Jan Salmisen esikoisromaanin juuret ovat suomalaisessa aikalaiskeskustelussa, feministien ja miesasiamiesten nokittelussa sekä taistelussa homoseksuaalien oikeuksista. Niistä romaani kasvaa karmaisevaksi spekulaatioksi tulevaisuudesta.
Benjamin on ikääntynyt työläinen, joka hoitaa Sofian ja Nean kotityöt. Mukana seuraa Anna-Liisa, myötätuntoinen vartija, joka käyttää säästeliäästi sähköpiiskaansa. Eipä silti, Benjaminin mielipidettä hänen kohtelustaan ei kysytä, hänen osansa on totella ja hävetä.
Benjamin muistaa vielä jotakin entisestä elämästä. Pojista, jotka juoksentelivat pitkin kaupungin katuja ja meren rantoja. Perheestä, jossa oli äiti ja isä. Sitten astuivat voimaan uudet lait, äidit ja isät katosivat, tilalle tulivat heimot ja kasvattilapset. Enää ei ole edes peilejä, joista nähdä oma kuvansa.
Iltaisin Benjamin palaa kaupungin rappeutuneelle puolelle työläisten asuntolaan, ohi kaupungin löyhkäävän kaatopaikan. Kaatopaikalta löytyy koiraan ruumis, jonka sisäelimet ovat kaavittu pois. Naisiakin alkaa kadota. Huhutaan, että asialla olisi kapinoiva koiras. Koko kaupunki on varuillaan.
Mitä on tapahtunut maassa, joka joskus oli Suomi? Mitä siellä tapahtuu nyt?
Halusin pitää tästä enemmän, mutta puolitiehen jäi. Ehkä hieman liikaa toistoa ja liian verkkainen minun makuuni ylipäätään. Aihepiiri kiehtoi, mutta toteutus jäi etäiseksi.
Luin tämän kirjan kirjagram-suosituksen perusteella kun ilmaisin uupumuksen siihen että miksi dystopioissa tytöt ja naiset ovat aina se sorrettu ja alistettu ryhmä. Että voisi vaihteeksi kokeilla niin että se ryhmä olisi joku toinen, esim. miehet. No, sitä tämä kirja kyllä oli. Raaka ja rehellinen toiseuttaminen mutta ylilyövä ja kurjuudella mässäily ei tuonut yhtään lisää näkemystä siihen kuinka väärin on kohdella ihmisiä eriarvoisesti. Toki ymmärrän kirjoittajan näkemyksen jossa käänteinen vallankäyttö nostaa esille piilovaltaa ja sen vääristymiä. Kirjassa oli myös paljon hyvää, kiinnostavaa oli naisten polyperhe- ja heimoliittoumat, väkivallattomuuteen pyrkiminen (loppua lukuunottamatta) ja rapistuva urbaani ympäristö. Sen sijaan kauheutta ja ahdistusta aiheutti poikien, miesten ja monosuhteessa olevien naisten kohtelu. Kyllästystä aiheutti myös maalailevat ja rönsyilevät tajunnanvirtaosiot joista en kokenut olevan mitään lisäarvoa tarinalle, ne olisi voinut kustannustoimittaa pois tarinan siitä kärsimättä.
puoliväliin asti mainiota kampetta, mutta loppua kohden tarina säpälöityi ja tempo hidastui. tarinassa oli ilmiselviä ja hyviä rinnastuksia ja kannanottoja nykymaailman menoon, mutta nekin jäivät lopulta jotenkin puolitiehen. olisin halunnut pitää tästä enemmän.
Äidinmaa on dystopinen Scifi-tarina jollaiseksi ehkä konservatiivisesti politiikassa suuntautuneet voisivat kuvitella Suomen muuttuvan, jos miesten ja naisten roolit käännettäisiin radikaalisti päälaelleen ja heteroseksuaalisuudesta sekä perheistä tulisi jotenkin vainottuja. Äidinmaa mukailee paljon George Orwellin 1984- teosta ja siinä mielenkiintoisesti vaihdetaan kokijaa / kertoja teoksen moninaisten hahmojen välillä. Itselle teoksen kieli oli paikoin liian dramaattista mutta tunnelma teoksessa on hyvä. Loppuratkaisu ei vastannut teoksen muuta tykitystä ja monet asiat tuntuivat liioitelluilta. Parasta teoksessa oli kuitenkin kertojine muistot siitä millaista oli ennen ja löytää yhtymäkohtia oman aikakautensa sukupuolikeskusteluun ja käänteinen narratiivi, missä "todellisuutta" peilataan äidinmaan dystopiseen sukupuolijärjestelmään. Esimerkiksi synnyttäjien päivässä näämme samoja rituaaleja mitä vaikka Suomen itsenäisyyspäivän ts. sodan ja sen loppumisen, sotilaiden juhlinnassa.
Kolme, vaikka kaksipuoli ristiriitaisilla fiiliksillä taitaisi olla lähempänä totuutta. Tai no, niin :).
Salmisen Äidinmaa ei minusta ole tippaakaan kiinni aikalaiskeskustelussa, mutta sen kyllä toivoisi olevan. Yksinkertaistettu alkuasetelma on nostanut kirjan esille eri medioissa, eivätkä oikein mitkään keskustelut ole tehneet sille oikeutta - luoneet vain ennakko-odotuksia, jotka kiusaavat lukijaa.
Kansista (etu- ja taka-) huolimatta kyseessä ei ole remesmäinen rymistely, vaan yllättävänkin kaunokirjallinen teos. Kun tekijä nimeää vaikuttajakseen Atwoodin, ei tästä pitäisi yllättyä.
Itse dystopia heilahtelee scifin ja what if:n maisemissa tarkkoine "todistajanlausuntoineen" ja "historiallisine lähteineen". Täytyy myöntää, että jotkut tulevaisuudenkuvat ovat herkullisia - kuten poikalasten jatkuvasti heikentyvä koulumenestys ja siitä lopulta seuraava opiskelun kieltäminen ja suuntaaminen suoraan soveltuvaan työelämään. Sitten on sitä tavallista ilmastoa ja ydintuhoa, jotka eivät nekään liian kauaksi nykymaailman kritiikistä kaadu.
Parasta antia ovat kuitenkin yksilöiden toiminta, tunteet ja ajatukset, jotka saavat huiman erilaisia tulkintoja normatiivisen sukupuolen vaihtuessa. Kirjailija innostuu turhankin paljon dramaattiseen tajunnanvirtaan, joka pudottaa pisteitä. Runojen siteeraamisesta täysi kymppi.
Pidin tästä paikoitellen hyvinkin paljon. Tämä synkkä dystopia oli mielestäni varsin hyvin rakennettu, se oli huolellisesti kasattu kaikesta siitä kauheudesta, johon ihmiset ovat jo osoittaneet pystyvänsä. Historian valossa tämä tarina voisi yhtä hyvin olla totta, ja se antaa lukemiseen oman sävynsä, vaikka kärjistyksiä onkin käytetty paljon. Jo kirjan nimestä voi päätellä sukupuolen olevan tässä tarinassa pääroolissa, mutta itse en kuitenkaan pystynyt lukemaan tätä vain yhden asian valossa. Omissa mielikuvissani esiin nousivat ihmisen kyltymätön tarve hallita kaikkea ja kaikkia, se loputon turvallisuuden kaipuu, johon sitten riittää vaikka heikkokin illuusio järjestyksestä ja mahdista. Aina löytyy jotain, joka pitää turvallisuuden nimissä jättää ulkopuolelle, tuomita ja alistaa. Saatoin tietysti lukea rivien väleistä enemmän kuin siellä oli, mutta kyllä tämä paljon ajatuksia herätti. Salmisen teksti on runollista ja rönsyilevää, kaunista, välillä liiankin kanssa. Olisin kaivannut vähän enemmän hahmojen syventämistä, vähän vähemmän maalailua ja yksityiskohtia. Saatoin jopa hypätä välillä rivin tai kaksi, koska halusin vain tietää mitä seuraavaksi tapahtuu, en sitä miltä taivas näyttää tai tuuli kuulostaa. Mutta kyllä, tykkäsin tästä kaikessa inhottavuudessaankin. Mutta seuraavaksi luen kyllä jotain iloisempaa 🙂
Kun tarttuu kirjaan, jota mainostetaan dystopiana saa olla varautunut siihen, että maailma, jota kirja kuvaa, ei ole mikään ihanneyhteiskunta.
Siitä huolimatta Äidinmaa puistatti minua. Se oli raju ja järkyttävä kirja. Enpä tähän mennessä ole lukenut kirjaa, joka saisi minut häpeämään omaa sukupuoltani. Äidinmaa onnistui siinä.
Esikoiskirjailijaksi Salminen on selvästi kypsä ja taitava kirjoittaja. Paikoitellen minua hiukan häiritsi tietynlaisen "korkeakirjallisuuden" (anteeksi!) tavoitteleminen.
Kaiken kaikkiaan lukemisen arvoinen kirja - mutta varautukaa siihen, että se saattaa tunkeutua painajaisiinne...
Rujo ja terävänäköinen dystopia. Maa, joka joskus oli Suomi, on nyt kansankielessä Äidinmaa. Äidinmaassa naiset hallitsevat ja miehet on alistettu koiraiden asemaan. Salminen kirjoittaa tarkkanäköisesti, yhteiskuntakriittisesti, hieman rönsyilevästikin.
En ehkä saanut tästä kaikkea irti. Pelottava maailmankuva tässä kyllä luotiin. Itse uskon, että jos naiset sais määrätä, ei miehistä sentään eläimiä tehtäisi, vaan kaikille olisi paikkansa maailmassa.