What do you think?
Rate this book
Äitini suku #7
Ikitie
Jussi Ketola on tuonut Amerikasta mukanaan Matti Kurikan sosialismia. Kesällä 1930 lapuanliikkeen miehet hakevat hänet kotoaan yöllä, pahoinpitelevät ja vievät Kosolaan Lapualle. Matka jatkuu lapualaisten muiluttajien etappitietä, ikitietä, kohti Venäjää. Ketola harhailee Venäjän puoleisessa Karjalassa, osuu venäläisten rajavartioasemaan ja tuodaan lopulta Petroskoihin.
Karjalan autonomisessa tasavallassa Ketola tapaa tuttuja New Yorkin vuosiltaan ja työskentelee muutaman vuoden siirtolaisten perustamassa Säde-kolhoosissa. Siellä hänellä on myös uusi perhe.
Kun suomalaisten puhdistukset Karjalassa alkavat, myös Säteen väkeä pidätetään, tuttuja katoaa öisin vankileireille ja ammuttavaksi. Lapuanliike on lakkautettu ja Vihtori Kosola kuollut. Ketola arvelee uskaltautuvansa jo pysyvästi kotimaahan.
Karjalan autonomisessa tasavallassa Ketola tapaa tuttuja New Yorkin vuosiltaan ja työskentelee muutaman vuoden siirtolaisten perustamassa Säde-kolhoosissa. Siellä hänellä on myös uusi perhe.
Kun suomalaisten puhdistukset Karjalassa alkavat, myös Säteen väkeä pidätetään, tuttuja katoaa öisin vankileireille ja ammuttavaksi. Lapuanliike on lakkautettu ja Vihtori Kosola kuollut. Ketola arvelee uskaltautuvansa jo pysyvästi kotimaahan.
431 pages, Hardcover
First published January 1, 2011
11 people are currently reading
269 people want to read
About the author
Antti Tuuri
99 books41 followersAntti Elias Tuuri (s. 1. lokakuuta 1944 Kauhava[) on suomalainen kirjailija, joka on koulutukseltaan diplomi-insinööri. Tuuri tunnetaan kotimaakuntaansa Etelä-Pohjanmaata kuvaavista kirjoistaan. Hän on myös kirjoittanut useita Äitini suku -sarjaan kuuluvia kirjoja, joissa kerrotaan Yhdysvaltoihin muuttaneiden suomalaisten kertomuksia. Hän sai Finlandia-palkinnon 1997 teoksestaan Lakeuden kutsu , Pohjanmaa-sarjan ensimmäisestä teoksesta Pohjanmaa Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 1985[2] ja Aleksis Kiven palkinnon vuonna 2009. Tuuri on myös suomentanut islantilaisia saagoja[3], mistä tunnustuksena maan presidentti Vigdís Finnbogadóttir luovutti hänelle vuonna 1983 Islannin Haukan ritarikunnan ristin[1]. Tuurin tuotantoon kuuluu lisäksi kuunnelma- ja elokuvakäsikirjoituksia, oopperalibrettoja, elämäkertoja ja historiikkeja.
Tuuri kertojana:
Tuuri on sukupolvensa näkyvimpiä ja arvostetuimpia kertojia. Hänen varhaisessa tuotannossaan huomio kiinnittyi sanonnan tarkkuuteen ja niukkuuteen, joka toi joskus mieleen toisen diplomi-insinöörin, Antti Hyryn. Myöhemmin hänen tyylinsä tunnusmerkiksi on kohonnut pinnanalainen rikkaus, joka ilmenee joskus nasevina ”kirveen iskuina”, ja usein jonkin verran verhottuna huumorina tai satiirina. Tuurin tiedetään pohjustavan kaunokirjallisetkin teoksensa huolellisesti ja usein laajoin haastatteluin niin että hän yltää kerronnan kuivumatta yksityiskohtien tarkkuuteen ja uskottavuuteen.kenen mukaan?
Tuurin teoksista on filmatisoitu useita elokuvia. Pekka Parikka ohjasi vuonna 1988 hänen romaaniinsa perustuvan elokuvan Pohjanmaa[6], sekä vuonna 1989 saman nimiseen Tuurin romaaniin perustuvan elokuvan Talvisota[7]. Lisäksi Lauri Törhönen teki vuonna 1990 elokuvan Ameriikan raitti, Ilkka Vanne vuonna 2000 Lakeuden kutsun, joka perustuu Pohjanmaa -sarjan viimeiseen teokseen Lakeuden kutsu, sekä viimeisimpänä AJ Annila vuonna 2017 Ikitien. Tuuri on myös itse useasti toiminut mukana filmattujen romaaniensa käsikirjoitustyössä (Talvisota, Pohjanmaa, Lakeuden kutsu, Rukajärven tie, Ikitie). Tämän lisäksi Tuuri on myös kirjoittanut Pekka Parikan ohjaaman TV-sarjan Hunajan maku (1993) sekä sotasyyllisyysoikeudenkäynneistä kertovan TV-sarjan Tuomitut (1995) ja lähes sata kuunnelmaa. Hänen kirjojaan on käännetty kuudelletoista kielelle.
Tuuri kertojana:
Tuuri on sukupolvensa näkyvimpiä ja arvostetuimpia kertojia. Hänen varhaisessa tuotannossaan huomio kiinnittyi sanonnan tarkkuuteen ja niukkuuteen, joka toi joskus mieleen toisen diplomi-insinöörin, Antti Hyryn. Myöhemmin hänen tyylinsä tunnusmerkiksi on kohonnut pinnanalainen rikkaus, joka ilmenee joskus nasevina ”kirveen iskuina”, ja usein jonkin verran verhottuna huumorina tai satiirina. Tuurin tiedetään pohjustavan kaunokirjallisetkin teoksensa huolellisesti ja usein laajoin haastatteluin niin että hän yltää kerronnan kuivumatta yksityiskohtien tarkkuuteen ja uskottavuuteen.kenen mukaan?
Tuurin teoksista on filmatisoitu useita elokuvia. Pekka Parikka ohjasi vuonna 1988 hänen romaaniinsa perustuvan elokuvan Pohjanmaa[6], sekä vuonna 1989 saman nimiseen Tuurin romaaniin perustuvan elokuvan Talvisota[7]. Lisäksi Lauri Törhönen teki vuonna 1990 elokuvan Ameriikan raitti, Ilkka Vanne vuonna 2000 Lakeuden kutsun, joka perustuu Pohjanmaa -sarjan viimeiseen teokseen Lakeuden kutsu, sekä viimeisimpänä AJ Annila vuonna 2017 Ikitien. Tuuri on myös itse useasti toiminut mukana filmattujen romaaniensa käsikirjoitustyössä (Talvisota, Pohjanmaa, Lakeuden kutsu, Rukajärven tie, Ikitie). Tämän lisäksi Tuuri on myös kirjoittanut Pekka Parikan ohjaaman TV-sarjan Hunajan maku (1993) sekä sotasyyllisyysoikeudenkäynneistä kertovan TV-sarjan Tuomitut (1995) ja lähes sata kuunnelmaa. Hänen kirjojaan on käännetty kuudelletoista kielelle.
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 26 of 26 reviews
February 21, 2017
Antti Tuurin "Ikitie" (Otava, 2011) ehti pölyttyä kirjahyllyssäni melko pitkään, mutta Suomalaiset fasistit - Mustan sarastuksen airuet sai minut kiinnostumaan 1930-luvun äärioikeistosta siinä määrin, että päätin lukaista aiheesta myös jonkun fiktiivisen opuksen.
Tapahtumat alkavat siitä, kun Lapuan liikkeen miehet saapuvat kauhavalaisen Jussi Ketolan taloon keskellä yötä ja pakottavat tämän aseella uhaten mustan auton takapenkille. Kommunistiksi syytetty mies muilutetaan itärajalle, pahoinpidellään ja uhataan tappaa. Ketola pakenee kuitenkin vangitsijoiltaan ja päätyy rajan toiselle puolelle, jossa amerikansuomalaiset kommunistit, kansalaissodan puhdistuksia paenneet suomalaiset ja monet muut punaiset idealistit pyrkivät luomaan työväestön ihanneyhteiskuntaa.
Jussi Ketola syntyy uudestaan. Koska paluuta entiseen isänmaahan ei ole, hän saa uuden henkilöllisyyden, uuden kansalaisuuden, uuden perheen ja uuden asuinpaikan kolhoosista. Neuvostoparatiisi osoittaa kuitenkin melko pian nurjat kasvonsa, ja uuden ja uljaan yhteiskunnan rakentajien tien päänä on Krasnyi Boriksi nimitetty metsikkö. Tuuri kuvaa jäyhästi mutta siitä huolimatta vähintään yhtä vaikuttavasti Stalinin ja GPU:n toimeenpanemia puhdistuksia kuin kirjailijakollegansa Jari Tervo niin ikään erinomaisessa romaanissaan Troikka.
Niin sinimusta kuin tulipunainen aate näyttävät ikävimmät kasvonsa Jussi Ketolalle, joka suhtautuu kohtaloonsa fatalistisesti, mutta ei tahtoisi luopua humaaneista periaatteistaan uhkailujen tai edes aseen piipun edessä. Eräänlainen suomalaisen miehen ideaalikuva lienee siis kyseessä. Mutta kestääkö jäyhinkään meistä ihan kaikkea?
Tuurin kirjoitustyyliä on syystäkin kuvattu toteavaksi, vähän ilmeettömäksi, mutta siitä huolimatta jo yksistään loppukohtaus on kaikessa spartalaisuudessa tunteenilmaisussaan hyvin vaikuttava. Lisäksi teoksesta on löydettävissä yllättävän paljon hiljaista huumoria, vaikka kuvatut aiheet itsessään melko surullisia ja ahdistavia ovatkin.
Lopputulos on kaiken kaikkiaan erinomainen romaani, jota voi suositella kaikille lähihistoriastamme kiinnostuneille lukijoille.
Tapahtumat alkavat siitä, kun Lapuan liikkeen miehet saapuvat kauhavalaisen Jussi Ketolan taloon keskellä yötä ja pakottavat tämän aseella uhaten mustan auton takapenkille. Kommunistiksi syytetty mies muilutetaan itärajalle, pahoinpidellään ja uhataan tappaa. Ketola pakenee kuitenkin vangitsijoiltaan ja päätyy rajan toiselle puolelle, jossa amerikansuomalaiset kommunistit, kansalaissodan puhdistuksia paenneet suomalaiset ja monet muut punaiset idealistit pyrkivät luomaan työväestön ihanneyhteiskuntaa.
Jussi Ketola syntyy uudestaan. Koska paluuta entiseen isänmaahan ei ole, hän saa uuden henkilöllisyyden, uuden kansalaisuuden, uuden perheen ja uuden asuinpaikan kolhoosista. Neuvostoparatiisi osoittaa kuitenkin melko pian nurjat kasvonsa, ja uuden ja uljaan yhteiskunnan rakentajien tien päänä on Krasnyi Boriksi nimitetty metsikkö. Tuuri kuvaa jäyhästi mutta siitä huolimatta vähintään yhtä vaikuttavasti Stalinin ja GPU:n toimeenpanemia puhdistuksia kuin kirjailijakollegansa Jari Tervo niin ikään erinomaisessa romaanissaan Troikka.
Niin sinimusta kuin tulipunainen aate näyttävät ikävimmät kasvonsa Jussi Ketolalle, joka suhtautuu kohtaloonsa fatalistisesti, mutta ei tahtoisi luopua humaaneista periaatteistaan uhkailujen tai edes aseen piipun edessä. Eräänlainen suomalaisen miehen ideaalikuva lienee siis kyseessä. Mutta kestääkö jäyhinkään meistä ihan kaikkea?
Tuurin kirjoitustyyliä on syystäkin kuvattu toteavaksi, vähän ilmeettömäksi, mutta siitä huolimatta jo yksistään loppukohtaus on kaikessa spartalaisuudessa tunteenilmaisussaan hyvin vaikuttava. Lisäksi teoksesta on löydettävissä yllättävän paljon hiljaista huumoria, vaikka kuvatut aiheet itsessään melko surullisia ja ahdistavia ovatkin.
Lopputulos on kaiken kaikkiaan erinomainen romaani, jota voi suositella kaikille lähihistoriastamme kiinnostuneille lukijoille.
April 7, 2023
3,5*
Praleista istorijos pamoka.
Na taip, kažkur girdėtas, kažkur istorijos pamokose šmėžavęs Žiemos karas, kuriame fronto linija skiria Suomiją ir Rusiją likęs atminty, bet daugiau apie šių dviejų valstybių santykius antroje dvidešimto amžiaus pusėje nelabai žinojau, gilinausi ar domėjaus. Tai jei ir jūs - šis romanas taps puikia priemone, tą praleistą istorijos pamoką išklausyti.
Taigi, vien iš istorinės perspektyvos romanas jau vertas dėmesio ir tikrai nesigailiu skaičiusi, tačiau dar vienu pliusu tampa tai, jog istoriją įgarsino vienas garsiausių Suomijos prozininkų. Nors literatūrinis stilius man pasirodė gan lakoniškas, šaltas - kaip aš dažniausiai ir mėgstu - visgi romanas vietomis skaitėsi „keistai“. Keistas man buvo pats pasakotojas, pagrindinis veikėjas ir knygos herojus: neįtikėtinai šaltas, ramus, kažkoks lyg netikras; baisiuose, tragiškuose, iššūkius keliančiose situacijose liekantis lyg bejausmiu, pernelyg apatišku, tačiau taip pat nuolat besiskundžiantis ir nepatenkintas kur kas paprastesniais jį ištikusiasi nepatogumais. Galiausiai svarsčiau, galbūt toks stilius, toks pasakojimo būdas, toks charakteris nėra atsitiktinis, mėginau svarstyti: galbūt taip atsiskleidžia apskritai vyriškas pasaulio matymas, kuris neretai ne toks emocionalus kaip moters, o galbūt taip piešiamas ir suomio, kaip tos tautos atstovo portretas..? (Pardon už lyčių nelygybę ir nacionalizmą).
Ir nors pradėjau savo pamąstymus nuo to, jog knyga bus lyg pamoka, nereiktų išsigąsti, romanas tikrai skaitosi lengvai, net tai, jog istorijoje beveik nėra (o gal ir išvis nebuvo?) dialogų, puslapiai slysta greitai. Siužetas turi ir įtemptų scenų, netikėtų vingių, kruopelę romantikos, net jei rašymo stilius ir pats herojus, kaip minėjau - lakoniški, o vietomis veiksmas prislopsta ir telieka puslapiai apmąstymų.
Praleista istorijos pamoka.
Na taip, kažkur girdėtas, kažkur istorijos pamokose šmėžavęs Žiemos karas, kuriame fronto linija skiria Suomiją ir Rusiją likęs atminty, bet daugiau apie šių dviejų valstybių santykius antroje dvidešimto amžiaus pusėje nelabai žinojau, gilinausi ar domėjaus. Tai jei ir jūs - šis romanas taps puikia priemone, tą praleistą istorijos pamoką išklausyti.
Taigi, vien iš istorinės perspektyvos romanas jau vertas dėmesio ir tikrai nesigailiu skaičiusi, tačiau dar vienu pliusu tampa tai, jog istoriją įgarsino vienas garsiausių Suomijos prozininkų. Nors literatūrinis stilius man pasirodė gan lakoniškas, šaltas - kaip aš dažniausiai ir mėgstu - visgi romanas vietomis skaitėsi „keistai“. Keistas man buvo pats pasakotojas, pagrindinis veikėjas ir knygos herojus: neįtikėtinai šaltas, ramus, kažkoks lyg netikras; baisiuose, tragiškuose, iššūkius keliančiose situacijose liekantis lyg bejausmiu, pernelyg apatišku, tačiau taip pat nuolat besiskundžiantis ir nepatenkintas kur kas paprastesniais jį ištikusiasi nepatogumais. Galiausiai svarsčiau, galbūt toks stilius, toks pasakojimo būdas, toks charakteris nėra atsitiktinis, mėginau svarstyti: galbūt taip atsiskleidžia apskritai vyriškas pasaulio matymas, kuris neretai ne toks emocionalus kaip moters, o galbūt taip piešiamas ir suomio, kaip tos tautos atstovo portretas..? (Pardon už lyčių nelygybę ir nacionalizmą).
Ir nors pradėjau savo pamąstymus nuo to, jog knyga bus lyg pamoka, nereiktų išsigąsti, romanas tikrai skaitosi lengvai, net tai, jog istorijoje beveik nėra (o gal ir išvis nebuvo?) dialogų, puslapiai slysta greitai. Siužetas turi ir įtemptų scenų, netikėtų vingių, kruopelę romantikos, net jei rašymo stilius ir pats herojus, kaip minėjau - lakoniški, o vietomis veiksmas prislopsta ir telieka puslapiai apmąstymų.
July 5, 2022
Tas atvejis, kai paimi knygą dėl nuostabaus grožio viršelio, ir pasirodo, kad turinys ne mažiau geras. Pradžia įsivažiavo sunkiai, bet užvertus paskutinį puslapį jautiesi kaip užvožtas per galvą. Mums menkai pažįstamas Suomijos ir Rusijos pasienio gyvenimas Sovietų Sąjungos baisybių pradžioje. Ir šiandien ši istorija suskamba dar reikšmingiau.
July 10, 2018
Antti Tuuri on parhaita kotimaisia kirjailijoita ja useimmat hänen kirjansa ansaitsevat täydet tähdet.
Tämä kirja puhutteli toki normaaliakin enemmän. Karjalaan sosialismia rakentamaan matkustaneiden suomalaiset ovat saaneet parhaan mahdollisen kuvauksen.
Kirja on ajankohtainen siinäkin mielessä, että viimeaikaiset tapahtumat Venäjällä ovat taas osoittaneet, että mitään periaattellista edistystä ei ole tapahtunut Venäjän maalla näistä ajoista. Murhattujen määrä on toki selvästi pienempi mutta laittomuus, korruptio ja mielivalta rehottavat siinä missä Neuvosto-aikanakin.
Toinen oppi on se että lopulta näistä riidan kylväjistä kuten kansanvaltuuskunnasta ja Lapuan liikkeestä - ja nykyajan vastaavista - hyötyy vain Vanha Vainooja.
Tämä kirja puhutteli toki normaaliakin enemmän. Karjalaan sosialismia rakentamaan matkustaneiden suomalaiset ovat saaneet parhaan mahdollisen kuvauksen.
Kirja on ajankohtainen siinäkin mielessä, että viimeaikaiset tapahtumat Venäjällä ovat taas osoittaneet, että mitään periaattellista edistystä ei ole tapahtunut Venäjän maalla näistä ajoista. Murhattujen määrä on toki selvästi pienempi mutta laittomuus, korruptio ja mielivalta rehottavat siinä missä Neuvosto-aikanakin.
Toinen oppi on se että lopulta näistä riidan kylväjistä kuten kansanvaltuuskunnasta ja Lapuan liikkeestä - ja nykyajan vastaavista - hyötyy vain Vanha Vainooja.
November 6, 2011
Jos joku sen jo unohti, Antti Tuuri antaa vahvan muistuksen kuka on kerronnan mestari. Muutaman keveämmän väliteoksen jälkeen Ikitie nousee väistämättä Pohjanmaa-sarjan mittoihin. Kerronta on tutun vähäeleistä ja lauseet sanovat sen, ja vain sen mitä tapahtuu. Kun ihminen tapetaan ilman tunteita, Tuuri kertoo sen ilman tunteita - vastuu mielen kuohunnasta on lukijalla. Finlandia-palkintoja on myönnetty huonommillekin kirjoille. Tuuri on jo yhden saanut, joten rima voi olla korkeammalla. Joka tapauksessa, jos joku ei ole vielä Tuuria lukenut, tästä on hyvä aloittaa. Muiden lukulistalle Ikitie on suorastaan pakollinen.
February 23, 2018
Tasase tempoga raamat. Mida edasi, seda lähemale hiilib õõvastus, hirm & viha, teades, mis ootab ees. Aga kõigest hoolimata on olemas ka killuke lootust valgusele.
"Jätkame sealt, kuhu olime jäänud."
"Jätkame sealt, kuhu olime jäänud."
October 19, 2017
3,5 tähteä. Aihe hyvin mielenkiintoinen, eikä siitä ole liikaa puhuttu. Hahmot jäivät kuitenkin minulle etäisiksi, en oikein saanut heistä otetta. Kerronta piti otteessaan alusta loppuun.
January 23, 2018
Minu arvamused leiab seekord kahest blogist: https://lugemiselamused.wordpress.com... ja
https://triinuraamatud.wordpress.com/...
https://triinuraamatud.wordpress.com/...
November 15, 2017
Elokuvan ja lukupiirin innoittamana luin. Ja pidin. Nyt pohdin, pitääkö lukea seuraava osakin.
December 30, 2019
Antti Tuuri, ein grosser Unbekannter der finnischen Literatur. Wenn man sieht, wie viel der Mann publiziert hat, wie oft seine Werke ausgezeichnet und auch verfilmt wurden, mag man fast nicht glauben, wie wenige dieser Werke in deutscher Sprache greifbar sind. Nun wurde der vorliegende Roman (der übrigens auch verfilmt wurde) in deutscher Übersetzung herausgegeben.
Dies vorab, es ist keine leichte Kost. Es handelt sich um einen Roman in historischem Setting, der auf realen Grundlagen gearbeitet ist. In den 1930er-Jahren war in Finnland die rechtsextreme Lapua-Bewegung aktiv, die Sozialisten bzw. Kommunisten in Privatautos entführte und über die Grenze nach der Sowjetunion schaffte. So ergeht es auch dem Protagonisten unseres Romans, Jussi Ketola, der eines Nachts verschleppt wird. Er hat sich in seiner Zeit in den USA, wo er als Minen- und Bauarbeiter tätig war, mit sozialistischen Ideen befasst und zurück in Finnland entsprechend im Gemeinderat politisiert. Er gibt seinen Entführern an, er habe im finnischen Bürgerkrieg auf derselben Seite wie sie gestanden, d. h. auf der Seite der «Weissen» (jedoch habe er keine Waffen angefasst, sondern habe bloss Leichen transportiert). Die Entführer akzeptieren diese Erklärung nur halbherzig, sehen aber daraufhin davon ab, ihn direkt zu erschiessen, denn – trotz allem – einen Mann, der auf der Seite der «Weissen» gestanden hat, kann man nicht einfach so mir nichts, dir nichts umbringen.
Jenseits der Grenze irrt er eine Zeitlang orientierungslos in der Wildnis umher, bis er mit einer Lungenentzündung von der Polizei aufgegriffen wird. Er lernt zahlreiche weitere Finnen kennen, die früher in Kanada und den USA gearbeitet haben und dann in der Hoffnung auf ein besseres Leben nach Karelien gekommen bzw. gezielt angeworben worden sind. Der Glaube an die Utopie des gerechten Arbeiter- und Bauernstaates ist stark, doch immer wieder erkennt man, dass im Realsozialismus nicht alles so funktioniert, wie man es gerne hätte – und sei es nur die fehlende Butter auf dem Brot oder die nicht gelieferten Dachbleche zur Fertigstellung eines Gebäudes. Doch die Amerikafinnen geniessen anfänglich noch Privilegien und dürfen zum Beispiel in einem speziellen Restaurant essen und in einem speziellen Laden einkaufen. Die ganze Zeit wird Jussi Ketola von der Geheimpolizei GPU und ihrem windigen Funktionär Kallonen überwacht. Ihm werden absurde Vorwürfe gemacht, er sei nur zu Spionagezwecken nach Karelien gekommen und seine ganze Entführung sei inszeniert gewesen. Während die Lapua-Männer ihn für einen Sozialisten gehalten haben, hält man ihn in Karelien ganz im Gegenteil für einen Kapitalisten, einen Kulaken, der in Finnland ein Landgut mit Knechten und Mägden besessen habe. Nicht zuletzt habe er ja im Bürgerkrieg auch auf der Seite der «Weissen» gestanden! Das Kulakentum werde man ihm aber schon austreiben. So kommt er auf einen Kolchos, wo sich die Geschichte in der Folge weiter zuspitzt.
Der Raum einer Rezension reicht nicht aus, um alle absurden Wendungen der Geschichte darzulegen. Immer wieder denkt man sich als Leser, zu welch perversen Handlungen Menschen doch fähig sind, wenn sie von Ideologie verblendet sind, sei dies nun eine extrem linke oder rechte Ideologie.
Die historischen und wohl auch geographischen Zusammenhänge dieses Romans sind in Mitteleuropa weitestgehend unbekannt, das Buch kann aber auch so gelesen werden. In dieser Ausgabe wurde komplett auf erklärende Fussnoten verzichtet, wohl um einen besseren Lesefluss zu ermöglichen. Mit diesem Verzicht kann man gut leben. Unbekannte Orts- oder Personennamen können, falls gewünscht, sehr leicht im Internet recherchiert werden. Danach werden die Zusammenhänge denn auch sofort um einiges klarer.
Was beim Lesen sofort auffällt, ist Tuuris spezieller Erzählstil. Er schreibt alles aus Jussi Ketolas Perspektive in der Ich-Form der Retrospektive und benutzt keine direkte Rede. Sämtliche Dialoge sind in der indirekten Rede geschrieben. Dies erzeugt eine merkwürdige Distanzierung. Selbst bei den schlimmsten Wendungen der Geschichte vermittelt Tuuri die Emotionen nur indirekt, nur zwischen den Zeilen. Man kann das mögen oder auch nicht. Die Geschehnisse im Roman genügen aber absolut, um uns mit Jussi mitfiebern zu lassen. Und welche Kernaussage, welches Fazit der Autor vermitteln will, scheint klar, ohne dass er es explizit ausspricht.
Dies vorab, es ist keine leichte Kost. Es handelt sich um einen Roman in historischem Setting, der auf realen Grundlagen gearbeitet ist. In den 1930er-Jahren war in Finnland die rechtsextreme Lapua-Bewegung aktiv, die Sozialisten bzw. Kommunisten in Privatautos entführte und über die Grenze nach der Sowjetunion schaffte. So ergeht es auch dem Protagonisten unseres Romans, Jussi Ketola, der eines Nachts verschleppt wird. Er hat sich in seiner Zeit in den USA, wo er als Minen- und Bauarbeiter tätig war, mit sozialistischen Ideen befasst und zurück in Finnland entsprechend im Gemeinderat politisiert. Er gibt seinen Entführern an, er habe im finnischen Bürgerkrieg auf derselben Seite wie sie gestanden, d. h. auf der Seite der «Weissen» (jedoch habe er keine Waffen angefasst, sondern habe bloss Leichen transportiert). Die Entführer akzeptieren diese Erklärung nur halbherzig, sehen aber daraufhin davon ab, ihn direkt zu erschiessen, denn – trotz allem – einen Mann, der auf der Seite der «Weissen» gestanden hat, kann man nicht einfach so mir nichts, dir nichts umbringen.
Jenseits der Grenze irrt er eine Zeitlang orientierungslos in der Wildnis umher, bis er mit einer Lungenentzündung von der Polizei aufgegriffen wird. Er lernt zahlreiche weitere Finnen kennen, die früher in Kanada und den USA gearbeitet haben und dann in der Hoffnung auf ein besseres Leben nach Karelien gekommen bzw. gezielt angeworben worden sind. Der Glaube an die Utopie des gerechten Arbeiter- und Bauernstaates ist stark, doch immer wieder erkennt man, dass im Realsozialismus nicht alles so funktioniert, wie man es gerne hätte – und sei es nur die fehlende Butter auf dem Brot oder die nicht gelieferten Dachbleche zur Fertigstellung eines Gebäudes. Doch die Amerikafinnen geniessen anfänglich noch Privilegien und dürfen zum Beispiel in einem speziellen Restaurant essen und in einem speziellen Laden einkaufen. Die ganze Zeit wird Jussi Ketola von der Geheimpolizei GPU und ihrem windigen Funktionär Kallonen überwacht. Ihm werden absurde Vorwürfe gemacht, er sei nur zu Spionagezwecken nach Karelien gekommen und seine ganze Entführung sei inszeniert gewesen. Während die Lapua-Männer ihn für einen Sozialisten gehalten haben, hält man ihn in Karelien ganz im Gegenteil für einen Kapitalisten, einen Kulaken, der in Finnland ein Landgut mit Knechten und Mägden besessen habe. Nicht zuletzt habe er ja im Bürgerkrieg auch auf der Seite der «Weissen» gestanden! Das Kulakentum werde man ihm aber schon austreiben. So kommt er auf einen Kolchos, wo sich die Geschichte in der Folge weiter zuspitzt.
Der Raum einer Rezension reicht nicht aus, um alle absurden Wendungen der Geschichte darzulegen. Immer wieder denkt man sich als Leser, zu welch perversen Handlungen Menschen doch fähig sind, wenn sie von Ideologie verblendet sind, sei dies nun eine extrem linke oder rechte Ideologie.
Die historischen und wohl auch geographischen Zusammenhänge dieses Romans sind in Mitteleuropa weitestgehend unbekannt, das Buch kann aber auch so gelesen werden. In dieser Ausgabe wurde komplett auf erklärende Fussnoten verzichtet, wohl um einen besseren Lesefluss zu ermöglichen. Mit diesem Verzicht kann man gut leben. Unbekannte Orts- oder Personennamen können, falls gewünscht, sehr leicht im Internet recherchiert werden. Danach werden die Zusammenhänge denn auch sofort um einiges klarer.
Was beim Lesen sofort auffällt, ist Tuuris spezieller Erzählstil. Er schreibt alles aus Jussi Ketolas Perspektive in der Ich-Form der Retrospektive und benutzt keine direkte Rede. Sämtliche Dialoge sind in der indirekten Rede geschrieben. Dies erzeugt eine merkwürdige Distanzierung. Selbst bei den schlimmsten Wendungen der Geschichte vermittelt Tuuri die Emotionen nur indirekt, nur zwischen den Zeilen. Man kann das mögen oder auch nicht. Die Geschehnisse im Roman genügen aber absolut, um uns mit Jussi mitfiebern zu lassen. Und welche Kernaussage, welches Fazit der Autor vermitteln will, scheint klar, ohne dass er es explizit ausspricht.
April 25, 2018
Luin aikanaan yläasteella ja lukiossa Tuurin Pohjanmaa-sarjan. Pidin niistä kaikista erittäin paljo, vieläkin muistan niiden lukemisen kesälomalla veneellä. Myös Pohjanmaa- ja Talvisota-elokuvat ovat tulleet tutuksi ja useasti katsotuksi. Sitten joskus armeijan jälkeen luin jonkun muun Tuurin kirja, jota en enää edes muista. Se ei tehnyt suurta vaikutusta. Tuntui, ettei kerrontatyyli lakonisine piirteineen ja dialogine ilman dialogin kirjoitusta toiminut.
Ikitien päätin lukea, kun elokuvaa (luullakseni) kehuttiin. Kannatti lukea. Kirja oli hyvä, Tuurin kerronta oli vetävää, huumori toimi myös. Aloin vähän kyllä jo miettiä loppua kohti, että viritys oli hieman kevyt aiheen raskauteen nähden. Toisaalta, myös vastaanottajassa voi olla vikaa tällöin. Jos ei osaa nähdä kauheksia ja irvokkuuksia kerronnan alta, ei se aina ole kertojan vika. Ja Neuvostoliiton lopun kuvaus oli kyllä koskettava. Ei kaiken tarvitse olla Litteliä, että vaikuttuu.
Ikitien päätin lukea, kun elokuvaa (luullakseni) kehuttiin. Kannatti lukea. Kirja oli hyvä, Tuurin kerronta oli vetävää, huumori toimi myös. Aloin vähän kyllä jo miettiä loppua kohti, että viritys oli hieman kevyt aiheen raskauteen nähden. Toisaalta, myös vastaanottajassa voi olla vikaa tällöin. Jos ei osaa nähdä kauheksia ja irvokkuuksia kerronnan alta, ei se aina ole kertojan vika. Ja Neuvostoliiton lopun kuvaus oli kyllä koskettava. Ei kaiken tarvitse olla Litteliä, että vaikuttuu.
February 26, 2020
Antti Tuurin Ikitie kertoo Jussi Ketolasta, joka muilutetaan itärajalle, josta hän pakenee Neuvostoliittoon. Karjalassa Jussi alkaa rakentaa itselleen uutta elämää.
Ikitien tarina on mielenkiintoinen. Paikoitellen sivuja oli pakko käännellä nopeaan tahtiin, jotta saisi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tuurin lakoninen kerrontatyyli sopii hyvin tarinaan, vaikka se tuntuikin etäännyttävän minut lukijana kirjan henkilöhahmoista ja tapahtumista.
Ikitien tarina on mielenkiintoinen. Paikoitellen sivuja oli pakko käännellä nopeaan tahtiin, jotta saisi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tuurin lakoninen kerrontatyyli sopii hyvin tarinaan, vaikka se tuntuikin etäännyttävän minut lukijana kirjan henkilöhahmoista ja tapahtumista.
December 13, 2021
Erinomaista Tuuria. Äitini suku-sarja on muutoinkin ollut mielestäni loistava ja tämä oli näistä parhaasta päästä. Äänikirjassa hieman alussa harmitti, ettei Taneli Mäkelä ollut lukenut tätä, mutta siitä huolimatta toimi myös äänikirjana. Tuurin hyvin ytimekäs ja toteava kerronta ei varmaan sovi kaikille, mutta itselleni se on hyvin mieluinen. Jussi Ketolan hahmo alkaa usean kirjan jäljiltä olla jo hyvin tuttu ja kuin hauska sukulainen.
November 19, 2017
Itsekin kiinnostuin tästä teoksesta uuden elokuvan julkaisun myötä. Ajattelin lukea ensin kirjan, ja vaikka sivarina en ole lukenut juuri historiallisia sotaromaaneja lukion jälkeen, tämä romaani tempaisi mukaansa. Hyvä kate muutamien eurojen pokkari-investoinnille. Pitänee lukea Tuuria lisää jatkossa.
April 2, 2018
Vaikuttava mutta melko tylsästi kerrottu tarina, jonka luin loppuun vain sen historiallisen mielenkiinnon takia. Päähenkilö jäi kaukaiseksi eikä hänen kohtalonsa kaikessa karmeudessaan liikuttanut. En ole samannimistä elokuva nähnyt, mutta alan vahvasti epäillä että se on kirjaa parempi... Ei innosta lukemaan lisää samalta kirjailijalta.
Read
June 7, 2022Täydellinen romaani, jossa on jännittävä, mutta todella surullinen tarina ja mielenkiintoinen hahmorakennelma. Romaani kertoo Veuvostoliittoon muilutetusta sosialistista, joka joutuu elämään kokonaisen uuden elämän Neuvostoliitossa. Traagisuudessa lähes melodramaattinen, mutta kuitenkin todellisuuteen perustuva. Niinkin paljon, että epäilin oliko hahmo ollut oikea henkilö.
July 30, 2017
Ensimmäinen Tuurin kirjani. Valikoitui luettavaksi enemmän aiheen kuin kirjailijan takia. Aluksi Tuurin tapa kirjoittaa (minä-kertoja) ärsytti, mutta siihen tottui aika nopeasti. Aihe jäi pohdituttamaan ja nyt tekisi mieli lukea aiheeseen liittyvä tietokirja. Tarina itsessään on keskiverto.
November 27, 2018
Elokuvana kelpo, kirjana loistava.
April 5, 2022
1930-ųjų rugpjūčio naktį Jusis Ketola - pagrobiamas iš savo namų Suomijoje. Lapua judėjimas kaltina jį esant komunistu. Vyrui pavyksta pasprukti, tačiau rusų pasieniečiai jį nuveža į Petrozavodską, kur suteikia jam naują tapatybę, įdarbina kolchoze. J. Ketola dirba, net susikuria naują šeimą. Deja, po kelių metų sovietinis rojus virsta raudonuoju pragaru.
Būtent šiai knygai turėjau labai didelių lūkesčių. Pirmiausia dėl to, kad tai realiais, istoriniais faktais paremta istorija, parašyta garsaus prozininko. Antra - didžioji dalis siužeto vyksta Sovietų Sąjungai (kurią tuo metu valdė Stalinas) priklausiusioje teritorijoje, o tai iš dalies asocijuojasi su dabartine situacija. Asmeniškai man, norisi sužinoti kuo daugiau apie šios šalies praeityje vykdytą politiką ir palyginti ją su dabartine.
Knygos pradžia atrodė daug žadanti, jaučiau adrenaliną, bet vėliau - tapau truputį suglumusi. Veiksmas pradėjo atrodyti pernelyg ištemptas, o neretai - stovintis vietoje. Trūko didesnių postūmių, netikėtumų, situacijų, kurios sukeltų ne tik nuostabą, bet ir neleistų nuobodžiauti. Žinoma, puikiai suprantu, kad tais laikais kiekviena gyvenimo minutė nebuvo tarsi ištrauka iš įtempto veiksmo filmo - netrūko ir ramybės laikotarpių, kai žmonės gyveno ganėtinai įprastą gyvenimą (bent jau kai kuriose vietovėse), bet gal tada reikėjo viską knygoje pateikti šiek tiek kitaip? Nežinau, o gal čia tik man norėjosi kažko daugiau.
Vis dėlto, antroje knygos pusėje viskas apsivertė aukštyn kojomis ir pasidarė daug įdomiau - nestigo veiksmo posūkių, nežinios, kas bus toliau, baimės, net šiurpių įvykių protrūkių, kurie man neleido atsipalaiduoti psichologiškai. Tada supratau - per anksti padariau išvadas, kad „Amžinasis kelias” jau niekuo manęs nebenustebins. Autorius buvo sumanęs didelę staigmeną, kuri sudrebino mano jausmus, protą ir sielą, o ir pateikė ją pačiu netikėčiausiu momentu. Nuo tos akimirkos kiekvienu sakiniu tiesiog mėgavausi ir gaudžiau kiekvieną veiksmą, kiekvieną žodį.
Baisėjausi sovietų valdžios žiaurumu ir stebėjausi tenykščių žmonių patiklumu. Ši knyga dar kartą patvirtino, kad Sovietų Sąjungoje bet kas galėjo tapti valstybės „išdaviku”. Nesvarbu ar žmogus buvo kaltas, ar ne; esmė slypėjo valdžios įgeidžiuose ir baimėje, kad gali atsirasti tokių, kurie pasipriešins jų tironijai. Ypatingai atkreipiau dėmesį į Sovietų Sąjungoje klestėjusią propagandą, kuri buvo tokia stipri ir gudriai taikli, kad žmonės šventai tikėjo, jog visos žudynės, vykstančios šalia jų, - vardan gero, vardan valstybės, vardan jų pačių. Tada pagalvojau, o ar ne tas pats vyksta ir dabar?... Dar karta pasitvirtino išvada - istorija kartojasi visomis prasmėmis.
Ganėtinai įdomus ir specifiškas dalykas šioje knygoje - tai, kad nėra nei vieno veikėjų dialogo. Viskas pasakojama lyrinio subjekto, J. Ketolos, lūpomis. Pradžioje šiek tiek išsigandau, kad toks neįprastas tekstas sunkiai skaitysis, bet taip nenutiko. J. Ketolos žodžiais viskas skambėjo įtikinamiau ir, sakyčiau, ypatingiau, kadangi rašytojas sukūrė sovietinio gyvenimo vizualą, perleistą per pagrindinio veikėjo jausmus, mintis ir suvokimą. Mane apskritai žavėjo šio herojaus ryžtas, bebaimiškumas, atsidavimas šeimai ir žmoniškumas, stovėjimas tiesos pusėje net tada, kai nuo to priklauso tavo paties gyvybė.
Rekomenduoju, jeigu mėgstate istoriniais faktais paremtus romanus, kuriuose detaliai aptartas ne tik kasdienis gyvenimas sovietiniame rėžime, bet ir visi pastarosios valdžios vykdyti nusikaltimai, nesuvokiamas nužmogėjimo lygis. Ši knyga skirta tiems, kurie nebijo skaityti apie žiaurumus, neapykantą ir nori sužinoti nedidelę dalį sovietinio laikotarpio realybės, kuri čia pateikiama tokia, kokia buvo iš tiesų, be jokių pagražinimų. Nors, kaip minėjau anksčiau, kūrinyje buvo vietų, kur norėjosi, kad pasakojimas būtų plėtojamas kitaip, tai, kas įvyko antroje knygos pusėje, pateisino mano lūkesčius ir užkėlė istorijos kartelę, kuri neleido man šios istorijos įvertinti tik vidutiniškai.
4/5⭐
Būtent šiai knygai turėjau labai didelių lūkesčių. Pirmiausia dėl to, kad tai realiais, istoriniais faktais paremta istorija, parašyta garsaus prozininko. Antra - didžioji dalis siužeto vyksta Sovietų Sąjungai (kurią tuo metu valdė Stalinas) priklausiusioje teritorijoje, o tai iš dalies asocijuojasi su dabartine situacija. Asmeniškai man, norisi sužinoti kuo daugiau apie šios šalies praeityje vykdytą politiką ir palyginti ją su dabartine.
Knygos pradžia atrodė daug žadanti, jaučiau adrenaliną, bet vėliau - tapau truputį suglumusi. Veiksmas pradėjo atrodyti pernelyg ištemptas, o neretai - stovintis vietoje. Trūko didesnių postūmių, netikėtumų, situacijų, kurios sukeltų ne tik nuostabą, bet ir neleistų nuobodžiauti. Žinoma, puikiai suprantu, kad tais laikais kiekviena gyvenimo minutė nebuvo tarsi ištrauka iš įtempto veiksmo filmo - netrūko ir ramybės laikotarpių, kai žmonės gyveno ganėtinai įprastą gyvenimą (bent jau kai kuriose vietovėse), bet gal tada reikėjo viską knygoje pateikti šiek tiek kitaip? Nežinau, o gal čia tik man norėjosi kažko daugiau.
Vis dėlto, antroje knygos pusėje viskas apsivertė aukštyn kojomis ir pasidarė daug įdomiau - nestigo veiksmo posūkių, nežinios, kas bus toliau, baimės, net šiurpių įvykių protrūkių, kurie man neleido atsipalaiduoti psichologiškai. Tada supratau - per anksti padariau išvadas, kad „Amžinasis kelias” jau niekuo manęs nebenustebins. Autorius buvo sumanęs didelę staigmeną, kuri sudrebino mano jausmus, protą ir sielą, o ir pateikė ją pačiu netikėčiausiu momentu. Nuo tos akimirkos kiekvienu sakiniu tiesiog mėgavausi ir gaudžiau kiekvieną veiksmą, kiekvieną žodį.
Baisėjausi sovietų valdžios žiaurumu ir stebėjausi tenykščių žmonių patiklumu. Ši knyga dar kartą patvirtino, kad Sovietų Sąjungoje bet kas galėjo tapti valstybės „išdaviku”. Nesvarbu ar žmogus buvo kaltas, ar ne; esmė slypėjo valdžios įgeidžiuose ir baimėje, kad gali atsirasti tokių, kurie pasipriešins jų tironijai. Ypatingai atkreipiau dėmesį į Sovietų Sąjungoje klestėjusią propagandą, kuri buvo tokia stipri ir gudriai taikli, kad žmonės šventai tikėjo, jog visos žudynės, vykstančios šalia jų, - vardan gero, vardan valstybės, vardan jų pačių. Tada pagalvojau, o ar ne tas pats vyksta ir dabar?... Dar karta pasitvirtino išvada - istorija kartojasi visomis prasmėmis.
Ganėtinai įdomus ir specifiškas dalykas šioje knygoje - tai, kad nėra nei vieno veikėjų dialogo. Viskas pasakojama lyrinio subjekto, J. Ketolos, lūpomis. Pradžioje šiek tiek išsigandau, kad toks neįprastas tekstas sunkiai skaitysis, bet taip nenutiko. J. Ketolos žodžiais viskas skambėjo įtikinamiau ir, sakyčiau, ypatingiau, kadangi rašytojas sukūrė sovietinio gyvenimo vizualą, perleistą per pagrindinio veikėjo jausmus, mintis ir suvokimą. Mane apskritai žavėjo šio herojaus ryžtas, bebaimiškumas, atsidavimas šeimai ir žmoniškumas, stovėjimas tiesos pusėje net tada, kai nuo to priklauso tavo paties gyvybė.
Rekomenduoju, jeigu mėgstate istoriniais faktais paremtus romanus, kuriuose detaliai aptartas ne tik kasdienis gyvenimas sovietiniame rėžime, bet ir visi pastarosios valdžios vykdyti nusikaltimai, nesuvokiamas nužmogėjimo lygis. Ši knyga skirta tiems, kurie nebijo skaityti apie žiaurumus, neapykantą ir nori sužinoti nedidelę dalį sovietinio laikotarpio realybės, kuri čia pateikiama tokia, kokia buvo iš tiesų, be jokių pagražinimų. Nors, kaip minėjau anksčiau, kūrinyje buvo vietų, kur norėjosi, kad pasakojimas būtų plėtojamas kitaip, tai, kas įvyko antroje knygos pusėje, pateisino mano lūkesčius ir užkėlė istorijos kartelę, kuri neleido man šios istorijos įvertinti tik vidutiniškai.
4/5⭐
October 22, 2022
Minu viimane reis oli Soome, seega otsustasin lugeda Soome-Vene ajaloost kõnelevat raamatut. Raamatu põhjal vändatud film oli ülihea, mistõttu olid ootused raamatule suured. Kahjuks valmistas raamat pettumuse. See oli üsna igavalt ja kuivalt kirjutatud teos. Jäi segaseks, kas tegemist oli romaani või kellegi memuaaridega, sest see oli liiga mina-jutustaja keskne. Hästi palju mõttetuid detaile ja dialooge, justkui oleks püütud mingi edasise uurimise tarbeks kõik üksikasjalikult kirja panna. Puudus üldisem ajalooline taust, mis oleks tolle aja sündmuste kohta enam selgust andnud. Lugemine kulges vaevaliselt, raamat ei hoidnud huvi üleval.
February 14, 2016
Historia kiinnostaa aina ja erityisesti Suomen, Euroopan ja entisen Neuvostoliiton historia. Erittäin kiinnostava tarina. Puutteet ovat ehkä lähinnä kielen puolella, ei mitenkään suuria filosofisia ajatuksia tai kauniita lauseita. Toisaalta tähän tarinaan sopii arkinen, vähän töksähtelevä, mitään kaunistelematon kieli.
January 30, 2022
En tiedä olisiko tykännyt tästä niin paljoa, ellen olisi töissä tekstittänyt juuri aiheeseen liittyvän luennon, joten Gylling ja Neuvosto-Karjala olivat hyvin tuoreesti mielessä.
Jussi Ketola oli samaistuttava päähenkilö ja hänen matkaansa seurasi mielenkiinnolla. Luvut olivat myös miellyttävän pituisia, ja sitä huomasikin jaksavansa aina ”vielä yhden luvun lisää”.
Jussi Ketola oli samaistuttava päähenkilö ja hänen matkaansa seurasi mielenkiinnolla. Luvut olivat myös miellyttävän pituisia, ja sitä huomasikin jaksavansa aina ”vielä yhden luvun lisää”.
August 9, 2016
I'm very surprised - Tuuri is really back in form. A strong, strong novel.
January 14, 2016
Vahva teos. Ensimmäinen Tuuri, jonka luin ja näitähän pitää lukea lisää!
January 7, 2018
”Kun heräsin siihen, että autoja ajoi pihaan, tiesin noutajien tulleen.”
Lapuanliikkeen miehet hakevat Jussi Ketolan kotoaan elokuisena yönä 1930, ja vievät hänet muiluttajien
etappitietä, Ikitietä, kohti Neuvosto-Karjalaa.
Rajan takana Ketola lähetetään rakentamaan työläisten paratiisia yhdessä Amerikasta tulleiden siirtolaisten kanssa, ja hän löytää hetkeksi uuden elämän. Sitten alkavat Stalinin vainot, ja Ketola joutuu kokemaan jotakin kuolemaakin pahempaa.
Lapuanliikkeen miehet hakevat Jussi Ketolan kotoaan elokuisena yönä 1930, ja vievät hänet muiluttajien
etappitietä, Ikitietä, kohti Neuvosto-Karjalaa.
Rajan takana Ketola lähetetään rakentamaan työläisten paratiisia yhdessä Amerikasta tulleiden siirtolaisten kanssa, ja hän löytää hetkeksi uuden elämän. Sitten alkavat Stalinin vainot, ja Ketola joutuu kokemaan jotakin kuolemaakin pahempaa.
Displaying 1 - 26 of 26 reviews