Pekka Haavisto, kansanedustaja sekä ministerinä, YK-tehtävissä ja EU:n erityisavustajana kouliintunut sovittelija, kertoo kuinka rauhaa rakennetaan käytännössä. Kenttätyön "puskissa" maailma ja ihmiset tulevat lähelle kaikessa moninaisuudessaan. Mutta samat sovinnon säännöt pätevät myös suomalaisen keittiönpöydän ääressä. Pitää tuntea maailma, mutta myös itsensä. Kirjassa paikkansa saavat niin lapsuus Munkkivuoressa kuin Kiinan uusi rooli, veden merkitys luonnonvarana, Euroopan tulevaisuus ja suomalainen metsäkirkko. Sovinto saavutetaan tekemällä kotitehtävät ja tarvittava jalkatyö: käydään kylässä, puhutaan puhelimessa, kerrotaan tarinoita. Näistä taidoista ja tarinoista Pekka Haaviston kirja kertoo.
Sisältää kevään 2012 presidentinvaalien jälkeen kirjoitetut jälkisanat
Helppolukuinen, lukuisia tarinoita sisältävä ihan mielenkiintoinen, ei-niin-syvällinen kirja, joka herättää kylläkin hyviä ajatuksia. Välillä mielenkiintoisia kuvauksia sovittelijan työn muistiin jättämistä muistijäljistä.
Lyhyesti itselle jäi monta hyvää, mielipidettä mieleen, mm.:
- Väkivallan ja vihan kulttuuri ei koskaan rakenna mitään hyvää
- Milloin sovinto on syntynyt? Silloin, kun osapuolten ei tarvitse enää vältellä toisiaan, vaan he ovat valmiita jälleen kohtaamaan, jättämään riidan taakseen ja katsomaan eteenpäin
- Sovittelun tärkeitä vaiheita on mm. 1) kotiläksyjen tekeminen - on tiedettävä millaisia ihmisiä on menossa tapaamaan - on jututeltava ihmisiä, jotka tuntevat konfliktin osapuolia ja heidän historiansa 2) ajan pysäyttäminen - unohda aikapaineet ja luo kiireetön tila, jossa keskusteluille ja vuoropuheluille konfliktin osapuolten kanssa jää aikaa 3) ”myötäkuuntekeminen”. Luulemme, että kuunteleminen on sitä, että emme itse juuri sillä hetkellä puhu, oman puheemme taukoamista. Mutta kuunteleminen on vaikeaa. Myötäkuuntekeminen vielä vaimeampaa. ... On yleisempää että emme ymmärrä kuin että ymmärrämme.
- ...uskon Suomen kykyyn toimia globaalien ongelmien ratkaisijana, kokoamme suurempana. ... Suomella on maailmassa tehtävä.
Kiinnostava kirja täynnä kiinnostavia, koskettavia, liikuttavia, hauskoja ja tärkeitä tarinoita Pekka Haaviston työstä ja elämästä. Pääsee hyvin kiinni siihen, millaista rauhanturvaajan työ voi olla ja mitä maailmalla on tapahtunut ja tapahtuu todella. Ainoa miinus on se, että kirja on hieman sekava. En oikein hahmottanut, mikä kirjan pointti oli ja mitä eri luvut olivat. Mutta joka tapauksessa kiinnosti. :)
Hieno kirja, joskin sanoma on välillä vähän epäselvä. Mukava kokoelma kertomuksia joka tapauksessa. Parasta antia ovat kertomukset rauhanneuvotteluista ja siitä, miten yllättäviä tilanteita niissä voi tulla vastaan. Haaviston luonteesta saa myös mielestäni aika hyvän kuvan.
Haavisto on kokenut paljon ja tässä kirjassa on varmasti vain murto-osa erilaisista tarinoista. Mielenkiintoinen, helposti lähestyttävä ja miellyttävä lukea. Herättää myös lukijan pohtimaan kysymyksiä sovinnosta sekä rauhasta.
Otsikkoheprea muuttuu entisen reilaajan käsissä hykerryttäväksi seikkailuksi: istutaan puun varjossa iltanuotiolla sissiryhmien kanssa, järkytetään zaghawa-heimolainen kertomalla, että suomalaisillakin on raudan syntysanat, kuljetaan helikoptereilla, lentokoneilla ja luotijunalla, kyyristellään jeepin pohjalla luotisateessa Irakissa, ja ”Anna mun kaikki kestää” -neuvottelu israelilaisten ja palestiinalaisten välillä, jossa ei haluta nähdä ja kuulla toista, saatikka istua samassa pöydässä paitsi lounastauolla, jossa ei tarvita sermiä ja pahin vihollinen muuttuu halutuksi hauskaksi lounaskaveriksi. Muutamalla sanalla taotaan politiikkaummikonkin päähän BRIcS-maat ja PIIGS-maat. Saamelaismuseon keittiössä jutellaan Dalai-laman kanssa kahden Karmapan ongelmasta ja Etelä-Sudanin itsenäisyysjuhlissa taitellaan paperihattua kaatavassa helteessä. Myötäkuuntelemisen opettelua. – Twelve points goes to Pekka Haavisto, Anna mun kaikki kestää.
Tästä kirjasta saa hyvän idean siitä, minkälainen ihminen ja politikko Pekka Haavisto on. Hän kertoo tarinoita työstään YK:n ja EU:n tehtävissä ja antaa kuvan siitä, minkä näköinen tämä hänen "kokoaan suurempi Suomi" oikein olisi. Haavisto panostaa kuuntelemisen tärkeyteen, ja uskon, että jos kaikki pystyisimme ajattelemaan ja käyttäytymään niinkuin Haavisto, maailma olisi parempi paikka.