melko tavanomaiseksi. Loppu oli kuitenkin kaunis.
Edetään nykyhetkessä isän yllättävästä kuolemasta keväällä, talon tyhjentämisen lokakuuhussa.
Koko asetelma, tytär, äiti, kodin tyhjentäminen, melko nähtykin,kuvataan kauniisti samoin kuin viilennyt suhde sisareen on todentuntuinen. Veljen katoaminen ja selitys mysteerille ratkeaa, mutta pikkuhiljaa,taiten,ymmärtäen.
Valinta-teoksessa ”juonen” lisäksi tekstiä juoksuttaa- tai pysäyttää- tekstin luoma maailma, kauniisti kuvattu maailma,tunnelma, johon uppoaa. Kielen kauneus.
Kekkonen on tehnyt tähän teokseen lukijalle helpon rakenteen - jokainen luku on nimetty näkökulmahenkilön mukaan ja jokainen luku jatkaa siitä mihin toinen lopettaa, jolloin myös ”juoni” etenee.
Kekkonen kirjoittaa upeasti sanoittaen masennusta, surua, etääntymistä parisuhteessa, puhumattomuutta, mahdollisuutta uudelleen löytää yhteys. Tunnelma on haikea, melankolinen, samaan aikaan sisältä ja etäisyydestä maailmaa tarkkaileva ja tutkaileva.
Pidän melankolisesta tunnelmasta, alakuloisuudesta, surumielisyydestäkin, haikeasta kauneudesta, johon teksti lukijan tipauttaa,pienieleisyydestä. Kekkosen tapa tekstittää havainnot ja tunnelmat on herkkävireistä taidokasta, joka ikäänkuin hiipii ihon alle. Surun kuvaaminen on toisinaan piinaavaa luettavaa mutta Kekkonen osaa kuvata sen näille henkiöille luonteenomaisesti, ymmärrettävästi ja luonnikkaasti.
Rakastin tätä teosta.
Kannen takasivun teksti ” Mitä jo muistammekin juuri sen minkä haluamme unohtaa.”. Juurikin näin.
Kuuntelin tätä automatkoilla äänikirjana. Odotukset olivat korkealla, mutta oli ehkä turhankin runollisen "haaleaa" kuunneltavaa, että mielenkiinto olisi pysynyt jatkuvasti yllä. Loppua kohden tarina tiivistyi ja puhutteli enemmän, langat kiertyivät yhteen, lukijana aloin vähitellen ymmärtää henkilöhahmoja . Olenkohan lukenut liikaa tämän lajityypin kirjoja peräjälkeen, ne alkavat jotenkin toistaa itseään?
EDIT 10.6.24 Uusintaluin tämän vuosia sitten kuuntelemani kirjan perinteisenä paperikirjana, ja täytyy sanoa, että juuri tällaiset kirjat toimivat paremmin nimenomaan luettuina. Teksti on hidasta ja kaunista, viipyilevää. Kirjassa oli hyvin melankolinen tunnelma ja perhesalaisuuksiin liittyvä vahva jännite kantaa läpi teoksen. Hieno, pieni kirja, mutta aihepiiriltään muista kirjoista liiankin tuttu.
Kaksi kirjaa kirjoittaneen Helmi Kekkosen soisi olevan yhtä tunnettu ja suosittukin kuin Riikka Pulkkisen, niin paljon nämä mielessäni muistuttavat toisiaan. Kekkoselle ovat ominaisia kauniit, haikeat, jotakin piiloon jättävät lauseet ja vähitellen aukeva tarina. Alku Valinnalla oli erittäin vahva, isän kuolema oli elokuvamainen ja voimakas kohtaus, joka vaikutti lukijanakin kovasti ja sai jatkamaan lukemista. Ainoa, joka tyylissä tökki, oli välillä liiallisen runomaisuuden haku tekstiin, jolloin siitä tulee välillä sanajärjestykseltään kömpelöä.