Sisältää lieviä SPOILEREITA!
Hömppä- ja viihdekirjallisuus ei ehkä ole sitä mieluisinta genreäni - ainakaan ajatuksen tasolla - vaikka monet kyseisen genren kirjat minua kiinnostavatkin. Välillä siis luen hömppäkirjallisuutta, enkä edes koe siitä mitenkään huonoa omatuntoa, sillä onhan se useimmiten kevyttä ja nopeaa luettavaa. Siis lähtökohtaisesti aivan täydellistä luettavaa lukujumin uhatessa tai jo ollessa meneillään. Ja koska itselläni on viime aikoina ollut pientä lukujumin poikasta, ajattelin lainata kirjastosta ensimmäisen Adlerini ja valitsin sitten tulevaa Italian matkaani ajatellen tämän teoksen. Se ei osoittautunut kovin hyväksi valinnaksi...
Minulla on moniakin asioita, jotka tässä kirjassa häiritsivät. Ensinnäkin, en kiintynyt kirjan hahmoihin juuri ollenkaan. Tarina oli kirjoitettu niin, että kaikilla oleellisimmilla hahmoilla oli omia lukujaan, mutta ne eivät juurikaan eronneet toisistaan tai tuoneet hahmoihin persoonallisuutta. Luvut olivat myös lyhyitä, mikä kyllä teki kirjasta nopealukuisen, mutta ei helpottanut hahmoihin kiintymistä. En tiedä, miksi oli tarpeellista kirjoittaa tarinaa monesta näkökulmasta, kun päähenkilö Lamour ei ollut yksinäänkään tarpeeksi kiinnostava.
Lamour oli naiivi, lapsellisen impulsiivinen ja hieman yksinkertainen päähahmo, joka ei tehnyt kovin järkeviä päätöksiä. Totta kai kuollut mies surettaa, mutta ei ongelmiaan voi vain paeta lähtemällä Italiaan. Töitä kun ei voi ikuisuuksiin vältellä tai edes tehdä etänä toiselta puolelta maailmaa. Lamourilla tuntui olevan myös melkoinen yksin jäämisen pelko, jonka pystyi täyttämään vain Lorenzo, johon Lamour salamana rakastuikin. Tämä rakkauskuvio ei siis ollut kovin uskottava, vaan lähinnä ällöttävän siirappinen ja liian nopeasti etenevä. Aivan kuin vain uusi rakkaus voisi korvata Lamourin menehtyneen miehen tai edes lopettaa surun.
Ja sitten, kirjan kieli... Oi voi. Ymmärrän, että italiankieliset ilmaisut ovat siistejä, mutta miksi niitäkin pitää tunkea jokaiseen kohtaan, jossa kuvaillaan ruokia, ihmisiä, asioita tai mitä tahansa? Ja miksi lukijan on niin tärkeää tietää jokaisen yksittäisen kadun ja ravintolan nimi sekä se, mitä hienoa italialaista ruokaa siellä syödään? Tai miksi ylipäänsä kaikki pitää kuvata niin yksityiskohtaisesti? Yleensä pidän siitä, kun henkilöiden ulkonäköä ja tarinan miljöötä kuvaillaan tarkasti. Mutta tässä kirjassa en pitänyt, koska jatkuvasti viljellyt italialaiset termit vain häiritsivät ja ärsyttivät minua. Ihan kuin Adler olisi halunnut jotenkin todistella tietämystään Italiasta. Tuntui myös, että jatkuvan kuvailun takia itse juoni ei oikein edennyt minnekään, vaikka kirjan loppuun olikin selvästi yritetty tunkea draamaa ja "järkyttäviä juonenkäänteitä".
Kirjan miehet, ne ah niin jumalaisen komeat italialaiset... En oikein ole vakuuttunut. Lamourin jatkuva hyppiminen lounaalta toiselle - ensin isän (Lorenzo) kanssa ja sitten pojan (Nico) kanssa - oli epäuskottavaa ja ärsyttävää. Hän kävi suunnilleen joka päivä lounaalla vuorotellen molempien kanssa ja hehkutti hiljaa mielessään kumpaakin sekä antoi molemmille signaaleja siitä, että olisi kiinnostunut. Eikä hänellä tietenkään käynyt mielessäkään, että Nico voisi olla playeri, jolle naiset ovat vain pelinappuloita, ehei: Nico totta kai oli Lamourin mielestä aidosti kiinnostunut hänestä.
Mutta joo. Kyllähän tämän luki nopeana ja kevyenä välipalana, mutta en välttämättä lähtisi tätä ihan heti suosittelemaan. En ole lukenut muita Adlerin teoksia, joten en tiedä, ovatko muut parempia. Täytyy ehkä joskus tulevaisuudessa kokeilla jotain toista hänen kirjoistaan ja perustaa lopullinen mielipide vasta sitten.