Lokakuu 2008. Vuosisadan finanssikriisi mylvii valtoimenaan. Raha etsii turvaa, pakkomyynnit vavisuttavat uhmakkaita markkinoita, elämäntyöt teurastetaan sekunneissa. Erottaja Altiuksen, Suomen legendaarisimman sijoitusrahaston, salkunhoitaja Rainer Olavi Oraspää taistelee häneen luottaneiden sijoittajien puolesta – omaa etuaan unohtamatta.
Kun uusi omistaja panee Oraspään ja hänen kahden kumppaninsa 1990-luvulla perustaman Erottaja-varainhoitotalon myyntiin, perustajatroikka päättää ostaa kalliilla Ruotsiin myydyn firman takaisin halvalla. Samaan aikaan yhtiön controller katoaa ja menestysrahaston salkusta paljastuu hengenvaarallinen ilmakupla.
Pääomamarkkinoiden dominopeli kiihtyy verilöylyksi. Samalla vanhojen lojaliteettien noteeraus putoaa alle nimellisarvon. Mitä jää lopulta viivan alle?
Rappion maisemaa tutkiva Erottaja on todenkarvas ja kärpännotkea finanssitrilleri, 2000-luvun pörssituhon turhuuksien rovio. Arvopaperi-lehden toimituspäällikkönä työskentelevä Karo Hämäläinen tuntee finanssiviidakon vaarat läpikotaisin.
Karo Hämäläisen vauhdikas taloustrilleri kompastuu kliseisiin ja epäuskottavan viihteellisiin juonenkäänteisiin ja karikatyyrimäisiin henkilöhahmoihin. Lehman & Brothersin konkurssin jälkimainingit rantautuvat aina Suomeenkin saakka, ja kirjan tapahtumat sijoittuvat samaiseen syyskuun viikkoon vuonna 2008.
Keskushenkilöksi voidaan nimetä aito hedonismin ruumiillistuma eli Erottaja-finanssiyhtiön salkunhoitaja Rainer ”Rotta” Olavi Oraspää. Hän on tehnyt kunnon tilin myymällä omistamansa firman ruotsalaispankille, ja nyt emoyhtiö on lirissä ja Suomen konttori myynnissä. Toinen pääosakas aikoinaan ollut Krista Saukkonen ja se kolmas eli Anders Sundström hääräävät parhaana mukaan päästäkseen raunioutuvan finanssi-imperiumin jaolle.
Monitahoisiin juonenkäänteisiin on vedetty mukaan nykyiset pääomistajat, englantilainen porho, muutama Erottajan työntekijä ja muuan espoolainen lukion saksanopettaja Pasi Viherniemi, joka toimii kuten Remeksen nuortenkirjojen sankari. Myös tarpeetonta erotiikkaa on ympätty mukaan, kun ”Rotan” avustaja pääsee köyrimään milloin mihinkin varastoon nymfomaaniksi osoittautuvaa pankkineitiä.
Vahvimmillaan Hämäläinen on kuvatessaan sijoitusinstrumentteja ja pankin toimintatapoja, sillä onhan hän rutinoitunut taloustoimittaja. Pankkiiriliikkeen tunnelmaan, toimintatapaan ja moraalikysymyksiin kirjoittajalla onkin hyvä ote. Sittenkin tuntuu kummalliselta, että Oraspää sortuu samankaltaisiin mokiin kuin Korkeajännitysten sakemannit, eli huikean älyllisyyden vastakohtana onkin kirjan lopussa raivoava sekopää. Altius-rahaston olematon pöytälaatikkofirma, jota ei oikeasti ole edes olemassa ja joka on yksi suurimmista sijoituksista, ei tunnu kiinnostavan ketään. Kaiken lisäksi osto- ja myyntitoimeksiantojen päivämääriä täytyy vaan muuttaa jälkikäteen, että Altius-rahasto on aina Suomen ykkönen.
Ennen pitkää kuvioihin tulee mukaan controller Auli Haglundin (, joka muuten styylasi ennen prätkäkundin kanssa) kirjeenvaihtokaveri ja ihastus, joka lähteekin bondmaisesti selvittämään ihan Saksaan saakka kidnapatun ystävänsä salaperäistä tekstiviestiä. Yhtään huonommaksi ei jää entinen perustaja Sundman, joka pinkoo kuin Ritola ja vetelee roistoja turpiin ja vehkeilee parhaansa mukaan omilla tahoillaan.
Onpa yhtenä sivujuonteena vielä vanha pohatta Jaakko Leinovaara, jonka omaisuutta Sundsröm lähtee pyynnöstä noutamaan sveitsiläisestä pankista. Kotiin pitää tietysti päästä niin kuin jokin salakuljettaja ja vaarantaa tuleva ura niinkin mitättömästä syystä. Lukijan aliarviointia on myös monin paikoin, kun tapahtumia pyritään kuvaamaan liiankin monen henkilöhahmon kautta. Tällä varmaan halutaan varmistaa, että lukija pystyy paremmin samaistumaan hahmoihin ja kuvittelemaan, miltä toisesta oikein mahtaa tuntua. Silti muut ihmiset (noin kymmenen lisäksi) ovat lähinnä statisteja tai pahvikulisseja – eikä vähiten Oraspään vaimo ja lapset.
(...) Calle Erottaja es un thriller extremadamente entretenido que sabe mantener su tensión hasta las últimas páginas de su desarrollo y que enganchará a las personas alejadas del mundo de las altas finanzas. Hämäläinen, que vivió en primera persona como periodista el hundimiento de los bancos islandeses durante la crisis de 2008, ha sabido construir una historia creíble mediante un desarrollo audaz de las posibilidades que su núcleo argumental le permitían. Una historia que te mantiene pegado hasta su desenlace y cuyos defectos quedan sabiamente encubiertos por la pericia de su autor al desarrollar la trama.
Erottajan lukeminen vei ikuisuuden. Olin aluksi innostunut finanssialaan liittyvästä trillereistä, jossa hienoihin pukuihin pukeutuneet bisnesmiehet ja -naiset kikkailevat pörssisijoituksilla. Lopputulos oli rahan liikkeiden kannalta mielenkiintoinen (Hämäläinen tuntee tämän alueen), mutta henkilöhahmot, trillerin juoni ja kaikki muu meni vähän metsään. Ehkä pituudesta puolet pois ja aletaan olla sellaisessa kirjassa, jota on viihdyttävää lukea. Ehkä aiheesta olisi jopa voinut saada dekkarisarjan? Ehkä Lapidus voisi kirjoittaa sen?
Talousdekkari, joka hikoilutti aiheellaan - kiinnosti samoin. Pörssikurssit, optiot ja whatever ovat täyttä hepreaa, mutta Hämäläinen avaa niitä yllättävän kansantajuisesti kiidättäessään eteenpäin niin juonta kuin pörssiromahdusta. Amerikan asuntokaupat kaatavat pankkeja, Islanti sekoaa ja mainingit lyövät Suomeen asti. Varsinainen jännärijuoni on aavistuksen kaukaa haettu, tai ehkä realistinen tausta vain pistää lukijan väärään odotushorisonttiin.
Vaikka kirja on paksu ja siinä on paljon toistoa, ei lukija kyllästy. Yhteiskunnallinen (p)aatos luo selkeitä hyviksiä ja pahiksia, mutta hienoin oivallus syntyy vähitellen. Raha on osalle henkilöistä toisarvoista, tärkeintä on vauhti, kiihko, heittäytyminen omaan työhön ja sen tekeminen parhaalla mahdollisella tavalla. Silmänräpäyksessä tehtävät päätökset joko tekevät voittajia tai tuhoavat uran. Intohimo omaan työhön on jotain, mitä useimpien meistä on helppo ymmärtää. Toivottavasti.
Ainakin tässä kirjassa olivat käsitteet enimmäkseen kohdillaan eivätkä henkilötkään aivan niin epäuskottavia kuin eräissä saman genren kirjoissa. Tarinaan tuntui vain yhditetyn kaikki rahoitusalan todet ja juorut ja lisäksi koko joukko thrillerien standardijuonikuvioita. Vähemmän olisi ollut enemmän.
Aiheesta kiinnostuneille suosittelen ennemmin Michael Lewisin kirjaa The Big Short. Vähemmän fiktiota, enemmän jännitystä, parempaa asiatietoa.
Merbauparketti, satiinilakana, Ralph Lauren -paita, Audi A8, Happy Meal -aterian kananugetit Ruoholahden MacDonaldsilla, Louis Vuitton Shopper Monogram Etoile... 38 ensimmäistä sivua ylitti klisheekipukynnyksen.
Vähän liikaa talousjargonia, vähän liikaa toistoa ja vähän liikaa junnausta, mutta muuten ei hullumpi taloustrilleri 2008 pörssiromahduksesta ja islantilaisten pankkien konkurssin vaikutuksista suomalaisessa sijoitusyhtuössä. Kovaa valtapeliä miljoonien panoksilla.
Erinomaisen viihdyttävää rahoituskuplan kuvausta mutta juoni siirtyy välillä paikkoihin, jotka ovat liian uskomattomia ollakseen totta. Muutama ylimääräinen sivuhenkilö, joiden juoni pitäisi saada punottua osaksi kiinnostavaa kuvausta vuoden 2008 pörssiromahduksesta.