Tämä oli koskettava! Kerrankin hitaasti etenevät, lähestulkoon peräkkäisiä hetkiä kuvaavat ruudut, olivat toimiva ratkaisu. Aihe oli sellainen, jota sopi käsitellä hyvin hitaalla kerronnalla, tunnevivahde tunnevivahteelta. Olihan aivoverenvuototautiin sairastuneen elämänrytmi muuttunut hitaaksi. Vaikuttavinta teoksessa oli, miten autenttisena se onnistui välittämään sen avuttomuuden tunteen, jonka äkillisesti ja yllättäen sairastunut joutuu kokemaan. Aivoverenvuoto oli kuvitettu erittäin yksityiskohtaisesti, jopa puistattavin piirroksin ilmeistä, kehon asennoista, verisuonista...
Teos on omaelämänkerrallinen kuvaus sairastumisesta, elämänmuutoksesta sen myötä, päivittäisestä elämästä sairastuneena, tunteista, ajatuksista, masennuksesta, ahdistuksesta, työkyvyn heikkenemisestä, ihmissuhteista.
Alkuosa teoksesta kuvaili sairaalassa oloa. Toistoa käytettiin tehokeinona ilmaisemaan sitä, miten yksitoikkoista vuodepotilaana oleminen oli. Lääkärien ja hoitajien ilmeet ja elekieli oli kuvitettu ihailtavan tarkkasilmäisesti. Ruutujen äärelle sopi pysähtyä, sillä ne herättivät paljon ajatuksia ja tunteita. Tilanne oli järkyttävä, ja samalla mielenkiintoinen. Jokin valo kajasti tunnelin päässä kerronassa; teos ei välittynyt minulle äärimmäisen synkkänä nyyhkytarinana, vaan pikemminkin selviytymistarinana. Olihan lukijalle taustaoletuksena selvää, että minäkertojana toimiva tekijä oli pystynyt tuottamaan kokemuksistaan sarjakuvateoksen myöhemmin.
Pidin teoksen lämpimästä ja hellyyttävästä tavasta kuvata ihmissuhteita. Kertomuksen kautta todella tunsi, kuinka tärkeitä läheiset voivat sairastuneelle olla.
Loppupuolella kerronta otti takauman tekijän nuoruuteen. Siinä kohtaa ajattelin, että nyt jännitys vähän purkautui. Tuokin osio oli kuitenkin paikallaan kokonaisuudessa. Teos ei pyri liialti tarinallistamaan siellä, missä tarinan ympyrää ei ole sulkeutumassa, vaan se on kerronnassaan rehellinen, realistinen, melko objektiivinen ja toteava. Todellisuus on useimmiten juuri tällaista, varsin sattumanvaraista. Esim. kohtauksessa, jossa Takalo kuvailee sairaalasta pääsyään. Oli ollut suuri ristiriita sen välillä, millaiseksi hän oli kuvitellut pois pääsyn, ja sen välillä, millaista se todellisuudessa tuli olemaan. Ruutu, jossa päähenkilö seisoskelee yksin Taysin ulkopuolella, odottaen kyydin saapumista, sai minut liikuttumaan lähes kyyneliin. En osaa selittää miksi tuo yksittäinen ruutu oli niin voimakas. Ehkä se, että oli surullista, miten viaton kuvitelma ja kaunis haikailu eivät päässeetkään toteutumaan. Miten ihminen toivoo vain pieniä asioita, mutta ei aina saa edes niitä. Samalla se on varsin luonnollista, eikä kertoja ilmaissut asiasta suurta katkeruutta.