Eero on teini-iän kynnyksellä. Alkkareissa alkaa pullistella ja mopoakin tekisi mieli. Isän taivuttelu moponostoon käy kivuttomammin kuin ensimmäinen runkku. Kanerva ja muut kaverit ramppaavat nuokkarilla ja Eero jää yhä enemman ulkopuolelle kaikesta kivasta. Ukin töissä ei maistu enää samalta. Paska juttu.
Jatkaa samaa laatua "Eeron" kanssa. Pidän siitä, miten kussakin kirjassa käsitellään ajallisesti melko laajaa pätkää, mutta samalla pidetään mukana monia elementtejä ja keskitytään tiettyihin aiheisiin. On harvinaista, että sarjakuva (tai mikään teos) etenee näin luontevasti.
Mopo jatkaa Eeron ja Kanervan kehityskertomusta, joka jäi viime albumin jälkeen hämmentäviin tunnelmiin. Kanervasta oli tulossa nainen, ja nyt on Eeron vuoro seurata perässä outoihin tuntemuksiin ja kettumaisen itsetuhoisiinkin ilmiöihin.
Rakkaus on edelleen sarjan keskiössä - kohdistui se sitten isovanhempiin, vastakkaiseen sukupuoleen, teknisiin vempeleisiin tai omaan itseen. Kirjaimellisesti. Lämpöä ilman löpertelyä, luottamusta kuvaan ja vähemmän höpinää.
Tikkasen Eero ja Kanerva saavat minut aina uudelleen uskomaan jonkinlaiseen jaettuun ihmisyyteen.