What do you think?
Rate this book
Putkinotko #3
Putkinotko
Joel Lehtosen (1881-1934) mestariromaani Putkinotko ilmestyi alun alkaen kahtena osana 1919-1920: Putkinotkon metsäläiset ja Putkinotkon harrastelijat. Ne laitettiin välittömästi yksiin kansiin, ja 1920 ilmestyi Putkinotko. Kuvaus laiskasta viinarokarista ja tuhmasta herrasta, yhden päivän romaani kirjakauppias Aapeli Muttisesta ja Juutas Käkriäisestä ja hänen pesueestaan. Se on "suomalaisen kirjallisuuden parhaita teoksia", niin kuin Aarne Kinnunen esipuheessaan sanoo ja kiittää "romaanin runsautta, sen värikkyyttä, sen loistoa ja valoa, elävien henkilökuvien määrää, sen kielen ilmeikkyyttä". Romaanin kesäiseen päivään tuntuu mahtuvan kaikki: heleä aamu ja illan pimeä, koko aistein havaittava maailma ja sen takaa aavisteltu, luonto ja ihminen, sorrettujen ja sortajien väliset jännitteet, raikuva riemu ja kaupat manalaisen kanssa. Putkinotko tuntuu elämän kokoiselta ja muotoiselta.
430 pages, Hardcover
First published January 1, 1920
20 people are currently reading
235 people want to read
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 19 of 19 reviews
April 20, 2016
Kolme tähteä vain, sen verran takkuista oli lukeminen. Kielenkäytöltään oivallista ja toki hienosti Lehtonen Putkinotkossa käsittelee monensorttisia yhteiskunnallisia ilmiöitä perhesuunnittelusta luokkaeroihin. Ristiriita siinä, miten Aapeli Muttinen itsensä näkee suhteessa Käkriäisiin ja miten Käkriäiset tämän suhteen kokevat, on jotenkin perin herkullinen.
Yhdenpäivänromaani, toki, mutta lopussa kyllä risoi, kun ei selvinnyt, mitä seuraavana päivänä tapahtui. Olisipa ollut mielenkiintoista tietää. Mutta paljon kyllä mahtui tapahtumaa yhteen päivään, vaikka Juutas Käkriäinen saamaton mies onkin.
Lukemisen arvoinen klassikko.
Yhdenpäivänromaani, toki, mutta lopussa kyllä risoi, kun ei selvinnyt, mitä seuraavana päivänä tapahtui. Olisipa ollut mielenkiintoista tietää. Mutta paljon kyllä mahtui tapahtumaa yhteen päivään, vaikka Juutas Käkriäinen saamaton mies onkin.
Lukemisen arvoinen klassikko.
August 14, 2023
Tässä oli niin pulppuavaa ja rönsyilevää sanastoa, että harvalla se sivulla tunsi ihan itsestään rikastuvansa. Syömiselle, suuttumiselle, äänen päästämiselle ja leppymiselle ynnä luonnollisille ruumiintoiminnoille, elikkä niille tyypillisimmille tekemisille ainakin löytyi niin maan pirusti loistavia vaihtoehtoja, joita koetan jalkauttaa parhaani taas käyttöön.
Virkistävää, vaikka vähemmän käyttistä, oli myös agraarisanasto kaikkine väännöksineen, ja erityisesti eri tavoilla epäsopivien tai tuusan nuuskaksi kuluneiden vaatteiden kuvaus!
Yhden päivän romaani puolen tuhannen sivun täräytyksenä menee joutuisasti seuratessa, miten Käkriäisillä koetetaan ruveta töihin tai pakoilla hommia taikka sorvin ääreen pakottaa. Valtavaa lapsilaumaa, huonosti hoidettuja voudin tehtäviä vastaan saatua pihapiiriä ja mainittua laiskaa voutia, Juutas Käkriäistä, hyysää ja kaitsee Rosina, aloitekykyisenä mutta perhesuunnittelun vaikeuden ja saamattoman miehen väsyttämänä. Rosinan messuava metatyön tekeminen olikin aivan kaikista nautinnollisinta, vaikka myös sydämeen pistävintä antia. Pakko on myös mainita loputon määrä etenkin perheen lasten toinen toisilleen syöttämää pajunköyttä, milloin mahtaillakseen, milloin ihan muuten vain. Käärmenäyttelyssä kaupungissa käyneen Saaran jutuissa lentävät jo lentokoneetkin, ja Putkinotkoon juurtuneiden mielikuvituksessa ulkomaailma lähikaupunkia myöten on paitsi kauhun, myös oppimattoman kaihon kohde. Eniten lukiessa kylmäsi ajatus siitä, mitä minustakin olisi tullut, jos olisin syntynyt sen kolmisen sukupolvea takaperin ilman tavaamaan oppimisen lahjaa.
Myötätuntoinen mutta leikiksi lyövä kerronta fokalisoituu taitavasti milloin kenenkin näkökulmaan Hurja-koirasta eri tavoilla kunnottomiin lapsiin tai maat osin tolstoilaisessa mielenliikutuksessa, osin omanvoiton pyynnissä Käkriäisille hoidettaviksi antaneeseen herraan. Erityisen mehukasta on kaikkien muiden tuomioissa auttamattoman saamattoman Juutaksen järkeilyt siitä, miksi yhteen tai toiseen tekemiseen ei ihan vielä tohdi ruveta.
Halki teoksen kantaa paitsi melko peittelemätön ehkäisyä puoltava linja, myös yhteiskuntaluokkien välisten solmujen ja kaunojen perkaaminen useammasta kuin yhdestä näkökulmasta. Tulipa loistavasta, tyypittelevästä hahmokavalkadista mieleen Gogolkin. Ja luontokuvaus, se on kuin suoraan Team Finlandin sauhuavimmasta näppäimistöstä, mutta aseistariisuvan taitavasti kirjoitettua imelimmilläänkin.
Virkistävää, vaikka vähemmän käyttistä, oli myös agraarisanasto kaikkine väännöksineen, ja erityisesti eri tavoilla epäsopivien tai tuusan nuuskaksi kuluneiden vaatteiden kuvaus!
Yhden päivän romaani puolen tuhannen sivun täräytyksenä menee joutuisasti seuratessa, miten Käkriäisillä koetetaan ruveta töihin tai pakoilla hommia taikka sorvin ääreen pakottaa. Valtavaa lapsilaumaa, huonosti hoidettuja voudin tehtäviä vastaan saatua pihapiiriä ja mainittua laiskaa voutia, Juutas Käkriäistä, hyysää ja kaitsee Rosina, aloitekykyisenä mutta perhesuunnittelun vaikeuden ja saamattoman miehen väsyttämänä. Rosinan messuava metatyön tekeminen olikin aivan kaikista nautinnollisinta, vaikka myös sydämeen pistävintä antia. Pakko on myös mainita loputon määrä etenkin perheen lasten toinen toisilleen syöttämää pajunköyttä, milloin mahtaillakseen, milloin ihan muuten vain. Käärmenäyttelyssä kaupungissa käyneen Saaran jutuissa lentävät jo lentokoneetkin, ja Putkinotkoon juurtuneiden mielikuvituksessa ulkomaailma lähikaupunkia myöten on paitsi kauhun, myös oppimattoman kaihon kohde. Eniten lukiessa kylmäsi ajatus siitä, mitä minustakin olisi tullut, jos olisin syntynyt sen kolmisen sukupolvea takaperin ilman tavaamaan oppimisen lahjaa.
Myötätuntoinen mutta leikiksi lyövä kerronta fokalisoituu taitavasti milloin kenenkin näkökulmaan Hurja-koirasta eri tavoilla kunnottomiin lapsiin tai maat osin tolstoilaisessa mielenliikutuksessa, osin omanvoiton pyynnissä Käkriäisille hoidettaviksi antaneeseen herraan. Erityisen mehukasta on kaikkien muiden tuomioissa auttamattoman saamattoman Juutaksen järkeilyt siitä, miksi yhteen tai toiseen tekemiseen ei ihan vielä tohdi ruveta.
Halki teoksen kantaa paitsi melko peittelemätön ehkäisyä puoltava linja, myös yhteiskuntaluokkien välisten solmujen ja kaunojen perkaaminen useammasta kuin yhdestä näkökulmasta. Tulipa loistavasta, tyypittelevästä hahmokavalkadista mieleen Gogolkin. Ja luontokuvaus, se on kuin suoraan Team Finlandin sauhuavimmasta näppäimistöstä, mutta aseistariisuvan taitavasti kirjoitettua imelimmilläänkin.
January 18, 2021
kuuntelin nii meni ehkä 1/3 ohi... yle areenassa! Hyvä lukija!
March 13, 2023
4.5 / 5.0
Putkinotkon kertoja pukee lukijan mukavasti, hieroo tämän hartioita ja ottaa tämän kanssa siivaleen korpijoonia. Hän lataa piipun täyteen tabutonta tupakkia, läppäisee lukijaa wanhan ajan viattomalla väkivallalla ja pyytää tätä mukaansa metsäreissulle. Kävelyn aikana hän pysähtyy kerta toisensa jälkeen katsomaan taivaanrannan värileikkiä, kukkivia mättäitä, hongiston viuhkimista… lukijaa saattaa ensin vähän risoa, mutta kertojan hyväntuulisuus ja sisäisesti hehkuva ymmärrys ovat sen verta vastaansanomattomia, että tämä alkaa itsekin katsella ympärilleen flaneurin verkkaisuudella. Se jos mikä saa hengityksen tasaantumaan; hitaasti pullistuvat keuhkot kuljettavat kehoon mitä happirikkainta verta, ja aistit virittyvät jokaiselle askeleelle, rasahdukselle ja vastaantulevalle luonnonilmiölle.
Lehtosen kerronta on kuin vanhan, paljon kokeneen henkilön kotiinpaluun lämmittämää havainnointia. Se on myös ihmisen itsekkäimpiäkin ajatuksia ymmärtävää ja suopeasti kuvailevaa, ja paikallismurteen piiruntarkkaa toisintamista. Hän luo katkeilevalla ja fundeeraavalla kertomuksellaan niin detalji- ja kielirikkaan mielenmaiseman, että Putkinotko voi helposti asettua muiden sukulaistensa rinnalle maailmankirjallisuuden kaanoniin. Hänen ihmiskuvauksensa on kaikessa konstailemattomuudessaan ja hymynkaarten siivittämässä ymmärryksessään ihan omaa luokkaansa, ja hienovaraisesti hänen kertojaäänensä aina ujuttautuu kunkin henkilöhahmon liiveihin, omalla äänellä suodattaen näiden ajatuksia ja maailmankatsomusta ja vain hieman etäisyyttä ottaen.
Etäisyyden pienuus on merkittävää siksikin, että tässä teoksessa silmiin pistää ja nenään tarttuu paljon vastenmielisiä tai epätoivottavia asioita. On likaa, luteita, tappouhkauksia, julmettua kiroamista, laiskuutta, kyynärpäin varustettua itsekkyyttä, karmeaa huutoa, rupia, mahakäärmeitä, hellakoukun uhalla kasvattamista, köyhyyttä, ränsistyneitä rakennuksia, pilkkaa, häpeää, pohjatonta itsekehua, vahingollista taikauskoa, välinpitämättömyyttä, pettävää ehkäisyä, “hajua, lemua jatkuvaa”... Ja silti, silti niistä kerrotaan niin suurella sydämellä, että lukija ei tohdi antaa moraalisen pikkuvihan sumentaa empatiaansa. Lehtosen kuvaama Käkriäisen perhehän yrittää selviytyä kurjissa olosuhteissa, ja ei ainoastaan onnistu tässä vaan onnistuu myös nauttimaan elämästään pienin sysäyksin. Tätä kuorruttamatonta iloa seuraa mielellään: milloin se tulee veijarimaisesta paremmuudentunteesta, milloin vehnäsistä, milloin kalareissuista, milloin spontaanista laulunliverryksestä!
Kaiken aikaa Lehtonen pitää mukanaan kauniin Saimaan luonnon. Oli se sitten Käkriäisten tai Muttisen ja hänen Lyygiansa ympärillä, on se kaikessa värikkyydessään ja vaiheissaan sanomattoman kaunista. Tämä ympäristö pitää rauhallisesti sisällään kaikki elijät, ja kunhan vain kukin kiireiltään ehtii, on se heidän ympärillään ihailtavana ja rauhoittavana kaikkeutena. Välillä se saa jumalaisia piirteitä, kun uskovaisemmat henkilöt (kuten Rosina ja hänen äitinsä) katselevat maailmaa sallimuksen näkökulmasta. Välillä se saa esteettisiä maalauspiirteitä, kun kirjakauppias Muttinen saapuu katsastamaan tiluksiaan. Mutta suurimman osan aikaa se on se tuttu maailma, jota romaanin henkilökunta asuttaa - ja jota kertoja avaa kanervankorsi kerrallaan.
Vaikka teoksessa on hahmoja melkein parisenkymmentä, antaa se täyteläisimmät kuvat Juutas Käkriäisestä, hänen vaimostaan Eufrosynestä ja heidän vuokraisännästään Aapeli Muttisesta. Juutas Käkriäinen on verkkainen skolastikko (mikäli mennään sanan alkulähteille), joka ei pahemmin työstä välitä. Hän ei kuitenkaan pidä itseään laiskurina: ei, hän ei vaan kerta kaikkiaan pidä siitä, että hänen ei anneta toimittaa tehtäviään omaa tahtia. Itse asiassa hän on varsin ylpeä pystyväisyydestään kun sille päälle sattuu, ja on vieläpä vakuuttunut omista parantajantaidoistaan ja tietämyksestään. (Sivistyneemmän henkilön näkökulmasta Käkriäinen lähinnä keräilee paskasontiaisia tienposkesta, haukkuu terveellisempiä vihanneksia “paskiksi”, uskoo käen muuttuvan haukaksi syssymmällä ja että maapallo ei helvetissä ole mikään “palli”.) Jos Käkriäistä aletaan liikaa provosoimaan, voi hän tulistua jopa niin, että pieksee kanan aidanseivästä vasten tai uhkaa polttaa lapsikultansa hornankattilassa. Käkriäinen kuitenkin luo omaa sosiaalista todellisuuttaan määrätietoisesti, veistää itsestään Putkinotkon jumalaa, ja jos hän nyt välillä kehuu itseään liiaksi, niin omatunnon nimeen hän kyllä vähän lieventää kehujaan… mutta kehuiksi ne silti jäävät haisemaan. On se eri mies, se Juutas!
Hänen vaimonsa Rosina on sen sijaan toista maata. Hän se avaa silmänsä (ja kurkkunsa) ensimmäisenä ja laskeutuu levolle viimeisenä. Hän jos joku on ahdistuksen ja helpotuksen ristitulessa raatava, sillä hänen päässään pyörivät yhtäältä kotitöiden (tai oikeastaan selviytymisen) tärkeys ja toisaalta ihmiselämän tarvitsema ilo. Hän tietää olevansa heikko kasvattaja, sillä eivätpä hänen väkivaltaiset uhkailunsa lapsiin tepsi: ja toisaalta hän haluaa kyllä antaa lasten olla lapsia. Ja lapsiaan hän kyllä Juutaksen lailla rakastaakin, mutta niitä kun siunaantuu turhankin paljon tähän louhiseen maailmaan - nytkin kirjan tapahtumapäivänä Rosinalla on vahva etiäinen, että raskaana hän taas on. Eivät korpinrasvatipat taaskaan auttaneet. Vaan kukapa köyhältä elämän iloja kieltämään - itse asiassa, miten kehtaavat köyhiä niin yrmiä ne parempiosaiset, mokomat pöyhkiöt. Ja kun Rosina oikein tulistuu, hän saa kyllä arkkunsa auki ja päästää ilmoille sellaisen papattimyrskyn, että siinä saa nykyihminenkin haukkoa henkeään. Kaiken kaikkiaan Rosina on se hahmo, joka kantaa Putkinotkon kärsimykset tukevimmin harteillaan, ja häneen lukija samaistuu monessakin mielessä - ja suree samalla raiskaparkaa.
Esteettisesti kultivoitunut Tolstoi-fani Aapeli Muttinen saapuu tiluksilleen vasta kirjan loppuvaiheilla, mutta hänen hieman humoristisen lihava olemuksensa saa lopulta myös substanssia ympärillensä - ehkä suorasanaisimmin koko kirjasta. Hän itse kuvaa itsensä hieman quixotemaiseksi hahmoksi, jolla oli joskus jaloja pyrkimyksiä sivistää Juutas Käkriäistä ja tämän perhettä, muovata heistä romanttisen kansalliskuvan saarijärviä, ja ihailla teostaan huvilansa terassilta hymy huulilla. Noh, kymmenen vuotta siitä projektin aloituksesta on kulunut, ja lopputulema on kaikkea muuta kuin sivistynyt metsäläinen. Muttinen tiedostaa oman projektinsa turhuuden, ja jopa sättii itseään tuosta halusta alkaa muuttamaan tuota perhettä, jotka ovat kaikessa autenttisessa metsäläisyydessään nimenomaan eläviä ihmisiä. Muttinen tiedostaa oman sosiaalisen asemansa ja ymmärtää Käkriäisten häntä kohtaan tunteman vihan (eiväthän he edes omistaneet viljelemäänsä maata), ja tulee siinä ohessa ripittäytyneeksi ikään kuin itselleen.
Tässä on myös Putkinotkon eräs teesi: millä oikeudella sosiaalinen luokka haluaa muuttaa toista, ja millä tiedolla he tiedostavat toisen tarpeet? Kirja ei tarjoa tähän vastauksia, vaan pikemminkin pyrkii näyttämään metsäläiskansan hyvin individualistisessa ja monikirjavassa valossa, jolloin lukija pääsee hetkeksi uiskentelemaan kuvitellun köyhälistön ajatuksiin. Ei lukija tämän myötä toki ala ajattelemaan, että tieto, tiede ja sivistys ovat täysin tyhjänpäiväisiä ja että hyysääminen on pirunpaskaa, vaan kirja antaa lukijalle mahdollisuuden nähdä porvarikansalle inhottavia asioita elämääymmärtävässä valossa - osana kaikkien asuttavaa maailmaa. Tämän ymmärryksen levittäminen laajalti on ylipäätään kaunokirjallisuuden voimakkaimpia tapoja muuttaa todellisuutta, ja Putkinotko onnistuu siinä huippuarvosanoin.
Kirja myös maalailee kohtauksia lapsuuden monista puolista, jotka ovat tärkeitä ajatelmia, joita itse kukin tekisi hyvin soveltaessaan arkirutiininsa lomassa (esim. bussissa istuen). Lapset osaavat olla herttaisia ja viattomia ihmetys silmissään paistaen ja puhdas ilo huulilta pursuten. He osaavat myös olla vastuuttomia ja ilkeitäkin, totaalisen itsekkäitä tyhjäpäitä, jotka lähinnä matkivat isompiaan ja nauttivat saadessaan reaktioita hinnalla millä hyvänsä. Putkinotko vilisee kuvauksia ja detaljeja lapsuudesta ja vähän kaikesta muustakin, ja ne on esitetty monilta eri kanteilta - eli teos on ehdottoman täyteläinen, kaukana naiivista silottelusta.
Niin paljon on suitsutettu teosta, että annetaan pari risuakin. Lehtosen suurin ongelma teoksessa on, että hän luottaa liikaa kielen voimaan ja kuvailujensa pikanttisuuteen (lainatakseni aikalaisarvostelujen käyttämää muotisanaa). Yleensähän en ole moksiskaan tällaisesta, sillä kielenhän tulee olla tärkein päähenkilö teoksessa kuin teoksessa. Mutta Putkinotkossa lautojen läpi paistaa se ikävä seikka, että kuvaukset ovat levitä käsiin. Lukijan huomio kääntyy tänne ja tuonne, mutta lopulta hän huomaa, että ei siinä päänkääntymisellä aina mitään suurempaa syytä ollut.
Ja kun romaani loppuu ikään kuin seinään, voikin kysyä: “Miksi kirja ei ollut 500 sivua pidempi?” Kirjan kerronta oli ainutlaatuisen mukaansatempaavaa ja rikasta, ja sitten se vaan törmää seinään ja lopettaa. Lopussa, jossa pitäisi seistä salskea kiitos, odottaakin vain pieni, ruma pettymys: näinkö nämä hikiset kenkkuinniemeläiset on jätettävä? Tämän vuoksi syyttäisin Lehtosta pienestä leväperäisyydestä teoksensa suhteen - ei tällaista voi oikein perustella kuin jollain puhkikuluneilla fraaseilla (“Elämäkin loppuu kesken!”), jotka eivät oikein jaksa itseäni enää innostaa.
Mutta tehty mikä tehty. Ja hyvä, että tämmöinen romaani on tehty. Putkinotko on pienistä säröistään huolimatta merkkiteos, jonkalaisista Suomen kansa saa olla saamarin ylpeä.
Putkinotkon kertoja pukee lukijan mukavasti, hieroo tämän hartioita ja ottaa tämän kanssa siivaleen korpijoonia. Hän lataa piipun täyteen tabutonta tupakkia, läppäisee lukijaa wanhan ajan viattomalla väkivallalla ja pyytää tätä mukaansa metsäreissulle. Kävelyn aikana hän pysähtyy kerta toisensa jälkeen katsomaan taivaanrannan värileikkiä, kukkivia mättäitä, hongiston viuhkimista… lukijaa saattaa ensin vähän risoa, mutta kertojan hyväntuulisuus ja sisäisesti hehkuva ymmärrys ovat sen verta vastaansanomattomia, että tämä alkaa itsekin katsella ympärilleen flaneurin verkkaisuudella. Se jos mikä saa hengityksen tasaantumaan; hitaasti pullistuvat keuhkot kuljettavat kehoon mitä happirikkainta verta, ja aistit virittyvät jokaiselle askeleelle, rasahdukselle ja vastaantulevalle luonnonilmiölle.
Lehtosen kerronta on kuin vanhan, paljon kokeneen henkilön kotiinpaluun lämmittämää havainnointia. Se on myös ihmisen itsekkäimpiäkin ajatuksia ymmärtävää ja suopeasti kuvailevaa, ja paikallismurteen piiruntarkkaa toisintamista. Hän luo katkeilevalla ja fundeeraavalla kertomuksellaan niin detalji- ja kielirikkaan mielenmaiseman, että Putkinotko voi helposti asettua muiden sukulaistensa rinnalle maailmankirjallisuuden kaanoniin. Hänen ihmiskuvauksensa on kaikessa konstailemattomuudessaan ja hymynkaarten siivittämässä ymmärryksessään ihan omaa luokkaansa, ja hienovaraisesti hänen kertojaäänensä aina ujuttautuu kunkin henkilöhahmon liiveihin, omalla äänellä suodattaen näiden ajatuksia ja maailmankatsomusta ja vain hieman etäisyyttä ottaen.
Etäisyyden pienuus on merkittävää siksikin, että tässä teoksessa silmiin pistää ja nenään tarttuu paljon vastenmielisiä tai epätoivottavia asioita. On likaa, luteita, tappouhkauksia, julmettua kiroamista, laiskuutta, kyynärpäin varustettua itsekkyyttä, karmeaa huutoa, rupia, mahakäärmeitä, hellakoukun uhalla kasvattamista, köyhyyttä, ränsistyneitä rakennuksia, pilkkaa, häpeää, pohjatonta itsekehua, vahingollista taikauskoa, välinpitämättömyyttä, pettävää ehkäisyä, “hajua, lemua jatkuvaa”... Ja silti, silti niistä kerrotaan niin suurella sydämellä, että lukija ei tohdi antaa moraalisen pikkuvihan sumentaa empatiaansa. Lehtosen kuvaama Käkriäisen perhehän yrittää selviytyä kurjissa olosuhteissa, ja ei ainoastaan onnistu tässä vaan onnistuu myös nauttimaan elämästään pienin sysäyksin. Tätä kuorruttamatonta iloa seuraa mielellään: milloin se tulee veijarimaisesta paremmuudentunteesta, milloin vehnäsistä, milloin kalareissuista, milloin spontaanista laulunliverryksestä!
Kaiken aikaa Lehtonen pitää mukanaan kauniin Saimaan luonnon. Oli se sitten Käkriäisten tai Muttisen ja hänen Lyygiansa ympärillä, on se kaikessa värikkyydessään ja vaiheissaan sanomattoman kaunista. Tämä ympäristö pitää rauhallisesti sisällään kaikki elijät, ja kunhan vain kukin kiireiltään ehtii, on se heidän ympärillään ihailtavana ja rauhoittavana kaikkeutena. Välillä se saa jumalaisia piirteitä, kun uskovaisemmat henkilöt (kuten Rosina ja hänen äitinsä) katselevat maailmaa sallimuksen näkökulmasta. Välillä se saa esteettisiä maalauspiirteitä, kun kirjakauppias Muttinen saapuu katsastamaan tiluksiaan. Mutta suurimman osan aikaa se on se tuttu maailma, jota romaanin henkilökunta asuttaa - ja jota kertoja avaa kanervankorsi kerrallaan.
Vaikka teoksessa on hahmoja melkein parisenkymmentä, antaa se täyteläisimmät kuvat Juutas Käkriäisestä, hänen vaimostaan Eufrosynestä ja heidän vuokraisännästään Aapeli Muttisesta. Juutas Käkriäinen on verkkainen skolastikko (mikäli mennään sanan alkulähteille), joka ei pahemmin työstä välitä. Hän ei kuitenkaan pidä itseään laiskurina: ei, hän ei vaan kerta kaikkiaan pidä siitä, että hänen ei anneta toimittaa tehtäviään omaa tahtia. Itse asiassa hän on varsin ylpeä pystyväisyydestään kun sille päälle sattuu, ja on vieläpä vakuuttunut omista parantajantaidoistaan ja tietämyksestään. (Sivistyneemmän henkilön näkökulmasta Käkriäinen lähinnä keräilee paskasontiaisia tienposkesta, haukkuu terveellisempiä vihanneksia “paskiksi”, uskoo käen muuttuvan haukaksi syssymmällä ja että maapallo ei helvetissä ole mikään “palli”.) Jos Käkriäistä aletaan liikaa provosoimaan, voi hän tulistua jopa niin, että pieksee kanan aidanseivästä vasten tai uhkaa polttaa lapsikultansa hornankattilassa. Käkriäinen kuitenkin luo omaa sosiaalista todellisuuttaan määrätietoisesti, veistää itsestään Putkinotkon jumalaa, ja jos hän nyt välillä kehuu itseään liiaksi, niin omatunnon nimeen hän kyllä vähän lieventää kehujaan… mutta kehuiksi ne silti jäävät haisemaan. On se eri mies, se Juutas!
Hänen vaimonsa Rosina on sen sijaan toista maata. Hän se avaa silmänsä (ja kurkkunsa) ensimmäisenä ja laskeutuu levolle viimeisenä. Hän jos joku on ahdistuksen ja helpotuksen ristitulessa raatava, sillä hänen päässään pyörivät yhtäältä kotitöiden (tai oikeastaan selviytymisen) tärkeys ja toisaalta ihmiselämän tarvitsema ilo. Hän tietää olevansa heikko kasvattaja, sillä eivätpä hänen väkivaltaiset uhkailunsa lapsiin tepsi: ja toisaalta hän haluaa kyllä antaa lasten olla lapsia. Ja lapsiaan hän kyllä Juutaksen lailla rakastaakin, mutta niitä kun siunaantuu turhankin paljon tähän louhiseen maailmaan - nytkin kirjan tapahtumapäivänä Rosinalla on vahva etiäinen, että raskaana hän taas on. Eivät korpinrasvatipat taaskaan auttaneet. Vaan kukapa köyhältä elämän iloja kieltämään - itse asiassa, miten kehtaavat köyhiä niin yrmiä ne parempiosaiset, mokomat pöyhkiöt. Ja kun Rosina oikein tulistuu, hän saa kyllä arkkunsa auki ja päästää ilmoille sellaisen papattimyrskyn, että siinä saa nykyihminenkin haukkoa henkeään. Kaiken kaikkiaan Rosina on se hahmo, joka kantaa Putkinotkon kärsimykset tukevimmin harteillaan, ja häneen lukija samaistuu monessakin mielessä - ja suree samalla raiskaparkaa.
Esteettisesti kultivoitunut Tolstoi-fani Aapeli Muttinen saapuu tiluksilleen vasta kirjan loppuvaiheilla, mutta hänen hieman humoristisen lihava olemuksensa saa lopulta myös substanssia ympärillensä - ehkä suorasanaisimmin koko kirjasta. Hän itse kuvaa itsensä hieman quixotemaiseksi hahmoksi, jolla oli joskus jaloja pyrkimyksiä sivistää Juutas Käkriäistä ja tämän perhettä, muovata heistä romanttisen kansalliskuvan saarijärviä, ja ihailla teostaan huvilansa terassilta hymy huulilla. Noh, kymmenen vuotta siitä projektin aloituksesta on kulunut, ja lopputulema on kaikkea muuta kuin sivistynyt metsäläinen. Muttinen tiedostaa oman projektinsa turhuuden, ja jopa sättii itseään tuosta halusta alkaa muuttamaan tuota perhettä, jotka ovat kaikessa autenttisessa metsäläisyydessään nimenomaan eläviä ihmisiä. Muttinen tiedostaa oman sosiaalisen asemansa ja ymmärtää Käkriäisten häntä kohtaan tunteman vihan (eiväthän he edes omistaneet viljelemäänsä maata), ja tulee siinä ohessa ripittäytyneeksi ikään kuin itselleen.
Tässä on myös Putkinotkon eräs teesi: millä oikeudella sosiaalinen luokka haluaa muuttaa toista, ja millä tiedolla he tiedostavat toisen tarpeet? Kirja ei tarjoa tähän vastauksia, vaan pikemminkin pyrkii näyttämään metsäläiskansan hyvin individualistisessa ja monikirjavassa valossa, jolloin lukija pääsee hetkeksi uiskentelemaan kuvitellun köyhälistön ajatuksiin. Ei lukija tämän myötä toki ala ajattelemaan, että tieto, tiede ja sivistys ovat täysin tyhjänpäiväisiä ja että hyysääminen on pirunpaskaa, vaan kirja antaa lukijalle mahdollisuuden nähdä porvarikansalle inhottavia asioita elämääymmärtävässä valossa - osana kaikkien asuttavaa maailmaa. Tämän ymmärryksen levittäminen laajalti on ylipäätään kaunokirjallisuuden voimakkaimpia tapoja muuttaa todellisuutta, ja Putkinotko onnistuu siinä huippuarvosanoin.
Kirja myös maalailee kohtauksia lapsuuden monista puolista, jotka ovat tärkeitä ajatelmia, joita itse kukin tekisi hyvin soveltaessaan arkirutiininsa lomassa (esim. bussissa istuen). Lapset osaavat olla herttaisia ja viattomia ihmetys silmissään paistaen ja puhdas ilo huulilta pursuten. He osaavat myös olla vastuuttomia ja ilkeitäkin, totaalisen itsekkäitä tyhjäpäitä, jotka lähinnä matkivat isompiaan ja nauttivat saadessaan reaktioita hinnalla millä hyvänsä. Putkinotko vilisee kuvauksia ja detaljeja lapsuudesta ja vähän kaikesta muustakin, ja ne on esitetty monilta eri kanteilta - eli teos on ehdottoman täyteläinen, kaukana naiivista silottelusta.
Niin paljon on suitsutettu teosta, että annetaan pari risuakin. Lehtosen suurin ongelma teoksessa on, että hän luottaa liikaa kielen voimaan ja kuvailujensa pikanttisuuteen (lainatakseni aikalaisarvostelujen käyttämää muotisanaa). Yleensähän en ole moksiskaan tällaisesta, sillä kielenhän tulee olla tärkein päähenkilö teoksessa kuin teoksessa. Mutta Putkinotkossa lautojen läpi paistaa se ikävä seikka, että kuvaukset ovat levitä käsiin. Lukijan huomio kääntyy tänne ja tuonne, mutta lopulta hän huomaa, että ei siinä päänkääntymisellä aina mitään suurempaa syytä ollut.
Ja kun romaani loppuu ikään kuin seinään, voikin kysyä: “Miksi kirja ei ollut 500 sivua pidempi?” Kirjan kerronta oli ainutlaatuisen mukaansatempaavaa ja rikasta, ja sitten se vaan törmää seinään ja lopettaa. Lopussa, jossa pitäisi seistä salskea kiitos, odottaakin vain pieni, ruma pettymys: näinkö nämä hikiset kenkkuinniemeläiset on jätettävä? Tämän vuoksi syyttäisin Lehtosta pienestä leväperäisyydestä teoksensa suhteen - ei tällaista voi oikein perustella kuin jollain puhkikuluneilla fraaseilla (“Elämäkin loppuu kesken!”), jotka eivät oikein jaksa itseäni enää innostaa.
Mutta tehty mikä tehty. Ja hyvä, että tämmöinen romaani on tehty. Putkinotko on pienistä säröistään huolimatta merkkiteos, jonkalaisista Suomen kansa saa olla saamarin ylpeä.
August 4, 2025
Jopas oli mukava elämys. Lehtosen Kuolleet omenapuut ei jäänyt muistoihin erityisen vaikuttavana, joten Putkinotko hieman yllättikin positiivisesti. Yhteen kesäpäivään mahtuu paljon elämää ja tapahtumista, vaikka juoni sinänsä ei aivan hurjia käänteitä sisälläkään. Mutta se onkin minusta osa kirjan viehätystä.
Juutas Käkriäinen on minusta paljolti vastenmielinen henkilö; enimmäkseen vastuuttomuutensa, omahyväisyytensä, itsekkyytensä ja varsinkin aggressiivisuutensa vuoksi. Mutta sympatiaakin häntä kohtaan kyllä tuntee, hän tekee sen mitä osaa eikä parempaan oikein kykene. Rosina sen sijaan minulle nousee kirjan varsinaiseksi päähenkilöksi. Voimakastahtoinen ja perhettään yli kaiken muun rakastava perheenäiti hoitaa ja organisoi kymmenen lapsensa ja miehensä sekä eläinlauman asioita paljolti yksin, ilman häntä ei mikään suju eikä etene.
Puolivälin jälkeen Putkinotkon omistaja Aapeli Muttinen Lyygia-heiloineen ilmaantuu kuvioihin mukaan. Yhteiskuntaluokkien erot ja ennakkoluulot ovat jatkuvasti tarinan taustalla. Missä määrin ennakkoluulot pitävät Muttisen ja Käkriäisten välillä paikkaansa? Eivät ainakaan täysin.
Muitakin henkilöitä kirjassa on, kuten Käkriäisten lapset ja Rosinan äiti, kaikki erottuvia persoonia. Lehtosen henkilökuvaus on oivallista ja näistä tyypeistä oppii pitämään, vaikkei kaikista ehkä niin tahtoisikaan pitää. Tapahtumat ovat paljolti arkisia mutta niihin sisältyy paljon myös komiikkaa, kuten Rosinan kaupunkimatkaan ja Juutaksen seikkailuihin jauhonostoreissullaan. Ja loppupuolella saunotaan, kauan. ♥️ Luonnon kauneudesta Lehtonen myös toki hekumoi ja siitä näin kesällä riittääkin nautintoa.
Vaikka yleinen tunnelma kirjassa on aika leppoisa, taustalla on synkempiäkin teemoja, kuten tietysti köyhyys ja sen tuomat ongelmat sekä niiden periytyminen. Mutta tätä lukiessa kuitenkin oli enimmäkseen hyvä olo, Käkriäisten perheen meluisaa arkea ja Muttisen ihania pohdiskeluja lukiessa. Kuten Muttinenkin tietää, kesäinen idylli on lyhyt ja onni elämässä samoin katoavainen. Mutta onneksi ainakin hetkittäin voi elämästä nauttiakin.
Juutas Käkriäinen on minusta paljolti vastenmielinen henkilö; enimmäkseen vastuuttomuutensa, omahyväisyytensä, itsekkyytensä ja varsinkin aggressiivisuutensa vuoksi. Mutta sympatiaakin häntä kohtaan kyllä tuntee, hän tekee sen mitä osaa eikä parempaan oikein kykene. Rosina sen sijaan minulle nousee kirjan varsinaiseksi päähenkilöksi. Voimakastahtoinen ja perhettään yli kaiken muun rakastava perheenäiti hoitaa ja organisoi kymmenen lapsensa ja miehensä sekä eläinlauman asioita paljolti yksin, ilman häntä ei mikään suju eikä etene.
Puolivälin jälkeen Putkinotkon omistaja Aapeli Muttinen Lyygia-heiloineen ilmaantuu kuvioihin mukaan. Yhteiskuntaluokkien erot ja ennakkoluulot ovat jatkuvasti tarinan taustalla. Missä määrin ennakkoluulot pitävät Muttisen ja Käkriäisten välillä paikkaansa? Eivät ainakaan täysin.
Muitakin henkilöitä kirjassa on, kuten Käkriäisten lapset ja Rosinan äiti, kaikki erottuvia persoonia. Lehtosen henkilökuvaus on oivallista ja näistä tyypeistä oppii pitämään, vaikkei kaikista ehkä niin tahtoisikaan pitää. Tapahtumat ovat paljolti arkisia mutta niihin sisältyy paljon myös komiikkaa, kuten Rosinan kaupunkimatkaan ja Juutaksen seikkailuihin jauhonostoreissullaan. Ja loppupuolella saunotaan, kauan. ♥️ Luonnon kauneudesta Lehtonen myös toki hekumoi ja siitä näin kesällä riittääkin nautintoa.
Vaikka yleinen tunnelma kirjassa on aika leppoisa, taustalla on synkempiäkin teemoja, kuten tietysti köyhyys ja sen tuomat ongelmat sekä niiden periytyminen. Mutta tätä lukiessa kuitenkin oli enimmäkseen hyvä olo, Käkriäisten perheen meluisaa arkea ja Muttisen ihania pohdiskeluja lukiessa. Kuten Muttinenkin tietää, kesäinen idylli on lyhyt ja onni elämässä samoin katoavainen. Mutta onneksi ainakin hetkittäin voi elämästä nauttiakin.
August 10, 2021
Ilmeisesti aikansa mestariteoksia, mutta ei ainakaan minulle tämä mestarillisuus auennut.
Lehtonen kuvaa kirjassa yhden päivän Putkinotkon asukkaiden elämää kesällä. Kirjan on kai tarkoitus vertailla köyhän vuokralaisen Juutas Käkriäisen sekä varakkaan vuokranantajan Aapeli Muttisen elämää ja ajatuksia. Kirja siinä onnistuukin, mutta erikoista on että Muttinen ilmaantuu vasta kirjan loppuosalla, jättäen näin tämän vertailun kovin ohueksi. Kirja on muutenki erittäin hidastempoinen ja varsinkin ensimmäinen puolikas kirjasta pisti epäilyttämään että tuleeko tässä koskaan tapahtumaan mitään.
Teoksen lukemisen jälkeen luin arvosteluja kirjasta, jossa kehutaan kirjan humoristista otetta. Itse en löytänyt tätä huumoria lainkaan. Esimerkkinä tilanne jossa maalla ikänsä asunut Rosina meni apteekkiin hakemaan korpinrasvaa ja hänet nauretaan apteekista ulos. Mielestäni tämä oli nöyryyttävä ja epäinhimillinen tilanne kaikille (jopa minulle lukijana) enkä nähnyt tilanteessa mitään hauskaa.
Olisin voinut antaa vain yhden tähden, mutta annoin kaksi sen takia, että harvoin lukee kirjaa, jossa kaikki henkilöt olivat jollain tavalla vastenmielisiä. Lisäksi kirja herätti hämmennystä ja sekavia tunteita. En pitänyt kirjasta lainkaan, mutta silti jäin miettimään sitä. Kaksi tähteä.
Lehtonen kuvaa kirjassa yhden päivän Putkinotkon asukkaiden elämää kesällä. Kirjan on kai tarkoitus vertailla köyhän vuokralaisen Juutas Käkriäisen sekä varakkaan vuokranantajan Aapeli Muttisen elämää ja ajatuksia. Kirja siinä onnistuukin, mutta erikoista on että Muttinen ilmaantuu vasta kirjan loppuosalla, jättäen näin tämän vertailun kovin ohueksi. Kirja on muutenki erittäin hidastempoinen ja varsinkin ensimmäinen puolikas kirjasta pisti epäilyttämään että tuleeko tässä koskaan tapahtumaan mitään.
Teoksen lukemisen jälkeen luin arvosteluja kirjasta, jossa kehutaan kirjan humoristista otetta. Itse en löytänyt tätä huumoria lainkaan. Esimerkkinä tilanne jossa maalla ikänsä asunut Rosina meni apteekkiin hakemaan korpinrasvaa ja hänet nauretaan apteekista ulos. Mielestäni tämä oli nöyryyttävä ja epäinhimillinen tilanne kaikille (jopa minulle lukijana) enkä nähnyt tilanteessa mitään hauskaa.
Olisin voinut antaa vain yhden tähden, mutta annoin kaksi sen takia, että harvoin lukee kirjaa, jossa kaikki henkilöt olivat jollain tavalla vastenmielisiä. Lisäksi kirja herätti hämmennystä ja sekavia tunteita. En pitänyt kirjasta lainkaan, mutta silti jäin miettimään sitä. Kaksi tähteä.
October 30, 2020
Kirja, jonka olen 3 x lukenut puoleen väliin ja lopettanut. Ei pysty.
Huom! 2020 yritin vielä ja sain luettua loppuun. Yhtä tuskaa.
Huom! 2020 yritin vielä ja sain luettua loppuun. Yhtä tuskaa.
November 7, 2025
Lehtosen Putkinotko esitteli minut kokonaan uudelle, yhdenpäivänromaanin, käsitteelle. Putkinotkossa asuva Käkriäisen perhe kuvataan suorastaan inhorealistisen kerronnan kautta, jossa saamaton ja niskuroiva Juutas, sekä pippurisen sähäkkä Rosina elättävät kymmenpäistä perhettään. Käkriäisen perhe on köyhyydessä elävä perhe, joka vuokraviljelyn hengessä ylläpitää kirjakauppias Aapeli Muttisen tilaa - tai ainakin heidän pitäisi hoitaa. Tilan ehtona on kivimuurin kunnostaminen ja omenapuista huolehtiminen, mutta kumpikaan ei päädy hoidetuksi. Lapset on kasvatettu aivan kieroon, kun perhesuunnittelu ei ole osaltaan onnistunut.
Kirjan alku mateli eteenpäin, mutta odotuksen jälkeen Rosina poistuu lapsineen ”Mesopotamiaan” - siis kaupunkiin - jossa sattuu ja tapahtuu. Nuorimmainen poika jää pelästyneenä sataman jauhopussien alle piiloon, tytär pakenee juopottelemaan laivalla kohdatun herrasmiehen kanssa ja Rosina yrittää etsiä ehkäisyyn ratkaisua apteekista - ja tämäkään tehtävä ei tule täytetyksi. Mesopotamiasta haetaan mukaan kovasanainen Pertta ja Rosinan veli Mauno lapsineen ja tämä katras päätyy palaamaan Putkinotkoon, tavoitteenaan aloittaa viinanpoltto rahankiilto silmissä. Viinankeitossa vitkutellaan, niinkuin kirjan henkeen sopii. Lopussa Muttinen vaimonsa kera saapuvat paheksuvin elein Putkinotkoon.
Kerronta on hyvin poikkoilevaa ja hidaslukuista. Realistinen kerronta takertuu mielestäni täysin turhiin yksityiskohtiin, jossa tavallisia arjen askareita esitellään kolmen tai neljän aukeaman verran. Kirjan sanasto oli varsin kirjavaa ja hämmentävää.
Kirjan alku mateli eteenpäin, mutta odotuksen jälkeen Rosina poistuu lapsineen ”Mesopotamiaan” - siis kaupunkiin - jossa sattuu ja tapahtuu. Nuorimmainen poika jää pelästyneenä sataman jauhopussien alle piiloon, tytär pakenee juopottelemaan laivalla kohdatun herrasmiehen kanssa ja Rosina yrittää etsiä ehkäisyyn ratkaisua apteekista - ja tämäkään tehtävä ei tule täytetyksi. Mesopotamiasta haetaan mukaan kovasanainen Pertta ja Rosinan veli Mauno lapsineen ja tämä katras päätyy palaamaan Putkinotkoon, tavoitteenaan aloittaa viinanpoltto rahankiilto silmissä. Viinankeitossa vitkutellaan, niinkuin kirjan henkeen sopii. Lopussa Muttinen vaimonsa kera saapuvat paheksuvin elein Putkinotkoon.
Kerronta on hyvin poikkoilevaa ja hidaslukuista. Realistinen kerronta takertuu mielestäni täysin turhiin yksityiskohtiin, jossa tavallisia arjen askareita esitellään kolmen tai neljän aukeaman verran. Kirjan sanasto oli varsin kirjavaa ja hämmentävää.
This entire review has been hidden because of spoilers.
Read
December 9, 2025Itsenäisyyspäivänä täytyy lukea jokin wanhan ajan kotimainen klassikko ja Joel Lehtosen satavuotias Putkinotko on juuri sellainen. Kyseessä ei ole lainkaan 1800-luvun tyylinen makeileva hymni rehdille ja ahkeralle maaseutuväestölle, Putkinotkon päähenkilö Juutas Käkriäinen on niin kaukana suoraselkäisestä Sven Tuuvasta kuin vain mahdollista. Runebergin ja Topeliuksen harjoittaman korpikansan etäisen ihannoinnin sijaan Lehtonen kulkee Juhani Ahon jalanjäljissä kuvatessaan savolaista suurperhettä niin läheltä, että hiki haisee ja luteet purevat. Tämä metelöivä pesue asuu saunassa, koska perheenisä ei aina oikein saa aikaiseksi, ei edes seinähirsien laittamista poistettujen tilalle. Tosin hän kyllä tekee ja jaksaa melkein mitä vain, kun haluaa, mutta haluaa niin kovin harvoin.
Juutas Käkriäinen on epäluotettava, epäluuloinen, kiivasluonteinen, typerä, laiskottelulle perso ja itsesääliin taipuvainen, mutta myös perhettään aidosti rakastava ja kotieläimilleen lempeä perheenpää. Herroja hän vihaa eikä naapureistakaan ole varma. Käkriäinen ei pohdiskele toinen toistaan suurempia asioita Konsta Pylkkäsen, tuon Havukka-ahon ajattelijan tavoin, kunhan nyt aprikoi saisiko viinanpoltosta ja rokaamisesta sopivasti lisätienestiä. Ja sitten kääntää kylkeään.
Seesteisen kauniit luontokuvaukset auringonnousuista ja -laskuista Saimaan rannalla korostavat entisestään aamusta iltaan kestävää häiriköintiä. Elämä soljuu Putkinotkossa päivä kerrallaan, mutta perhe lapsineen pitää jatkuvasti sellaista elämää rallatuksineen, raivokohtauksineen ja itkuun pillahtamisineen, että suureksi harmikseen kuuloetäisyyden päässä asuva vuokraisäntä on tienoon epätoivoisin yksilö. Ei siellä tosin kenelläkään muullakaan erityisen hauskaa ole, jos ei ole kamalaakaan. Tottumiskysymyksiä kaikki tyynni.
Juutas Käkriäinen on epäluotettava, epäluuloinen, kiivasluonteinen, typerä, laiskottelulle perso ja itsesääliin taipuvainen, mutta myös perhettään aidosti rakastava ja kotieläimilleen lempeä perheenpää. Herroja hän vihaa eikä naapureistakaan ole varma. Käkriäinen ei pohdiskele toinen toistaan suurempia asioita Konsta Pylkkäsen, tuon Havukka-ahon ajattelijan tavoin, kunhan nyt aprikoi saisiko viinanpoltosta ja rokaamisesta sopivasti lisätienestiä. Ja sitten kääntää kylkeään.
Seesteisen kauniit luontokuvaukset auringonnousuista ja -laskuista Saimaan rannalla korostavat entisestään aamusta iltaan kestävää häiriköintiä. Elämä soljuu Putkinotkossa päivä kerrallaan, mutta perhe lapsineen pitää jatkuvasti sellaista elämää rallatuksineen, raivokohtauksineen ja itkuun pillahtamisineen, että suureksi harmikseen kuuloetäisyyden päässä asuva vuokraisäntä on tienoon epätoivoisin yksilö. Ei siellä tosin kenelläkään muullakaan erityisen hauskaa ole, jos ei ole kamalaakaan. Tottumiskysymyksiä kaikki tyynni.
October 24, 2021
Voi jestas. 430 sivua kuvausta yhdestä päivästä??? Kolme ensimmäistä kappaletta pelkkää miljöön kuvausta??? Lähinnä silmäilin kirjan läpi, koska ei ei ja ei. Jos nyt jotain positiivista pitäisi etsiä niin olihan siellä joitain hauskoja, kielellisesti rikkaita ilmaisuja. Mutta tarinana ei yhtään mun juttu, ja täytyy myöntää että melkein kaikkien näiden klassikoiden kohdalla en ymmärrä mitä nämä on tehneet ansaitakseen klassikon tittelin. Kuka tän lukemisesta muka nauttii?
March 17, 2018
Tämä on mestariteos kaikilta osin; kunpa sitä osaisikin kirjoittaa samalla tavalla. Täysiä tähtiä en antanut siksi, että lukiessa minulle tuli fyysisestikin huono olo aiheen ahdistavuuden vuoksi.
July 26, 2021
Luin tuskalla 500 sivua, mutta viimeiset sivut avasivat tarinan hyvin kirjoittajan näkökulman aikansa yhteiskuntaan.
November 22, 2022
Hieno vanha eepos!
January 5, 2023
mocne 4,5 tho
July 29, 2023
No siiiis... Oikein kaunis kuvaus suomalaisista ja suomalaisuudesta ja taidokasta kerrontaa, mutta olihan tää ny aivan TÖRKEEN pitkä ja ajoittain myös pitkäveteinen! Sisulla siitä selviää.... :)
November 14, 2024
Paskia...
August 15, 2023
Putkinotkossa on karkeata realismia, mutta samalla jotain hyvin idyllistä. Ryysyläinen suurperhe, niukka elanto kivikkoisella rannalla, mökki rempallaan, tilan isäntä kovistelee. Kovasta todellisuudesta löytyy silti inhimmillisyyttä ja armoa, koska ihminen on mitä on: mukavuudenhaluinen, päättämätön ja sanansa syövä. Kukaan ei ole läpeensä paha, ainakaan tuona päivänä, kun aurinko hellii metsämaita ja Saimaa hehkuu autereisena. Lehtosen kerronta leijailee upeasti Putkinotkon asukkaiden yllä, katselee maailmaa aina hetken jonkun kokemusmaailmasta ja muistoista käsin ja jatkaa taas matkaa halki kesäisen päivän. Hienoa kerronnassa on myös se, kuinka se vuorottelee seesteisen ja kaaottisen välillä. Paahteinen idylli, jossa ajatukset saavat kulkevat omia ratojaan, vaihtuu äkkiä arkiseen sekasortoon lapsikatraan ja elukoiden kesken tai Juutas Käkriäisen kiivasluontoisen pään sisällä. Yksikin harkitsematon liikahdus, ele tai sana voi kipinän lailla sytyttää koko metsikön tuleen. Putkinotkon herkkä tasapaino on tämän tästä vaarassa järkkyä, mutta paratiisin keskeinen piirre on sen uhanalaisuus.
September 1, 2014
Ihan kamalaa. Suomalainen klassikko, ja minä annan sille yhden tähden. Mutta muuta en voi: en vain pitänyt Putkinotkosta yhtään. Arvostan toki sitä, kuinka Lehtonen kuvaa itäsuomalaista kansaa, mutta henkilöhahmot olivat mielestäni tylsiä ja ärsyttäviä, enkä muutenkaan saanut kirjasta oikein mitään irti. Tuskastuin liikaan kuvailuun ja siihen, kuinka mitään ei tapahdu, vaikka ymmärränkin, että oikeastaan juuri se asioiden viivyttely ja vetkuttelu on Lehtosen pointti. Äh. Tahkosin tätä kolme viikkoa (mun lukunopeudellani tämä on äärimmäisen harvinaista), mutta kun ei vain kiinnostanut tarttua kirjaan, ja kun lopulta sain tartuttua, jaksoin lukea ehkä yhden luvun - ja siinäkin välissä ehdin vilkuilla kelloa ja älypuhelinta jo moneen otteeseen.
October 16, 2016
Rikasta kieltä. Erinomaista luonnonkuvausta ja suomalaisen metsäläisen. Lainaus kirjasta; Suomalainen on itsepäinen. Ja varsinkin metsäläinen on itsepäinen. Ja onhan kielletty homma jokaisesta makeaa. Helppo ansio hyvä varsinkin köyhistä, avuttomista.
Epäilen onko suomalainen sittenkään päässyt vieläkään metsästä pois. Paljon on yhtymäkohtia tämän päivän "metsäläisten" ja satavuotta sitten eläneiden kesken. Elettiin sitten kaupungeissa tai maaseudulla.
Epäilen onko suomalainen sittenkään päässyt vieläkään metsästä pois. Paljon on yhtymäkohtia tämän päivän "metsäläisten" ja satavuotta sitten eläneiden kesken. Elettiin sitten kaupungeissa tai maaseudulla.
Displaying 1 - 19 of 19 reviews