Karoliina Niskasen romaanissa Muamo kahden naisen ja äidin tarinat punoutuvat yhteen, kun sota syttyy ja he joutuvat luopumaan siitä, mikä on heille kalleinta.
Miniä ahkeroi karjalaisen maatilan askareissa ja tuntee kehossaan synnytyspoltot, mutta Anoppi patistaa jatkamaan töitä. Lypsyä ei jätetä kesken. Miniä synnyttää yksin navetassa ja leikkaa itse napanuoran niin kuin hänen Muamonsa ja Buabonsakin ovat tehneet. Ja niin Miniästä tulee Äiti.
Anna tuijottaa homepilkkuja katossa ja miettii, miten hän joutuikaan tähän suomalaiseen taloon Pohjanmaalle. Huora, äiti oli sanonut. Min mamma. Ei olisi pitänyt suostua tanssiin, ei katsoa silmiin, tarttua käteen. Anoppi keskeyttää Annan ajatukset houkuttelemalla syömään ja katsomaan vauvaa, mutta Anna ei halua. Pitäköön anoppi lapsen.
Kun sodan suuret, mustat linnut lentävät taivaalla, kahden erilaisen äidin, karjalaisen evakon ja yläluokkaisen ruotsalaisnaisen, elämänpolut kohtaavat. Karoliina Niskasen Muamo on tarina äideistä ja esiäideistä, jotka elävät mielissämme aina.
Äidit ja esiäidit. Naiset, jotka eivät ole vahvoja tai heikkoja, naiset vain ovat 💔 Kaikessa kipeydessään tämä romaani on uskomattoman kaunis. Karjalan evakkotarinat ovat tuttuja ja lähellä sydäntä, mutta sivistyin taas lisää historiasta, itkuvirsiperinteestä ja kielestä. Tämä on kotimaista kaunokirjallisuutta parhaimmillaan. Nähdään, kuullaan, ymmärretään. Ei unohdeta.
Upea kirja naisista. Aina jonkun tytär, vaimo, miniä, äiti. Ystävyyden löytämisestä.
Tosi kaunis ja raaka kirja karjalaisuudesta, naiseudesta, puhumattomuudesta, hiljaisesta välittämisestä, perimästä. Sodasta, evakosta, menetyksestä, sielua riipivästä surusta, löytämisestä.
Tää oli mun ensimmäinen tällänen kirja ja tuun ehdottomasti lukemaan joskus muitakin. Oli ihmeellistä miten syvälle suhun tää kirja uppoaa ja vaikuttaa kaikin tavoin. Niin kaunista kieltä suomeksi ja karjalaksi. Tässä oli myös paljon erilaisia huomion kohteita ja antoi kattavan kuvan ajasta ja paikoista.
4.5 tähteä. Äideistä, lapsista, yhteydestä ja erillisyydestä. Ja tietysti sodasta ja evakoista, siitä miten koti syntyy juurista mutta myös hoivasta ja rakkaudesta. Kauniisti kirjoitettua, lyyristä proosaa, välillä vastapainona vahvaa ruumiillisuutta: himoa, vihaa joka panee paiskomaan tavaroita, rintamaitoa, pissaa ja pierun tuoksua. Karjalan kieli ripoteltuna teokseen toimi hyvin ja loi oman, upean ulottuvuutensa. Rakenteessa tehtiin välillä isojakin hyppäyksiä paikasta toiseen, mutta toisaalta kaikki tärkein tuli kerrottua.
Niskanen kirjoittaa niin kauniisti äitiydestä ja ylisukupolvisuudesta, että melkein harmittaa, etten voi samaistua kaikkeen. Loppu oli niin kaunis että itketti.
Muamo on niin läpikotaisin naisten kirja etten tiedä voiko siitä mies sanoa mitään. Naiset synnyttävät, kärsivät, nauravat, itkevät, muuttavat kotoa, palaavat kotiin, menettävät lapsia, ovat hirvittäviä anoppeja, ovat hyviä anoppeja, elävät. Niskanen on paneutunut jaksoon itsenäisyytemme alkuajoista sotavuosiin vallan perusteellisesti, nimenomaan naisten arkeen Karjalassa ja Pohjanmaalla. En tiedä onko sodan varjoista tuona ajanjaksona kirjoitettu ennen näin perusteellisen naisnäkökulmaisesti kuin Muamossa.
Niskanen käyttää luontevasti Karjalan murretta/kieltä, ruotsia ja suomea. Kieli on runsasta, minulle liiankin runsasta, mutta ymmärrän sen tunnekylläisyyden mistä sanat tulevat. Karjalaisen ja ruotsalaistaustaisen Pohjanmaan naisen kohtaaminen tuntuu epätodennäköiseltä kirjalliselta lavastukselta, mutta sillä on todellisuuspohjaa Niskasen suvussa. Ainoa tässä naisten episodissa arveluttamaan jäänyt detalji oli se, että Niskanen laittaa Karjalan naisen ja Pohjanmaan naisen myös toistensa rakastajiksi. Tämä tuntuu nykyisyydestä päin liimatulta. Myös tämän ihastuksen äkkiroihahdus tapahtuu aivan puskista. Toki jotkin muutkin naisten aivoitukset ja reaktiot jäävät minulle hieman kryptisiksi.
Niskanen limittää luontevasti ja kaikin puolin toimivasti oikeita historiallisia detaljeja tarinoiden joukkoon. Kirjaa on kehuttu hyvänä kuuntelukirjana. Minulle kuitenkin lukijaäänten (Niskanen itse ja Eeva Soivio) samanlaisuus vei pohjaa kuuntelulta ja siirryin e-kirjaan. Loppuosa olisi jäänyt varmaan sekavaksi kuunneltuna?
Siinä määrin persoonallinen ja tasokas teos on kyseessä, että selittyykö kirjan ohittaminen vuoden 2023 palkintokinkereistä sillä että Hesari ei ole sitä noteerannut?
Raastava, aito ja itkettävän ihana kuvaus äideistä, lapsista ja ystävyydestä. Kuuntelin äänikirjana, ja viimeiset minuutit veivät sanattomaksi. Tässä oli toteutettu todella hyvin äänikirjaformaatin mahdollisuuksia.
”Älä anna rintaa, siitä kasvaa perheenrikkoja. Älä ruoki öisin, sen pitää oppia kestämään nälkää. Älä lohduta, muuten se ei ikinä opi. Älä ota syliin. Älä kehu. Älä anna periksi. Äiti katsoo tytärtään ja ajattelee, että haista sie Arvo Ylppö paska”.
Upea kirja! Rikasta kieltä ja kieliä, paljon erilaisia tunteita ja tunnelmia, joihin on helppo eläytyä. Kirjan eteen on selvästi tehty runsaasti taustatyötä. Lukeminen herätti myös paljon ajatuksia erityisesti äitiydestä ja lapsen äitisuhteesta.
Voi että miten hieno kirja tämä oli. Karjalansukuisena, mutta siellä elosta koskaan mitään kuulleena tarina läikytti sydänalaa enemmän kuin osasin odottaa.
Teos oli tosi upea äänikirjana! Lukijat saivat upeasti elävöitettyä kahden erilaisen naisen maailman. Etenkin karjalainen elämäntapa, puheenparsi ja uskomukset olivat todella upeasti tuotu esiin.
Karoliina Niskasen Muamo on taitavasti kirjoitettu romaani äitiydestä, karjalaisuudesta ja sodasta. Ei ainoastaan hyvä tarina vaan kulttuurillisesti tärkeä teos.
Ihmeellinen kirja, ihmeellinen tarina. Kertoi jotain hyvin olennaista naiseudesta ja äitiydestä ja ystävyydestä, sekä vierauden tunteesta ja kaipuusta omalle maalle, kotiin.
Muamossa käsitellään lukuisia äitiysteemoja: pelko lapsen kuolemasta, epäusko omia äiti-kykyjä kohtaan, oma äitisuhde, lapsen etäännyttäminen. Rankkoja äityiskirjoja on tullut aika paljon, enkä koe että Muamo lisäisi genreen mitään.
Kahden päähenkilön välillä vuorotellaan tiuhaan. Onko kirjoissa pakko nykyisin hyppiä vähintään kahden hahmon välillä? Köppäisissä dokkareissa siirtymiä käytetään peittämään sisällön köykäisyyttä. Niskasen Muamossa sisältöä on kiitettävästi, ja sen tehoavuuteen olisi pitänyt luottaa.
Päähahmojen tarinat tosiaan ovat kiinnostavia, traagiset rankat tarinat ovat yleensä ovat. Eritteitä lisäämällä voidaan lisätä rankkuutta ja siten kiinnostavuutta.
Yksi kysymys jäi mietityttämään: Onko Ruusun tarina kirjassa maagista realismia?