Risto Rasan pelkistetyistä ja raikkaista luontorunoista tuli ilmiö jo vuonna 1971 ilmestyneestä esikoiskokoelmasta Metsän seinä on vain vihreä ovi lähtien. Niitä lukivat kaikenikäiset ihmiset – nekin jotka eivät olleet ennen välittäneet lyriikasta.
Risto Olavi Rasa (s. 29. huhtikuuta 1954 Helsinki) on suomalainen runoilija, ammatiltaan kirjastonhoitaja. Hän kirjoittaa lyhyitä, naivistisen avoimia ja arkisen lämpimiä runoja luonnosta, kodin piiristä ja rakkaudesta. Rasa tunnetaan erityisesti luontolyyrikkona. Jo esikoisteoksellaan (Metsän seinä on vain vihreä ovi) Rasa saavutti suurta suosiota. Hänen runojaan alkoivat lukea sellaisetkin, jotka eivät ennen olleet välittäneet runoista.
Risto Rasan luontorunoutta on moni minulle kehunut, joten odotukseni taisivat olla melko suuret tähän teokseen tarttuessani. Kirja kattaa Rasan lyriikkaa vuosien 1971 ja 1990 väliltä. Runojen teemat koskettavat luontoa, ihmisen luontosuhdetta sekä ihmisten välisiä, lähinnä parisuhteita.
Olin yllättynyt siitä, kuinka simppeleitä runot olivat. minun makuuni jopa turhan simppeleitä niin, että tunsin oloni lukijana jotenkin petetyksi. Muutaman rivin aforismimaiset runot vaikuttivat jotenkin liian helpoilta, banaaleilta. ne ovat niin lyhyitä ja yksioikoisia, etten saa kiinni niistä tuokiokuvista, joiden herättäjäksi runot ovat arvatenkin tarkoitettu.
Joukossa on kyllä joitakin hienoja oivalluksia, mutta usean sadan runon joukossa niitä oli itselleni valitettavan vähän. Oli kuitenkin mielenkiintoista huomata, että mitä pidemmälle kirjassa - ja siis Rasan kirjailijanuralla - edettiin, sitä mielenkiintoisemmaksi runot minulle muuttuivat. Näihin katkelmiin täytyy varmasti palata myöhemmin, nyt kun kirja hyllystä löytyy.
Pidin näiden runojen teeskentelemättömyydestä. Tai sitten mieli vain sattui olemaan oikealla taajuudella, useat säkeet herättivät vahvojakin visuaalisia tuokiokuvia.
Risto Rasa tarjoilee tuokiokuvia näkökulmasta, jota nykyihmisen on vaikea tavoittaa. Erityisesti kun oma olo on pieni ja voimaton, nämä palat auttavat taaraamaan ajattelua. Kikkailevaa kieltä ja matemaattista mittaa ei näissä ole, vaan tallennettuja hetkiä. Kirja ei saa kiertymään kerälle itsensä ympärille, vaan auttaa suuntaamaan katsetta ulos, luontoon, sinne minkä rytmin mukaan meidän tulisi elää.
"Tuhat purjetta" nimenä on vähän turhan korskea teokselle, eikä olisi minuakaan saanut kirjaan tarttumaan - Risto Rasa nimenä kuitenkin sai. Kokoelmaa kuvaisi paremmin "Metsän ovi" tai leikkisästi "Ötökän elämää".
Suurin osa runoista on sellaisia, joita voi myös yhdessä lasten kanssa lukea ääneen; jotkut käyvät minimini-iltasadusta. Lapsia ihastuttaa ajatella pienintä hyönteistäkin oman elämänsä sankarina.