Pienen lapsen sosiaalisuus

by Liisa Keltikangas-Järvinen

Varajane lapsepõlv on inimese elus kõige tähtsam periood. Kolme esimese eluaasta jooksul kujuneb baas kogu edaspidise elu sotsiaalsete suhete kvaliteedile.

Lasteaias käimine iseenesest lapse sotsiaalseid oskusi ei arenda ja liiga varajane sattumine ülearu suurde seltskonda võib sotsiaalsete oskuste arengut hoopis pärssida. Millised rühma kogemused võiksid aga lapsele soodsalt mõjuda? Kas mudilased peavad tõesti suutma ise enda eest seista, end kaitsta ning konfliktegi lahendada? Millised on alla kolme aastaste sotsiaalsed oskused?

Raamat on kirjutatud väikelaste vanematele, pedagoogidele, kasvatajatele, üliõpilastele. Kõikidele nendele, keda huvitab sotsiaalsete oskuste kujundamine. Nende kaante vahel tõstatatud teemad peaksid käivitama ka poliitilisi diskussioone, sest päevahoiu rahastamine lähtub riiklikest otsustest. Päevahoiu kvaliteet on otseselt seotud uue põlvkonna sotsiaalsuse kujunemisega. Kõrgetasemeline alusharidus on ühiskonna heaolu nurgakivi ning sotsiaalse kapitali baas.

Psühholoogiaprofessor Liisa Keltikangas-Järvinen on Soome tunnustatud teaduskirjanik. Oma tekstides on ta käsitlenud enesehinnangut,
laste agressiivsust ja temperamenti ning nende seost personaalsuse, kooliedu ning toime tulekuga üldisemalt. Autorit on pärjatud mitme tunnustusega – 2008. aastal omistas Soome Professorite Liit talle aasta professori tiitli. Tema eelmine raamat „Sotsiaalsus ja sotsiaalsed oskused”, mis on ka eesti keeles ilmunud, sai Lauri Jänti nimelise teaduskirjanduse preemia märkimisväärse ühiskondliku teemaalgatuse eest. Varem on eesti keeles ilmunud „Agressiivne laps” ning „Temperament ja kooliedu”.

Genres: Parenting, Nonfiction, Psychology

224 pages, Hardcover

First published March 24, 2012

Reviews

[Sami Sundell · Rating 4 out of 5]

Pitkähkön lukuprosessin jälkeen ehdin viimein loppuun asti. Teksti on selkeää ja antaa paljon ajattelemisen aihetta. Keltikangas-Järvinen haastaa ylipäätään puheet sosiaalisuudesta ja siitä, miten siihen valmentaudutaan. Kirjassa kumotaan ajatus siitä, että päivähoito edistäisi lapsen sosiaalisia taitoja, ja tehdään se lukemattomilla tutkimusviitteillä.

Mielenkiintoisen lisävivahteen kirja saa siitä, että sen lopussa on käytetty kokonainen luku ruotsalaisen BE Anderssonin lastenhoitotutkimuksen käsittelyyn. Tutkimus on Suomessakin siinä mielessä merkittävä, että siihen viitataan muun muassa Valtiovarainministeriön viime vuonna julkaisemassa selvityksessä, jossa korostetaan päivähoidon merkitystä ongelmien ehkäisyssä. Keltikangas-Järvisen mukaan tutkimuksen koko on riittämätön (98 lasta jaettuna useisiin ryhmiin), mittausmetodit epästandardeja, tulokset kestämättömiä ja tulkinta keskittyy lähinnä kehumaan ruotsalaista päivähoitojärjestelmää. Tutkimuksen kerrotaan olevan ristiriidassa kymmenien muiden tutkimusten kanssa.

Keltikangas-Järvinen kirjoittaa siitä, kuinka yhteiskunnan tarpeet muokkaavat sitä, millaisena näemme lapset ja heidän tarpeensa, ja toisaalta kuinka menneisyydessä tehdyt päätökset lukittavat hakemaan ratkaisuja samalta suunnalta, vaikka tarvetta ei olisi. Vaikka varhaiskasvatus voi olla tarpeellista, se ei välttämättä tarkoita päivähoitoa.

[Veera · Rating 5 out of 5]

Tämän voisi lukea jokainen vanhempi. Avasi ainakin omia silmiä.

[Sini · Rating 4 out of 5]

”Lapsi tarvitsee ensimmäisinä elinvuosinaan vain vanhempansa. Yhteiskunta sen sijaan tarvitsee päivähoitoa mahdollistaakseen vanhempien työssäkäynnin. Tämä on unohtunut vuosien saatossa. Vallalle on tullut ajatus, että päivähoito olisi alun alkaenkin kehitetty lapsen tarpeisiin ja että vanhemmat eivät kasvatustehtävästä selviä, vaan tarvitsevat rinnalleen ammattikasvattajia.”

Liisa Keltikangas-Järvinen käy vuonna 2012 julkaistussa teoksessaan läpi sen ajan tuoreinta tutkimusnäyttöä siitä, miten alle kolmevuotiaalle lapselle on ikäkautensa kehitystehtävien ja persoonallisuutensa kehityksen kannalta paras olla kotihoidossa. Vasta kolmen ikävuoden jälkeen lapsi alkaa jo todella tarvitsemaan sosiaalisuutta muualtakin kuin vanhempiensa kautta.

Vaikka teoksessa todetaankin Suomen "systeemin" tukevan lapsen kehitystä, kerrotaan siinä olevan kuitenkin hienosäädettävää. Esimerkiksi pienemmät ryhmäkoot ja päiväkodin aikuisten pysyvyys olisivat tärkeitä pienille lapsille. En voi olla peilaamatta näitä parannusehdotuksia viime aikoina median otsikoissa nähtyihin päiväkotien työpulaongelmiin ja henkilöstön jopa päivittäiseen vaihtumiseen, mikä on nähtävissä ainakin pääkaupunkiseudulla. Lisäksi Yle julkaisi vasta uutisen, "Yksivuotiaat täyttävät päiväkodit nyt myös Suomessa – muutos vaatii lisää henkilökuntaa ja kantajia" eli yhä nuorempien lasten päivähoito yleistyy meilläkin. Kotihoitoa tulisi tukea paremmin, mikäli perheet haluaisivat pitää lapsensa kotihoidossa kolmevuotiaaksi.

Teoksessa esille nostettuja virheellisiä väittämiä:

”Pienen lapsen on parempi olla päiväkodissa tovereiden seurassa kuin kotona vauvan varjossa. Vuoden vanha kaipaa jo muiden lasten seuraa. Varhaiskasvatus tasoittaa tehokkaasti perheiden sosiaalisesta taustasta johtuvia eroja lasten kehityksessä. Jokainen perhe tietää itse, mikä sille on parasta.”

Lisäksi pohdin teoksen myötä vuonna 2022 voimaan tullutta perhevapaauudistusta, joka mahdollistaa lapsen vanhemmille perhevapaiden joustavan käytön ja vuorottelun. Teoksessa sanotaan kiintymyssuhteista seuraavaa:

"Isän ja äidin vuorotteleminen vauvan elämässä tämän ensimmäisen elinvuoden aikana niin, että ensin vauvaa hoitaa äiti muutaman kuukauden, sitten isä muutaman kuukauden ja sitten taas äiti seuraavat kuukaudet, aikaansaa sen, että kumpaankaan vanhempaan ei muodostu turvallista, vahvaa kiintymyssuhdetta. Juuri kun kiintymyssuhde on lähtenyt muodostumaan, hoitaja häviää suureksi osaksi lapsen valveillaoloaikaa, ja kun uusi kiintymyssuhteen kehitys on saatu alkuun, hoitaja taas vaihtuu."

Perhevapaauudistus antaa juuri tuohon mahdollisuuden, mikä ei taas ole hyväksi vauvan kiintymyssuhteiden muodostamiselle. Ovatko vanhempien välisen tasa-arvon edistäminen ja työelämän tarpeet näin ollen menneet tässä uudistuksessa lapsen psykososiaalisen kehityksen edelle?

Teos oli selkeästi kirjoitettu, ja sitä voi hyvin lukea psykologiaa tuntematon maallikkokin. Erityisesti toivoisin pienten lasten vanhempien lukevan tämän teoksen, vaikka yhteiskuntamme ei mahdollistakaan kotihoitoa tai edes perhepäivähoitoa kaikille lapsille.