Olen 39-vuotias. Jos olisin balettitanssija, eläke välkkyisi edessäni ja vaatisi tekemään ratkaisuja elämästä balettiuran jälkeen. Mutta en ole balettitanssija. Ja kuitenkin: olen.
Henna Raatikainen aloitti baletin nelivuotiaana. Kahdeksanvuotiaana hänet hyväksyttiin Suomen Kansallisoopperan balettioppilaitokseen - katseilta suojattuun pyhäkköön, jossa ammattiballerinoja muovataan. Balettikoulusta hän muistaa yhä onnistumisen mielihyvän, mutta myös tiukan kurin, kilpailun ja loputtomat toistot. Kaikkialta katsovat peilit, jotka paljastavat armotta jokaisen virheen; ruumiin, jonka olisi aina oltava vielä enemmän ja paremmin. Baletin ihanteet istutettiin niin syvälle hänen selkärankaansa, ettei hän tullut esittäneeksi kysymystä: Miksi? Kunnes hän lopetti.
Raatikainen kokee yhä selittämätöntä mielihyvää katsoessaan balettia. Tässä omakohtaisessa ja älykkäässä teoksessa hän pohtii, mikä baletissa edelleen kiehtoo meitä, vaikka sen suosituimpien teosten muoto ja kieli ovat muuttuneet vain vähän vuosisatojen kuluessa. Mikä tekee äärimmäisestä hallinnasta ja kurinalaisuudesta kaunista?
Kuinka baletti nousi jaloista päähäni on rakkaudentunnustus baletille ja raadollisen toteava kuvaus kauneuden hinnasta.
Minulla ei ole minkäänlaista balettihistoriaa eikä -suhdetta. En tietääkseni ole ikinä nähnyt balettiesitystä. Siitä huolimatta tämä esseemäinen teos oli minusta varsin kiinnostava. Raatikainen onnistuu kuvaamaan hyvin sisäistä ristiriitaansa, tarvetta toisaalta katsoa balettia kriittisesti, ja toisaalta tarvetta sokaista itsensä ja pysyä nautinnon kuplassa. Luulen ensimmäistä kertaa ymmärtäväni jotakin siitä, miksi jotkut käyttävät elämästään vuosia minun näkökulmastani hirveän tylsän kuuloiseen harrastukseen. Baletti vertautuu instituutiona monin tavoin oopperaan, josta on myös viime vuosina kirjoitettu vastaavasta sisäisen kritiikin näkökulmasta.
Loppupuolella tiivistäminen olisi terävöittänyt teosta, mutta mielenkiintoinen lukukokemus yhtä kaikki.
"Alun perin termi effortless perfection otettiin käyttöön yliopistomaailmassa[...] Lisäksi oli näytettävä kauniilta tavalla, joka kätki vaivannäön. Ei saanut epäonnistua, muttei myöskään saanut näyttää ulospäin, että itse asiassa yritti kovasti menestyä. Kovan työskentelyn lisäksi oli työskenneltävä yhtä kovasti tuon työskentelyn peittämiseksi [...]" (s.141)
"Baletti on sisäsyntyisesti kolonisoiva tanssin muoto, joka mahdollistaa mukautumisen, mutta ei yksilöllisyyttä, hän sanoo. Myös Hanna Järvinen toteaa, että baletin liitto siirtomaavallan kanssa on itse asiassa ainoa koko monisataista historiaa vahvasti yhdistävä piirre." (s. 201)
Matka jonnekin pääni kerrostumiin ja aikaan lapsuudessa, jolloin tiesin, kuka tanssi ensimmäisenä sylfidinä maailmassa tai mikä oli nimeltään ensimmäinen suomalainen baletti.
Useammassa kohdassa jouduin toteamaan, että onko tuokin päähänpinttymä tai vääristynyt ajatusmalli päässäni peräisin vuosilta tangon ääressä. Teokselta olisin kaivannut enemmän terävyyttä ja selkeyttä, mutta se saattaa olla tietoista poispäin kirjoittamista baletin säännöistä. Monesti mietin, mikä on teoksen yleisö: baletin maailman tuntevat vai tuntemattomat. Kirjaa lukiessa päädyin edelliseen, muutaman päivän mutusteltuani jälkimmäiseen.
Ilahdun aina, kun kustantajien listoilta löytyy balettia käsittelevä uutuuskirja. Sellaista ei valitettavasti kovin usein tapahdu, joten Henna Raatikaisen esseetä ja tietokirjaa yhdistelevä Kuinka baletti nousi jaloista päähäni oli harvinainen herkku. Jo 4-vuotiaana balettikoulut aloittanut Raatikainen kertoo melko tutun kuuloista tarinaa intomielisestä treenaamisesta, tylsistymisestä, epäonnistumisen pelosta, sekä luopumisen tuskasta, kun tie lopulta nousi pystyyn. Noista vuosista häntä jäi vaivaamaan lukuisat miksi-kysymykset, joita silloin pidettiin sopimattomina ja joihin hän ei koskaan saanut opettajiltaan vastauksia. Miksi treenitunti etenee kuten etenee, miksi tyttöjen ulkoasuun kiinnitetään niin valtavasti huomiota, miksi on oltava aina hiljaa ja kuuliainen? Tai miksi ei koskaan treenata vaikkapa rap-musiikin tahtiin?
Raatikainen lähtee hakemaan vastauksia näihin ja moniin muihin kysymyksiin käymällä läpi baletin historiaa ja nykytilaa, lukemalla kuuluisien koreografien tanssijoiden kirjoittamia elämäkertoja ja oppikirjoja, sekä perehtymällä alan tutkimukseen. Varsin moniin kysymyksiin vastaukseksi jää epätyydyttävä “koska niin on aina tehty” tai “se nyt vaan näyttää paremmalta”. Raatikainen pohtii myös ajankohtaisia teemoja baletin ongelmista, erityisesti sen yksipuolista naiskuvaa, eurosentrisyyttä sekä häirintätapauksia. Baletti on monin tavoin tiukasti menneessä kiinni, ja vaikka klassikkobaleteista on tehty monia uudistettuja versioita, ne eivät ole onnistuneet hurmaamaan yleisöä kuten vanhalle uskolliset.
Raatikaisen pohdinnoissa on varsinkin kirjan alkupuolella paljon minulle uutta ja kiinnostavaa. Loppua kohden fokus hiukan hajoaa, kun kirjailija ei onnistu löytämään kysymyksiinsä sekä järkeä että tunnetta tyydyttäviä vastauksia. Itselleni Raatikaisen kirjaa lukiessa jäi kaihertamaan ennen kaikkea yksi kysymys: missä on baletin tanssimisen ilo? Miksi ei voi tyytyä siihen mitä on ja mihin pystyy, ja nauttia siitä? Balettia kaipaava Raatikainen miettii itsekin, miksi hän ei aloita rakastamaansa lajia uudelleen aikuisena, ihan vain omaksi ilokseen, mutta hän ei lopulta pysty siihen. Balettiin yhdistyy hänellä täydellisyys, eikä vähempi riitä. Niinpä on tyydyttävä tanssimaan steppiä, ja katselemaan täydellistä balettia katsomon puolelta. Onneksi en aloittanut baletti lapsena..
En kerta kaikkiaan ymmärrä, yrittääkö teos olla tietokirja vai omaelämäkerta, sillä molempien yhdistäminen ontuu pahasti. Samassa kirjassa käydään läpi kirjoittajan lapsuuden balettipukujen värit, Raamatun jakeita ja lasipeilien historiaa - melkoinen sekametelisoppa siis. Toki ymmärrän, että pelkästään siinä, että on teini-ikäisenä luopunut tanssiharrastuksesta, ei vielä ole ihan aineksia mielenkiintoiseen elämäkertateokseen, ja siksi kai näkökulmaa on lähdetty laajentamaan. Toteutus on kömpelö, mutta on joukossa ihan mielenkiintoisiakin pohdinnan palasia.
Baletti on urheilulaji (vai taidemuoto?), josta en luultavasti voisi olla vähempää perillä. Kirja kiinnosti, koska minulla on ilo tuntea kirjailija, ja olin vakuuttunut, että teoksen täytyy olla hyvä sekä hyvin tehty. Näitä molempia se oli.
Sain sukeltaa itselleni täysin vieraaseen ympäristöön, oppia uutta ja hämmästellä balettia paitsi kaikkine nyansseineen myös osana eurooppalaista yhteiskuntahistoriaa. Sisäpiirin silmät auttavat lukijaa ymmärtämään ja tunnistamaan baletin niin kovin erikoisia lainalaisuuksia.
Innostun aina teoksista (ja ihmisistä), jotka kahlaavat omissa erikoisaloissaan syvällä. Pidin siitä, että tämä opus ei siitä huolimatta tunnu yksinkertaistavan balettia liikaa, vaan - ainakin tämä kuva minulle jäi - nostaa pinnalle sen kaiken sosiaalisesti, yhteiskunnallisesti ja moraalisesti kompleksisen mutta intohimoisen kokonaisuuden, mitä laji edustaa niin hyvässä kuin pahassa.
Ja juuri siksi taisin itsekin kaiken järjen vastaisesti hieman ihastua balettiin. Ensi syksynä on ohjelmassa varmasti yksi balettinäytös, ensimmäistä kertaa sitten 90-luvun.
Henna Raatikainen kertoo älykkäästi ja analyyttisesti omasta katkenneesta balettiharrastuksestaan ja klassisesta baletista yleisesti. Mielestäni oman kokemuksen ja baletin historian ja teorian yhdistäminen onnistuu aika hienosti, vaikka välillä tuntuu, että Raatikainen pakenee “teoriaan’ vapautuakseen tuskallisesta todellisuudesta. Suhtaudun itse jo lähtökohtaisesti negatiivisesti klassiseen balettiin, ja minuun silmissäni balettikoulu on tuhonnut Raatikaiselta mahdollisuuden olla tyytyväinen itseensä ja elämäänsä. Raatikainen avaa klassisen baletin juonikuvastoa ja naiskuvaa sekä kertoo ihailluista ballerinoista. Se kaikki on rajoittavaa, pakottavaa ja ahdistavaa, siksi onkin aika mainiota, että kirjoittaja paljastaa jatkuvasti haaveilevansa balettitanssija urasta. Kiinnostava ja kauhistuttava kirja.
Olen innokas baletinkatsoja ja olen harrastanut (muuta) tanssia useita vuosia, joten Henna Raatikaisen Kuinka baletti nousi jaloista päähäni -kirjaan oli kiinnostavaa tarttua. Raatikainen kertoo omista kokemuksistaan baletin parissa, kritisoi ja kyseenalaistaa baletin asetelmia sekä kertoo tanssitaiteen historiasta.
Baletti on ihanaa, mutta järjellä ajatellen aivan kamalaa. Raatikaisen mieleen on noussut lukuisia kysymyksiä, joista keskeisin näyttää olevan "Miksi?", johon hän ei tunnu saavan tyydyttävää vastausta.
Koukuttava sukellus balettimaailmaan ja baletin historiaan. Tarinallisen tietokirjaformaatin valinta on tässä osunut nappiin, tosin välillä kirjailijan balettikokemuksista kertovat osuudet pohdintoineen olivat minun makuuni hiukan liian särmikkäitä tai poleemisia, vaikkakin rehellisiä. Lukukokemus oli joka tapauksessa miellyttävä ja mitä viihdyttävin. Tietoa oli runsaasti, eikä mitään jäänyt puuttumaan. Todella positiivinen yllätys!
Tämä oli mielenkiintoinen katsaus maailmaan, josta en tiennyt hirveästi etukäteen. Huomasin tätä lukiessani, että lajin tiukkuus ja ihanteet alkoivat jopa ärsyttää. On jollakin tasolla käsittämätöntä, miten nuoret lapset tahtovat (tai: lasten vanhemmat tahtovat) olla luomassa jotain kaunista, mutta niin ankaraa ja perinteistä (tämä ei ole siis kritiikkiä balettia kohtaan, vaan oma ajatusprosessini jonka kirja provosoi). Tämän lisäksi en rikastunut paljoa, mutta siis ihan suositeltava teos. Baletti ei ole ikinä erityisemmin kiinnostanut, mutta nyt voisin olla halukkaampi katsomaan balettia.