What do you think?
Rate this book
Kenen Kalevala?
Jännityskertomus suomalaisessa kulttuurissa yhä vaikuttavien väkevien voimien alkuperästä.
Folklorea vai fakelorea? Onko Kalevala ryöstettyä kulttuuriperintöä? Saako Kalevalan päivää edes viettää? Juha Hurme tekee Kalevalalle ruumiinavauksen: mistä aineksista ja miten Lönnrot koosti eepoksensa?
Hurme tunkeutuu monikerroksisen Kalevalan taakse tutkimaan ja esittelemään, mitä sieltä löytyy: suullisen perinteen 1800-luvulle asti ulottunut haarautuva, monikielinen ja -kulttuurinen ketju, jonka säikeet ulottuvat syvälle ihmiskunnan globaaliin historiaan. Runsaasti huomiota saa myös Kalevalan merkillinen, jännittävä ja aika ajoin pöyristyttävä elämä pyhitettynä taikakaluna kotimaisessa kulttuurissa ja politiikassa.
Juha Hurme on Finlandia-palkittu kirjailija ja arvostettu teatteriohjaaja. Hänen uusi Väinämöisestä kertova näytelmänsä saa ensi-iltansa Tampereen Työväen Teatterissa elokuussa 2023.
Folklorea vai fakelorea? Onko Kalevala ryöstettyä kulttuuriperintöä? Saako Kalevalan päivää edes viettää? Juha Hurme tekee Kalevalalle ruumiinavauksen: mistä aineksista ja miten Lönnrot koosti eepoksensa?
Hurme tunkeutuu monikerroksisen Kalevalan taakse tutkimaan ja esittelemään, mitä sieltä löytyy: suullisen perinteen 1800-luvulle asti ulottunut haarautuva, monikielinen ja -kulttuurinen ketju, jonka säikeet ulottuvat syvälle ihmiskunnan globaaliin historiaan. Runsaasti huomiota saa myös Kalevalan merkillinen, jännittävä ja aika ajoin pöyristyttävä elämä pyhitettynä taikakaluna kotimaisessa kulttuurissa ja politiikassa.
Juha Hurme on Finlandia-palkittu kirjailija ja arvostettu teatteriohjaaja. Hänen uusi Väinämöisestä kertova näytelmänsä saa ensi-iltansa Tampereen Työväen Teatterissa elokuussa 2023.
183 pages, Hardcover
First published August 25, 2023
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 14 of 14 reviews
October 8, 2023
Miten itämerensuomalaisesta runonlauluperinteestä karsimalla ja täydentämällä muodostui yksi kirja, jota on tulkittu, käytetty ja hyödynnetty erilaisiin tarkoituksiin kohta 200 vuoden ajan? Kiinnostava ja hauska matka!
December 4, 2023
Kalevalaa kutsutaan usein Suomen kansan tarinoiksi. Hurme muistuttaa, että oikeastaan tarinat ovat pääosin karjalaisten kansojen ja suomensukuisten kansojen tarinoita ja loput Lönnrotin sepittämiä. Lyhyt kirja ehtii tutkiskella Kalevalaa ja runolauluperinteitä monelta kantilta. Taattua hurmetta siis.
June 6, 2025
Jos luulet, että Kalevala on Suomen kansalliseepos, niin lue tämä kirja. Aika hyvin suomalaisia on mm. koululaitoksen ansiosta huijattu. Hurme on todella asiansa osaava ja hulvattoman hauska. Olen tykännyt kaikista hänen kirjoistaan, Niemi on vuorossa seuraavaksi.
Read
August 17, 2025"Kansallinen itsetunto oli kasattava toistamalla, että sellaista kuin suomalaisuus oli olemassa ja että se oli ikiaikaista laatua ja juuriltaan vahvaa,"
September 12, 2023
Vuoden 2023 Kalevalan päivänä kohtasin ensimmäistä kertaa karjalaista vastarintaa Kalevalaa kohtaan. Kun tarkemmin asiaa miettii, niin onhan tässä oma kummallisuutensa: Kalevalan päivää juhlitaan nimenomaan suomalaisen kulttuurin päivänä, mutta Kalevalan runothan on kerätty pääasiassa Karjalasta. Edustavatko ne nimenomaan suomalaista kulttuuria? Niin asia on haluttu nähdä.
Kalevalan synty ei ole yksinomaan kirjallinen projekti. Se on myös poliittinen ja taiteellinen projekti. Usein jää unohduksiin se, että Kalevala sellaisena kuin me sen tunnemme on Elias Lönnrotin luomus, ei mikään yksi totuus suomalaisen kansan muinaisrunoista. Kalevala on taide-eepos, jonka Lönnrot kokosi, suodatti ja järjesteli mielensä mukaan.
Tuoreimmassa kirjassaan Kenen Kalevala? Juha Hurme tarttuu tähän kysymykseen tyylilleen uskollisena. Luvassa on siis perehtynyttä historian perkaamista, historian suurmiesten tuulettamista ja perusteellista kuvausta siitä, miten Kalevalan materiaali on kerätty. Ei Lönnrotin työpanosta sovi vähätelläkään: piirilääkärin töiden ohella Lönnrot kulki Hurmeen varovaisen arvion mukaan 15 000 kilometriä hankalmissa maastoissa keräten säkeitä. Työ on arvokasta; on toki parempi, että aineisto on kerätty ja kirjattu talteen kuin että sen olisi annettu kadota unohduksiin.
Mutta että Kalevala olisi Suomen kansan muinainen eepos? Ei. Annetaanpa Hurmeen selittää:
Venäjän Karjalassa Kalevalaa kutsutaan karjalais-suomalaiseksi kansaneepokseksi; se ei siis ole yksin suomalainen, eikä kansalliseepos. Tämä on epäilemättä rehellisempi lähestymistapa. Osana suomalaisuuden rakentamistyötä itämerensuomalainen kulttuuri on nimetty suomalaiseksi kulttuuriksi ja siinä Hurme näkee kulttuurisen omimisen piirteitä, sillä karjalaiset ovat kuitenkin nykytiedon valossa oma kansansa, jolla on oma kielensä ja kulttuurinsa. Karjalaisuutta tutkineen Outi Fingerroosin mukaan kysymys on kuitenkin mutkikkaampi: osin kyse on luontevasta kulttuurisesta siirrosta ja toisaalta runojen tallentaminen on ollut palvelus tälle kulttuurille. Samalla karjalaisuuden hävittäminen kaiken taustalta on mielestäni epärehellistä.
Kaikkea tätä Hurme käsittelee kirjassaan oivasti. Kenen Kalevala? on varsin tiivis katsaus aiheeseen ja mukavan kansantajuinen. Toivottavasti se auttaisi tuomaan keskusteluun Kalevalasta tervetulleita lisäsävyjä ja ymmärrystä siitä, mitä Kalevala on ja mitä ei ole, ja mitä Lönnrot oikeastaan teki Kalevalaa kootessaan.
Kalevalan synty ei ole yksinomaan kirjallinen projekti. Se on myös poliittinen ja taiteellinen projekti. Usein jää unohduksiin se, että Kalevala sellaisena kuin me sen tunnemme on Elias Lönnrotin luomus, ei mikään yksi totuus suomalaisen kansan muinaisrunoista. Kalevala on taide-eepos, jonka Lönnrot kokosi, suodatti ja järjesteli mielensä mukaan.
Tuoreimmassa kirjassaan Kenen Kalevala? Juha Hurme tarttuu tähän kysymykseen tyylilleen uskollisena. Luvassa on siis perehtynyttä historian perkaamista, historian suurmiesten tuulettamista ja perusteellista kuvausta siitä, miten Kalevalan materiaali on kerätty. Ei Lönnrotin työpanosta sovi vähätelläkään: piirilääkärin töiden ohella Lönnrot kulki Hurmeen varovaisen arvion mukaan 15 000 kilometriä hankalmissa maastoissa keräten säkeitä. Työ on arvokasta; on toki parempi, että aineisto on kerätty ja kirjattu talteen kuin että sen olisi annettu kadota unohduksiin.
Mutta että Kalevala olisi Suomen kansan muinainen eepos? Ei. Annetaanpa Hurmeen selittää:
On selvää, että jos Lönnrot olisi julkaissut nykyisessä mielessä tieteellisyyden vaatimukset täyttävän kansanrunokokoelman Kalevala-49:n sijaan, sillä ei olisi ollut aikalaisiin ja tuleviin sukupolviin sitä herättävää ja huumaavaa vaikutusta, mikä hänen romanttisella taide-eepoksellaan oli. Vaikutuksen voima paisui valtaviin mittoihinsa, koska Kalevalan väitettiin olevan sitä, mitä se ei ollut: aito kansaneepos. Kalevala on kuitenkin fakelorea, kansanperinteeksi väitettyä Lönnrotin sommitelmaa monenkirjavista aineksista.
Venäjän Karjalassa Kalevalaa kutsutaan karjalais-suomalaiseksi kansaneepokseksi; se ei siis ole yksin suomalainen, eikä kansalliseepos. Tämä on epäilemättä rehellisempi lähestymistapa. Osana suomalaisuuden rakentamistyötä itämerensuomalainen kulttuuri on nimetty suomalaiseksi kulttuuriksi ja siinä Hurme näkee kulttuurisen omimisen piirteitä, sillä karjalaiset ovat kuitenkin nykytiedon valossa oma kansansa, jolla on oma kielensä ja kulttuurinsa. Karjalaisuutta tutkineen Outi Fingerroosin mukaan kysymys on kuitenkin mutkikkaampi: osin kyse on luontevasta kulttuurisesta siirrosta ja toisaalta runojen tallentaminen on ollut palvelus tälle kulttuurille. Samalla karjalaisuuden hävittäminen kaiken taustalta on mielestäni epärehellistä.
Kaikkea tätä Hurme käsittelee kirjassaan oivasti. Kenen Kalevala? on varsin tiivis katsaus aiheeseen ja mukavan kansantajuinen. Toivottavasti se auttaisi tuomaan keskusteluun Kalevalasta tervetulleita lisäsävyjä ja ymmärrystä siitä, mitä Kalevala on ja mitä ei ole, ja mitä Lönnrot oikeastaan teki Kalevalaa kootessaan.
May 7, 2025
Teos avaa hyvällä ja monipuolisella tavalla Kalevalan syntyä ja siihen liitetyn omistajuusajattelun problematiikkaa. Kuitenkin hieman tylsäksi kirja kävi keskivaiheilla, ellei ole erityisen kiinnostunut kaikista Kalevalan keruu/työstövaiheista.
Parasta kirjassa oli mielestäni lyhykäisyydessään kerrottu Kaleval för Lata, joka sai nauramaan vedet silmissä.
Parasta kirjassa oli mielestäni lyhykäisyydessään kerrottu Kaleval för Lata, joka sai nauramaan vedet silmissä.
April 5, 2026
Valaiseva ja viihdyttävä! Hurme taustoittaa hyvin Kalevalan kontekstia ja vaikutusta eli miten vahvasti se oli nationalismin ajan tuote ja mm. "suur-suomalaisen" heimoideologian rakennuspalikka. Ja toisaalta siinä pohditaan laajalti sitä, mitä muutakin itämerensuomalainen runolauluperinne oikeastaan oli. Suosittelen!
March 8, 2024
Rehevän populaaristi ja selkokielisesti kirjoitettu moniulotteinen kuvaus Kalevalan synnystä, vastaanotosta, vaikutuksesta ja eri ideologioiden - kuten äärioikeiston - tavoista käyttää Kalevalaa hyväkseen. Teoksen ansiosta myös suomalaisen kulttuurin merkkihenkilöt asettuvat asiayhteyksiinsä.
August 15, 2024
Juha Hurme tekee tutulla tyylillään jos ei syväluotaavan niin ainakin luotaavan katsauksen Kalevalan historiaan. Kirja toimii erinomaisesti lyhyenä Kalevalan historian ja siihen liittyvän kulttuurihistorian esittelynä, joka ei tylsistytä.
April 22, 2024
Herätti paljon ajatuksia. Hauskasti kirjoitettu, nautittava kieli, mutta oli vähän jankkaava.
October 17, 2024
Avara ja avartava katsaus Kalevalan historiaan. Pidän siitä, että Hurme ei silottele, vaan suhtautuu kohteisiinsa aina yhtä lempeän sarkastisesti.
July 19, 2024
Onko Kalevala oikeasti suomalaisten eepos?
Finlandia-palkittu kirjailija ja teatteriohjaaja Juha Hurme on kirjoittanut raikkaan tietokirjan Kalevalasta, Suomen käännetyimmästä teoksesta. Hurmeen mukaan kuitenkin se, että pidämme Kalevalaa suomalaisena eepoksena, on karjalaisen kulttuurin omimista. Lisäksi Hurme väittää, että Kalevala ei edes ole aitoa kansanperinnettä vaan “fakelorea”, koska mitään yhtenäistä eeppistä tarinaa ei ole ollut, ei ennen Lönnrotia.
Kenen Kalevala? -kirjan alussa Hurme tiivistää eepoksen perustarinan ja hyödyntää siinä mainiosti Anders Larssonin ruotsinkielistä kirjaa Kalevala för lata (Laiskojen Kalevala). Seuraavaksi Hurme pureutuu siihen, miten ja miksi Kalevala syntyi. Taustana on tietysti se, että suomalaiset halusivat erottua kansana niin ruotsalaisista kuin venäläisistä, ja sitten sopivasti tulikin kansallisromantiikan aika. Niinpä suomenmielisten oppi-isien innoittamana Lönnrot lähti keräämään runoja.
Ahkerasti Lönnrot kiertelikin, sillä yhteensä hän kulki runonkeruumatkoillaan noin 15 000 kilometriä, eikä tuon ajan tiestöä voi verrata nykypäivien kulkureitteihin. Lönnrotin ja aikalaisten päämääränä oli osoittaa, että “suomalaisuus oli olemassa ja että se oli ikiaikaista ja juuriltaan vahvaa". He uskoivat – tai ainakin toivoivat – Kalevalan tarinoiden ilmentävän suomalaisten esihistoriaa sellaisena, kuin se joskus on ollut.
Kun lääkäri-kansantieteilijä Lönnrot keräsi runoja, hänestä tuli alan paras asiantuntija, ja hänellä oli käytettävissä isompi arkisto kuin yhdelläkään runonlaulajalla. Hänestä kehkeytyikin aito kirjailija, jolla oli tärkeä tehtävä: “hän halusi vakiinnuttaa ja vahvistaa suomen kieltä ja suomenkielistä kirjallisuutta”.
Kun Lönnrot kirjoitti Kalevalaa, hän karsi runoista seksiä ja naisnäkökulmaa ja vastaavasti lisäsi taisteluita ja vastakkainasetteluja. Hän vaihtoi nimiä, sepitti puuttuvia pätkiä, muutti kieltä suomalaisille ymmärrettävämmäksi ja keksi kokonaan omiaankin. Hurmeen mukaan Aino- ja Kullervo-tragediat ovat Lönnrotin luomuksia. Lönnrot siis kirjoitti hienon ja ehyen eepoksen, ja siitä tuli 1800-luvun “Suomessa kansakunnan, kuvitellun yhteisön, pyhä kirja, sen symboli ja olemassaolon oikeutus”.
Hurme osoittaa myös, kuinka tärkeä osa kulttuuriamme ja yhteiskuntaamme Kalevala on. Se näkyy ja kuuluu taiteissa, ja sitä hyödynnetään yhä myös yritysmaailmassa. Vai miksiköhän meillä on yrityksiä nimeltä Kaleva, Sampo, Tapiola ja Lemminkäinen? Kuitenkin eepoksen lukeneita on varsin vähän, ja Mauri Kunnaksen Koirien Kalevala (1992) onkin “ollut kymmenille tuhansille suomalaisille lapsille ja aikuisille ainoa linkki kansalliseepokseen”.
Kirjan loppupuolella Hurme kertoo siitä, miten pakanallinen runonlauluperinne ja kristillinen kulttuuri aikoinaan törmäsivät. Hurmeen mukaan vielä Agricolan aikoihin kalevalamittaisia runoja laulettiin kaikkialla, mutta “kirjallinen kulttuuri, luku- ja kirjoitustaito, tappoi runolaulun yhtä varmasti ja tehokkaasti kuin kipakka pakkasyö jäädyttää pienen puron”.
Lopussa Hurme perää kunniaaa myös runonlaulajille. Ei ole oikein, että heitä on pidetty vain ikiaikaisen perinteen välittäjinä ja Lönnrot on saanut kaiken kunnian, vaikka hän on muka ollut vain tarinoiden kirjaaja. Käsittämättömältä tuntuukin, että jopa kaikkein kuuluisin runonlaulaja, 32 000 runosäettä laulanut inkeriläinen Larin Paraske, joutui vielä vuonna 1899 lähtemään kodistaan 200 markan velan vuoksi!
Kalevala on siis Suomen kansalliseepos, mutta Hurme haastaa lukijan miettimään, ovatko runot oikeasti suomalaisia. Suuri osa runoista on laulettu karjalan kielellä ja kerätty alueelta, joka on ollut osa Venäjää jo hyvin pitkään. Karjalaisten runonlaulajien Väinämöinen ja Ilmarinen ovat olleet "rauhanomaisia taiteilijoita ja vähän hönöjä velhoja". Sellaisina ei näitä sankareita tunneta, koska Lönnrot kirjoitti keräämiensä runojen pohjalta kaunokirjallisen teoksen, sellaisen, jota ei kukaan ollut kertonut. Siispä The Kalevala on Lönnrotin luomus. Se on Hurmeenkin mielestä hieno ja arvostettava teos mutta auttamatta oman aikansa tuote.
Kenen Kalevala? -tietokirja on kiinnostava, sivistävä ja hyvällä tavalla luutuneita käsityksiä ravisteleva. Se vaatinee lukijalta perustietoja niin historiasta kuin kirjallisuudesta, mutta jos aihe kiinnostaa, kirjaan kannattaa tarttua. On tärkeää tuntea oma kulttuuri ja virkistävää katsoa sitä uusin silmin.
Plussat
nopealukuinen
sivistävä ja luutuneita mielikuvia ravisteleva
kaikkea muuta kuin puiseva tietokirja
vinkkejä versioista ja sovituksista (Neulottu Kalevala, Marvel-sarjakuvissa Louhi noitana)
paljon knoppitietoa
(Aino-triptyykin malli Gallen-Kallelan vaimo; Suomen rahayksiköt olisivat voineet olla
markan ja pennin sijasta sampo ja muru)
Miinukset
infoähky
toistoa jonkin verran
Muuta:
*Hurmeen yleissivistyksen määrä hämmästyttää. Miten joku voi muistaa ja sisäistää lukemansa niin hyvin – ja kykenee vielä kirjoittamaan faktojen pohjalta kaunokirjallisen elävästi? Hurmeen Suomen historiasta kertova Niemi-teos saikin vuonna 2017 kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon.
Finlandia-palkittu kirjailija ja teatteriohjaaja Juha Hurme on kirjoittanut raikkaan tietokirjan Kalevalasta, Suomen käännetyimmästä teoksesta. Hurmeen mukaan kuitenkin se, että pidämme Kalevalaa suomalaisena eepoksena, on karjalaisen kulttuurin omimista. Lisäksi Hurme väittää, että Kalevala ei edes ole aitoa kansanperinnettä vaan “fakelorea”, koska mitään yhtenäistä eeppistä tarinaa ei ole ollut, ei ennen Lönnrotia.
Kenen Kalevala? -kirjan alussa Hurme tiivistää eepoksen perustarinan ja hyödyntää siinä mainiosti Anders Larssonin ruotsinkielistä kirjaa Kalevala för lata (Laiskojen Kalevala). Seuraavaksi Hurme pureutuu siihen, miten ja miksi Kalevala syntyi. Taustana on tietysti se, että suomalaiset halusivat erottua kansana niin ruotsalaisista kuin venäläisistä, ja sitten sopivasti tulikin kansallisromantiikan aika. Niinpä suomenmielisten oppi-isien innoittamana Lönnrot lähti keräämään runoja.
Ahkerasti Lönnrot kiertelikin, sillä yhteensä hän kulki runonkeruumatkoillaan noin 15 000 kilometriä, eikä tuon ajan tiestöä voi verrata nykypäivien kulkureitteihin. Lönnrotin ja aikalaisten päämääränä oli osoittaa, että “suomalaisuus oli olemassa ja että se oli ikiaikaista ja juuriltaan vahvaa". He uskoivat – tai ainakin toivoivat – Kalevalan tarinoiden ilmentävän suomalaisten esihistoriaa sellaisena, kuin se joskus on ollut.
Kun lääkäri-kansantieteilijä Lönnrot keräsi runoja, hänestä tuli alan paras asiantuntija, ja hänellä oli käytettävissä isompi arkisto kuin yhdelläkään runonlaulajalla. Hänestä kehkeytyikin aito kirjailija, jolla oli tärkeä tehtävä: “hän halusi vakiinnuttaa ja vahvistaa suomen kieltä ja suomenkielistä kirjallisuutta”.
Kun Lönnrot kirjoitti Kalevalaa, hän karsi runoista seksiä ja naisnäkökulmaa ja vastaavasti lisäsi taisteluita ja vastakkainasetteluja. Hän vaihtoi nimiä, sepitti puuttuvia pätkiä, muutti kieltä suomalaisille ymmärrettävämmäksi ja keksi kokonaan omiaankin. Hurmeen mukaan Aino- ja Kullervo-tragediat ovat Lönnrotin luomuksia. Lönnrot siis kirjoitti hienon ja ehyen eepoksen, ja siitä tuli 1800-luvun “Suomessa kansakunnan, kuvitellun yhteisön, pyhä kirja, sen symboli ja olemassaolon oikeutus”.
Hurme osoittaa myös, kuinka tärkeä osa kulttuuriamme ja yhteiskuntaamme Kalevala on. Se näkyy ja kuuluu taiteissa, ja sitä hyödynnetään yhä myös yritysmaailmassa. Vai miksiköhän meillä on yrityksiä nimeltä Kaleva, Sampo, Tapiola ja Lemminkäinen? Kuitenkin eepoksen lukeneita on varsin vähän, ja Mauri Kunnaksen Koirien Kalevala (1992) onkin “ollut kymmenille tuhansille suomalaisille lapsille ja aikuisille ainoa linkki kansalliseepokseen”.
Kirjan loppupuolella Hurme kertoo siitä, miten pakanallinen runonlauluperinne ja kristillinen kulttuuri aikoinaan törmäsivät. Hurmeen mukaan vielä Agricolan aikoihin kalevalamittaisia runoja laulettiin kaikkialla, mutta “kirjallinen kulttuuri, luku- ja kirjoitustaito, tappoi runolaulun yhtä varmasti ja tehokkaasti kuin kipakka pakkasyö jäädyttää pienen puron”.
Lopussa Hurme perää kunniaaa myös runonlaulajille. Ei ole oikein, että heitä on pidetty vain ikiaikaisen perinteen välittäjinä ja Lönnrot on saanut kaiken kunnian, vaikka hän on muka ollut vain tarinoiden kirjaaja. Käsittämättömältä tuntuukin, että jopa kaikkein kuuluisin runonlaulaja, 32 000 runosäettä laulanut inkeriläinen Larin Paraske, joutui vielä vuonna 1899 lähtemään kodistaan 200 markan velan vuoksi!
Kalevala on siis Suomen kansalliseepos, mutta Hurme haastaa lukijan miettimään, ovatko runot oikeasti suomalaisia. Suuri osa runoista on laulettu karjalan kielellä ja kerätty alueelta, joka on ollut osa Venäjää jo hyvin pitkään. Karjalaisten runonlaulajien Väinämöinen ja Ilmarinen ovat olleet "rauhanomaisia taiteilijoita ja vähän hönöjä velhoja". Sellaisina ei näitä sankareita tunneta, koska Lönnrot kirjoitti keräämiensä runojen pohjalta kaunokirjallisen teoksen, sellaisen, jota ei kukaan ollut kertonut. Siispä The Kalevala on Lönnrotin luomus. Se on Hurmeenkin mielestä hieno ja arvostettava teos mutta auttamatta oman aikansa tuote.
Kenen Kalevala? -tietokirja on kiinnostava, sivistävä ja hyvällä tavalla luutuneita käsityksiä ravisteleva. Se vaatinee lukijalta perustietoja niin historiasta kuin kirjallisuudesta, mutta jos aihe kiinnostaa, kirjaan kannattaa tarttua. On tärkeää tuntea oma kulttuuri ja virkistävää katsoa sitä uusin silmin.
Plussat
nopealukuinen
sivistävä ja luutuneita mielikuvia ravisteleva
kaikkea muuta kuin puiseva tietokirja
vinkkejä versioista ja sovituksista (Neulottu Kalevala, Marvel-sarjakuvissa Louhi noitana)
paljon knoppitietoa
(Aino-triptyykin malli Gallen-Kallelan vaimo; Suomen rahayksiköt olisivat voineet olla
markan ja pennin sijasta sampo ja muru)
Miinukset
infoähky
toistoa jonkin verran
Muuta:
*Hurmeen yleissivistyksen määrä hämmästyttää. Miten joku voi muistaa ja sisäistää lukemansa niin hyvin – ja kykenee vielä kirjoittamaan faktojen pohjalta kaunokirjallisen elävästi? Hurmeen Suomen historiasta kertova Niemi-teos saikin vuonna 2017 kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon.
July 23, 2024
Hyvin kirjoitettua tietokirjallisuutta. Kiinnostava ja kattava esittely Kalevalan syntyvaiheista ja taustoista.
October 25, 2025
Viime vuonna (2023) ilmestyneessä kirjassaan ”Kenen Kalevala?” Juha Hurme jatkaa ansiokasta työtään vanhojen patsaiden kaatajana. Kalevala-kuplaa hän on käsitellyt aiemminkin, mutta näillä 179 sivulla hän jalostaa sanomaansa entisestään. Hurmeen tekstejä on aina mukava lukea. Toisaalta hänen tekstinsä ovat painokkaita ja suuri lukeneisuus paistaa niistä läpi, mutta koskaan teksti ei ole tylsää. Päinvastoin hän kyseenalaistaa, ja usein myös asettaa naurunalaiseksi, vanhoja todellisuudelle vieraita kuvitelmia. Hienoa on myös se, ettei hän ota itseään liian vakavasti. Hän on lukeneisuudessaankin aina ihana iso pikkupoika.
Tässä kirjassa kerrotaan mitä Kalevala oikeasti on ja ennen muuta se, mitä se ei ainakaan ole. Lönnrotin teksti ei ole kansanrunoutta tai laulua, eikä Kalevala ole eepos. Hurme avaa oivaltavasti, miten paljon ja erilaista muuta taustalla on ollut, jota sitten väkisin on sovitettu kansallisaatteen tylsään muottiin. Kalevala oli, ja on osin edelleen, osa kansakunnan rakentamisprojektia. Se ei ilmennä oikein sitä suullista perinnettä mitä sen väitetään olevan. Tämä ei ole samalla tavalla ”The Kalevala Retold” kuin Kai Niemisen verraton ”Kalevala. Nyt”, mutta hauskasti esitetty hyvin valaiseva esitys Kalevalan synnystä ja sisällöstä. Kalevalan soisi saada olla osa elävää perinnettä, ei pölyinen museo.
Kaikessa kriittisyydessään Hurme on kuitenkin myös armelias Lönnrotille. Kirjan viimeisellä tekstisivulla (s. 166) Lönnrot saa synninpäästön: ”Elias Lönnrotin ponnistelut karjalankielisen, itämurteisen ja suomenkielisen perinteen ruokkoamiseksi aikalaisille luettavaan ja ymmärrettävään muotoon ovat sankarillisia, tuloksekkaita ja hellyttäviä. Hän teki minkä osasi ja teki sen hyvin.”
Tässä kirjassa kerrotaan mitä Kalevala oikeasti on ja ennen muuta se, mitä se ei ainakaan ole. Lönnrotin teksti ei ole kansanrunoutta tai laulua, eikä Kalevala ole eepos. Hurme avaa oivaltavasti, miten paljon ja erilaista muuta taustalla on ollut, jota sitten väkisin on sovitettu kansallisaatteen tylsään muottiin. Kalevala oli, ja on osin edelleen, osa kansakunnan rakentamisprojektia. Se ei ilmennä oikein sitä suullista perinnettä mitä sen väitetään olevan. Tämä ei ole samalla tavalla ”The Kalevala Retold” kuin Kai Niemisen verraton ”Kalevala. Nyt”, mutta hauskasti esitetty hyvin valaiseva esitys Kalevalan synnystä ja sisällöstä. Kalevalan soisi saada olla osa elävää perinnettä, ei pölyinen museo.
Kaikessa kriittisyydessään Hurme on kuitenkin myös armelias Lönnrotille. Kirjan viimeisellä tekstisivulla (s. 166) Lönnrot saa synninpäästön: ”Elias Lönnrotin ponnistelut karjalankielisen, itämurteisen ja suomenkielisen perinteen ruokkoamiseksi aikalaisille luettavaan ja ymmärrettävään muotoon ovat sankarillisia, tuloksekkaita ja hellyttäviä. Hän teki minkä osasi ja teki sen hyvin.”
Displaying 1 - 14 of 14 reviews