Romaani kylmäpäisistä suomalaismiehistä pilvenpiirtäjätyömaalla 1900-luvun alun New Yorkissa. Heidän rinnallaan työskentelevät pelottomat mohawk-intiaanit. Intiaaneja ei huimaa, koska he eivät pelkää kuolemaa, suomalaiset taas tekevät rahasta mitä vaan...
Jussi Ketola muuttaa tuhansien maanmiestensä tavoin Suomesta Amerikkaan vuonna 1907. New Yorkissa hän liittyy suomalaismiesten joukkoon, joka rakentaa silloisen maailman korkeinta rakennusta, Metropolitan Life -pilvenpiirtäjää. 1900-luvun alun New Yorkin Brooklynissä ja Harlemissa asuu noin kaksikymmentätuhatta suomalaista. Heidät tunnetaan miehinä, jotka ovat valmiita menemään rahasta mihin tahansa, jopa yli kahdensadan metrin korkeuteen. Antti Tuuri kuvaa insinöörin pikkutarkkudella työtä pilvenpiirtäjän rakennustyömaalla; turvajärjestelyt rakennuksilla ovat olemattomat ja onnettomuuksia sattuu paljon.
Jussi Ketola rakentaa pilvenpiirtäjää suomalaisella sisulla ja suoraselkäisyydellä. Raittiusliike pyrkii pitämään nuoret suomalaiset kaidalla tiellä. Tuuri kuvaa myös ajan aatteellisia virtauksia, joita edusti mm Matti Kurikka, ihanneyhteiskunta Sointulan perustaja, joka tuolloin 1900-luvun alkupuolella asui myös New Yorkissa. Harras kristitty ja kiihkeä sosialisti kokoaa amerikansuomalaiset kuulemaan sanomaansa ja antaa pohdittavaa myös nuorelle Jussille.
Antti Tuuri jatkaa komeasti matkaa pohjalaisen miehen mieleen. Taivaanraapijat on viides, itsenäinen osa Äitini -sarjassa.
Antti Elias Tuuri (s. 1. lokakuuta 1944 Kauhava[) on suomalainen kirjailija, joka on koulutukseltaan diplomi-insinööri. Tuuri tunnetaan kotimaakuntaansa Etelä-Pohjanmaata kuvaavista kirjoistaan. Hän on myös kirjoittanut useita Äitini suku -sarjaan kuuluvia kirjoja, joissa kerrotaan Yhdysvaltoihin muuttaneiden suomalaisten kertomuksia. Hän sai Finlandia-palkinnon 1997 teoksestaan Lakeuden kutsu , Pohjanmaa-sarjan ensimmäisestä teoksesta Pohjanmaa Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 1985[2] ja Aleksis Kiven palkinnon vuonna 2009. Tuuri on myös suomentanut islantilaisia saagoja[3], mistä tunnustuksena maan presidentti Vigdís Finnbogadóttir luovutti hänelle vuonna 1983 Islannin Haukan ritarikunnan ristin[1]. Tuurin tuotantoon kuuluu lisäksi kuunnelma- ja elokuvakäsikirjoituksia, oopperalibrettoja, elämäkertoja ja historiikkeja.
Tuuri kertojana: Tuuri on sukupolvensa näkyvimpiä ja arvostetuimpia kertojia. Hänen varhaisessa tuotannossaan huomio kiinnittyi sanonnan tarkkuuteen ja niukkuuteen, joka toi joskus mieleen toisen diplomi-insinöörin, Antti Hyryn. Myöhemmin hänen tyylinsä tunnusmerkiksi on kohonnut pinnanalainen rikkaus, joka ilmenee joskus nasevina ”kirveen iskuina”, ja usein jonkin verran verhottuna huumorina tai satiirina. Tuurin tiedetään pohjustavan kaunokirjallisetkin teoksensa huolellisesti ja usein laajoin haastatteluin niin että hän yltää kerronnan kuivumatta yksityiskohtien tarkkuuteen ja uskottavuuteen.kenen mukaan?
Tuurin teoksista on filmatisoitu useita elokuvia. Pekka Parikka ohjasi vuonna 1988 hänen romaaniinsa perustuvan elokuvan Pohjanmaa[6], sekä vuonna 1989 saman nimiseen Tuurin romaaniin perustuvan elokuvan Talvisota[7]. Lisäksi Lauri Törhönen teki vuonna 1990 elokuvan Ameriikan raitti, Ilkka Vanne vuonna 2000 Lakeuden kutsun, joka perustuu Pohjanmaa -sarjan viimeiseen teokseen Lakeuden kutsu, sekä viimeisimpänä AJ Annila vuonna 2017 Ikitien. Tuuri on myös itse useasti toiminut mukana filmattujen romaaniensa käsikirjoitustyössä (Talvisota, Pohjanmaa, Lakeuden kutsu, Rukajärven tie, Ikitie). Tämän lisäksi Tuuri on myös kirjoittanut Pekka Parikan ohjaaman TV-sarjan Hunajan maku (1993) sekä sotasyyllisyysoikeudenkäynneistä kertovan TV-sarjan Tuomitut (1995) ja lähes sata kuunnelmaa. Hänen kirjojaan on käännetty kuudelletoista kielelle.
En ole aiemmin lukenut Antti Tuuria. Tähän tartuin, koska ajatus suomalaisesta siirtolaismiehestä rakentamassa New Yorkin pilvenpiirtäjiä 1900-luvun alussa tuntui kiehtovalta.
Taivaanraapijat kertoo Jussi Ketolasta, nuoresta miehestä, joka on lähtenyt Amerikoihin rikastumaan. Ensi alkuun työt ovat syvällä maan alla, mutta sitten hän pääsee toisen suomalaismiehen suosittelemana rakentamaan pilvenpiirtäjää. 300 jalan korkeudessa on hyvä olla kylmäpäinen ja rauhallinen kaveri. Tukipalkeilla tasapainoillaan ilman turvavaljaita. Jussi tekee töitä kätserinä, ottaen ämpärillä kiinni hehkuvaksi kuumennettejua niittejä, joita hänelle kuumentaja viskoo. Korkealla sattuu välillä kohtalokkaitakin vahinkoja ja sellaista korvaamaan Jussikin palkataan.
Tuuri kuvaa rauhalliseen tahtiin nuoren miehen ihmissuhteita niin työmaalla kuin vapaa-ajallakin. Naiset ovat kovin kiinnostuneet Jussista. Ottajia olisi useampiakin. Taivaanraapijan työmaalla kun vielä ansaitsee oikein hyvin.
Jussin työkaverit ovat enimmäkseen joko suomalaisia tai intiaaneja. Suomalaiset kuvataan rauhallisina ja luotettavina työmiehinä, jotka auttavat tovereitaan, eivätkä turhia rellestä. Amerikan maalla on hyvä kuulua raittiusseuraan ajan hengen mukaisesti, mutta se ei kuitenkaan estä ottamasta naukkua silloin tällöin. Työväenliike seuraa kannoilla ja välillä Kurikan Matti pitää seuroja, joissa saarnataan Suomen tilanteesta Venäjän kainalossa.
Koin Taivaanraapijat hyvin kirjoitetuksi, joskin juoneltaan hieman tylsäksi kuvaukseksi suomalaisten siirtolaisten elämästä. Etenkin seuroissa käydyt poliittiset keskustelut Kurikkoineen eivät kiinnostaneet. Henkilöt olivat myös varsin yksiulotteisia. Mutta New Yorkin rakennustyömaiden ja siirtolaisuuden kuvaus oli varsin onnistunutta ja jaksoi pitää mielenkiinnon yllä.
Hieno kirja suomalaisesta Jussista, sekä muista suomalaisista rakennusmiehistä New Yorkin pilvenpiirtäjillä. Pidin kovasti Jussin kertoja-minästä ja siitä miten Tuuri oli kirjoittanut dialogin. Kirjassa sattuu ja tapahtuu paljon, ainoa miinus lopusta, joka ei ollut erityisen mieleenpainuva.
Kuuntelin äänikirjana Taneli Mäkelän lukemana ja yhdistelmä Tuuri & Mäkelä toimi erinomaisesti.
Taivaanraapijan rakentaminen merkitsi sotaa; sen lähemmäksi eturintamaa mies ei rauhan aikana voinut päästä. En ymmärtänyt mitä se tarkoitti ennen kuin Seppälä sen meille selitti Lindin ja arkkitehdin lähdettyä; missään ei hengenmeno ollut yhtä lähellä kuin täällä neljäsataa jalkaa maanpinnan yläpuolella, missä meidän täytyi taiteilla kahden jalan teräspalkeilla, ja moni oli näissä töissä henkensä menettänytkin. (s. 41)
Antti Tuurin "Taivaanraapijat" (Otava, 2015 - pokkaripainos) on viides osa pohjalaista lähihistoriaa kuvaavassa Äitini suku -sarjassa, ja samalla ensimmäinen jonka päähenkilönä on Jussi Ketola. Uuteen maailmaan parempien tienestien perässä muuttanut Ketola pestautuu rakentamaan maailman korkeimmaksi rakennukseksi mainittua Metropolitan Life -pilvenpiirtäjää. Suomalaiset ja mohawkit ovat suosittuja rakennusmiehiä, sillä intiaanisoturi ei saa tuntea pelkoa ja suomalainen tekee mitä vaan kun hänelle maksetaan neljä taalaa päivässä.
New Yorkiin syntyneen suomalaisen siirtolaisyhteisön elämää ja vaiheita kuvataan kiinnostavasti raittiusyhdistyksineen, juhannusjuhlineen, ammattiliittoineen ja aikakauteen liittyvine teosofisine aatteineen. Vaikka meno on pohjalaisen jäyhää ja tapahtumat monesti vakavia, traagisiakin, on kirjasta löydettävissä myös runsain mitoin huumoria, joka ainakin minua nauratti useampaan otteeseen.
Fiktio oli sen verran kiehtovaa, että nyt olisi mukava lukea joku aihetta käsittelevä tietokirja.
Suomalaisen siirtolaisen kokemukset taivaanraapijan rakennustyömaalla 1900-luvun alun New Yorkissa kuulosti kiinnostavalta aiheelta, mutta kuunneltuani pari ensimmäistä lukua, en ollut varma tykkäisinkö kirjasta lainkaan.
Antti Tuuri oli minulle uusi kokemus, enkä aluksi pitänyt suomalaisen suorasukaisesta kerronnasta, lyhyistä lauseista tai yksiulotteisista stereotypioihin perustuvista henkilöhahmoista. Taneli Mäkelän hidas, monotoninen luenta ei myöskään kolahtanut.
Lämpenin kuitenkin vähitellen. Kerronnan teeskentelemättömyys oli virkistävää ja pian tyrskähtelin jo "tyypillisen" suomalaisen miehen kuvalle ja väärinymmärryksille. Jussi sekoittaa itsensä tahtomattaankin vaikka mihin. Kuvaukset 1900-luvun alun New Yorkista olivat myös kiehtovia.
Olisin ollut kiinnostuneempi päähenkilön työstä kuin hänen ihmissuhteista, mutta kokonaisuutena mielenkiintoinen,lyhyt kuvaus ajastaan. En aluksi pitänyt lukijan tyylistä,mutta kirjan edetessä ymmärsin sen sopivan prikulleen.
Kertomus Jussi Ketolan nuoruusvuosista Amerikan mantereella. Perushyvää Tuuria: vanhastaan tuttua lakonista kerrontaa ja kuivaa huumoria. Äänikirjan lukijana Taneli Mäkelä oli erinomainen.
Tuurin eleetöntä kerrontaa suomalaisista pilvenpiirtäjänrakentajista. Nuoren Jussin tarinaa Amerikassa oli mukava seurata, mutta etenkin stereotyyppiset naishahmot saivat veren kiehumaan. Kirja oli nopsaa ja mielenkiintoista luettavaa, mutta luulen, että olen Tuurini nyt toviksi lukenut.
Romaani kylmäpäisistä suomalaismiehistä pilvenpiirtäjätyömaalla 1900-luvun alun New Yorkissa.
Jussi Ketola muuttaa tuhansien maanmiestensä tavoin Suomesta Amerikkaan vuonna 1907. New Yorkissa hän liittyy suomalaismiesten joukkoon, joka rakentaa silloisen maailman korkeinta rakennusta, Metropolitan Life -pilvenpiirtäjää. Turvajärjestelyt rakennuksilla ovat olemattomat ja onnettomuuksia sattuu paljon. 1900-luvun alun New Yorkin Brooklynissä ja Harlemissa asuu noin kaksikymmentätuhatta suomalaista. Heidät tunnetaan miehinä, jotka ovat valmiita menemään rahasta mihin tahansa, jopa yli kahdensadan metrin korkeuteen.