Hard Times: Force of Circumstance, Volume II: 1952-1962

Simone de Beauvoir: omaelämänkerta #5

by Simone de Beauvoir, Richard Howard (Translator), Toril Moi (Introduction)

This volume of Simone de Beauvoir's legendary autobiography presents Beauvoir at the height of her international fame and portrays her inner struggle with aging. Beauvoir recounts her difficult long-distance romance with novelist Nelson Algren and her involvement with Claude Lanzmann (the future director of Shoah ). She also vividly describes her travels with Sartre to Brazil and Cuba, reveals her private sense of despair in reaction to French atrocities in Algeria, and confronts her own deepening depression. Simone de Beauvoir's outstanding achievement is to have left us an admirable record of her unceasing battle to become an independent woman and writer.




Introduction by Toril Moi

Genres: Nonfiction, Biography, Philosophy, Memoir, France, Autobiography, French Literature

384 pages, Paperback

First published January 1, 1960

About the author

Simone de Beauvoir was a French existentialist philosopher, novelist, essayist, memoirist, and feminist whose writings profoundly shaped twentieth-century philosophy, literature, and modern feminist thought. Born in Paris into a bourgeois Catholic family, she displayed exceptional intellectual ability from an early age. After studying philosophy at the Sorbonne, she passed the prestigious agrégation examination in 1929, becoming one of its youngest successful candidates. During her studies she met Jean-Paul Sartre, with whom she formed a lifelong intellectual and personal partnership that became central to the development of French existentialism. Although Beauvoir often rejected the title of philosopher during her lifetime, her work established her as one of the discipline's most influential modern thinkers. She explored themes of freedom, responsibility, ethics, oppression, and human existence through both philosophical and literary writing. Her groundbreaking book The Second Sex (1949) transformed feminist theory by arguing that femininity is shaped primarily by social and historical conditions rather than biology, introducing the celebrated idea that "one is not born, but rather becomes, woman." The work challenged traditional assumptions about gender and became one of the foundational texts of contemporary feminism. Beauvoir also authored influential philosophical studies, including The Ethics of Ambiguity, alongside acclaimed novels such as She Came to Stay, The Blood of Others, The Mandarins, which received the Prix Goncourt in 1954, and The Woman Destroyed. Her four-volume autobiography, beginning with Memoirs of a Dutiful Daughter, remains an important account of twentieth-century intellectual and cultural life. Throughout her career she served as co-founder and editor of the influential journal Les Temps Modernes, contributing essays on politics, literature, philosophy, and contemporary social issues. Beyond her writing, Beauvoir was deeply engaged in public life. She campaigned for women's rights, reproductive freedom, and social equality, signing the Manifesto of the 343 that called for the legalization of abortion in France. She also opposed colonialism, criticized social injustice, and supported progressive political causes throughout her life. Her travels inspired widely read travel books and essays examining cultures in the United States and China. Beauvoir's legacy extends far beyond feminism, influencing existential philosophy, literary criticism, political theory, ethics, sociology, and gender studies. Despite continuing debate over aspects of her personal life and controversial relationships, her intellectual contributions remain central to modern scholarship. Her books have been translated into numerous languages and continue to be studied worldwide for their philosophical depth and literary achievement. Honored with distinctions including the Prix Goncourt, the Jerusalem Prize, and the Austrian State Prize for European Literature, Simone de Beauvoir is widely regarded as one of the defining intellectual figures of the twentieth century, whose writings permanently transformed discussions of gender, freedom, morality, and the human condition while continuing to inspire scholars, writers, and activists across generations.

Reviews

[Luís · Rating 4 out of 5]

This second part of The Force of Things remains at the height of the memoir. Perhaps even more successful. From a political point of view, we are immersed in the twists and turns of the Algerian War and the return of De Gaulle. This historical event is not treated in the same way as the Second World War. Simone de Beauvoir seems to take a step back (paradoxically, she wrote this part quite soon after experiencing these events). The author struggles with her moral conscience; this is ultimately the first time she has distanced herself so much from France and the French. And we can understand this in light of the crimes of the French state! In terms of her private life, she also seems increasingly transparent, mainly through her relationship with Lanzmann. One of the most successful parts is the trip to Brazil. As much as her previous trips could seem long, this country is wonderfully well described, and one does not get bored there (no doubt because it is studied in the light of political and personal convictions). Finally, as in the previous one, one feels death closely throughout this part. And the epilogue is the climax in qualitative terms. She takes stock of her relationship with Sartre and her relationship with herself through the evolution of her body, her tastes, and her convictions. Once the complicity is established between Beauvoir and the reader, it doesn't seem easy to let go of her on such a good path. Few authors have provoked this effect in me; it is not a question of similar life, converging ideas, or style. It is a whole. Thanks to her, the work of Memoirs is sublimated!

[Manny · Rating 3 out of 5]

SIMONE AND HER TOYBOY LOVER IN HER OWN WORDS

They met in 1952, when he was 27 and she was 44, and things clicked at once. His opening gambit was remarkably effective. A free translation from her account:

- Hello?

- Hi Simone, it's Claude.

- Hi.

- Look, would you like to go see a movie with me?

- Um... which movie?

- It doesn't matter.

If anyone else has the courage to try this, I'd be curious to know whether it works for them too.

[Max Hjelm · Rating 4 out of 5]

Hela var mycket bra (såklart) men när jag läste epilogen om relationen till Sartre, skrivandet, att vara kvinna, att åldras och att se livet levt gick jag bara sönder så fint det var.
Lite citat från epilogen, lösryckt:
”Jag har skrivit några böcker, inga andra. Det är något i allt detta som förvirrar mig. Jag har levt vänd mot framtiden och nu sammanfattar jag mig i det förflutna — det är som om nuet smusslats bort. I många år har jag tänkt att jag hade mitt verk framför mig, och nu är det plötsligt bakom mig: det finns inget ögonblick då det har ägt rum.”

Om att författa: ”Varje sida, varje mening kräver en uppfinning, ett inte förut fattat beslut. Skapandet är ett äventyr, det är ungdom och frihet.”

Om den korta framtid som finns kvar: ”Och vilka hot den rymmer! Det enda både nya och viktiga som kan hända mig är olyckan.”

Och epilogens avslut: ”Jag återser häcken med hasselbuskar som vinden slet i och de löften med vilka jag berusade mitt hjärta medan jag betraktade guldgruvan vid mina fötter: ett helt liv att leva. Jag har hållit mina löften. Men samtidigt som jag vänder mig om och fäster en klentrogen blick på den godtrogna tonåringen, inser jag med bestörtning hur bedragen jag har blivit.”

[- قارئة . · Rating 4 out of 5]

يالها من سيرة !

على غير تخطيط مسبق وجدتني اقرأ لسيمون
مذكرات فتاة رصينة
ثم أتبعتها بـ قوة العمر
ثم قوة الأشياء

رحلة اخذتني فيها من طفولتها ومراهقتها لشبابها ونضجها
ثم خريف عمرها

تحدثت عن تربيتها المتزمتة
والأسئلة الكبرى التي كانت تعذبها ولا تجد لها جواباً
عن الحياة والإنسان والأدب
ثم خوفها الكبير ، الموت والعدم !

عن الشيوعية والبرجوازية والرأسمالية
عن الروس والأميركان والألمان طبعاً

عن كوبا وكاسترو
والبرازيل المخادعة !

عن سارتر طبعاً وعنها
وأراءها في كثير من الأسماء
ورأيها الصريح عن كامو
وهي التي عايشته وتصادقت معه هي وسارتر
ثم تغيره ( الغريب ) عليهم واراءه التي اختلفت فيها معه
وخصوصاً حول الجزائر

الجزائر نفسها التي كانت موقفها هي منها
داعماً ومشجعاً وقد اصابها الكثير من الحزن تجاة مأساة الانسان هناك
وكيف كانت ترى بلدها المستعمر !

مذكراتها غنية لاشك
ولها الكثير من الاراء والمواقف
وهي التي انقال عنها الكثير من الأكاذيب
ولحقها الكثير من التشويه حتى قالت عنها :
لقد كتبت هذه المذكرات ، إلى حد بعيد ، لكي أعيد الحقيقة إلى نصابها .

حديثها في نهاية كتاب قوة العمر ، عن الموت
يحمل كل هواجسي وافكاري وقد اراحني كثيراً ان قرأته 💙

الآن أخطط لقراءة الجنس الآخر مع بداية السنة بإذن الله
بي فضول كبير لمعرفتها أكثر

( الكتب كلها موجودة pdf وقد قرأتها هكذا )

[Jean-Baptiste Gil]

Lecture captivante. Riche d'Histoire, de voyages, de réflexions politiques sociologiques et philosophiques. Ces 3 mémoires sont à la fois accessibles et profonds de sens, dignes d'une grande écrivaine.

[xza.rain · Rating 5 out of 5]

« Le néant m’effraie moins que l’absolu du malheur. »

[Lance Grabmiller · Rating 3 out of 5]

This one was steeped too heavily in the FRench politics of the time for me to wade through comfortably. Felt I needed a very large reference work on FRance from 1950 to 1963 in order to understand most of it. Not as personal as the first volume. Her analysis of the "Nouveau Roman" at the end very curious - exactly on target but somehow not realizing that point WAS the target. Probably for de Beauvior fanatics or francophiles interested in the political climate and intrigues of the 50's and 60's.

The sense of alienation she expresses about being a citizen of France during the Algerian "crisis" speaks too strongly to me. Even in the (relative) bubble of San Francisco, the past decade has been difficult. How is it I am an American? What does that mean? What can I do?

[Victor Legault · Rating 4 out of 5]

« J'étais seule chez Sartre, un après-midi de janvier, quand le téléphone sonna : "Camus s'est tué tout à l'heure en auto", me dit Lanzmann. Il rentrait du Midi avec un ami, la voiture s'était fracassée contre un platane, et il était mort sur le coup. Je reposai l'écouteur, la gorge serrée, la bouche tremblante : "Je ne vais pas me mettre à pleurer, me dis-je. Il n'était plus rien pour moi." Je restai debout contre la fenêtre, regardant descendre la nuit sur Saint-Germain-des-Prés, incapable de me calmer comme de sombrer dans un vrai chagrin. Sartre fut ému, lui aussi, et toute la soirée avec Bost nous avons parlé de Camus. Avant de me coucher, j'ai avalé du belladénal ; depuis la guérison de Sartre, je n'en usais plus, j'aurais dû m'endormir ; je ne fermai pas l'oeil. Je me suis levée, vêtue à la diable, et je suis partie marcher dans la nuit. Ce n'était pas l'homme de cinquante ans que je regrettais ; ce n'était pas ce juste sans justice, à la morgue ombrageuse et sévèrement masqué, qu'avait rayé de mon cœur son consentement aux crimes de la France ; c'était le compagnon des années d'espoir, dont le visage nu riait et souriait si bien, le jeune écrivain ambitieux, fou de la vie, de ses plaisirs, de ses triomphes, de la camaraderie, de l'amitié, de l'amour, du bonheur. La mort le ressuscitait ; pour lui le temps n'existait plus, hier n'avait pas plus de vérité qu'avant-hier ; Camus, tel que je l'avais aimé surgissait de la nuit, au même moment retrouvé et douloureusement perdu. Toujours quand meurt un homme, meurt un enfant, un adolescent, un jeune homme : chacun pleure celui qui lui a été cher. Il tombait une pluie fine et froide ; sur l'avenue d'Orléans, des clochards dormaient dans l'embrasure des portes, recroquevillés et transis. Tout me déchirait : cette misère, ce malheur, cette ville, le monde, et la vie, et la mort.

Au réveil, j'ai pensé: "Cette matinée, il ne la voit pas." Ce n'était pas la première fois que je me disais ça ; mais chaque fois est la première. Gayatte est venu, je me rappelle, nous avons discuté le scénario ; cette conversation n'était qu'un simulacre ; loin d'avoir quitté le monde, Camus, par la violence de I'événement qui l'avait frappé, en était devenu le centre et je ne voyais plus que par ses yeux éteints ; j'étais passée du côté où il n'y a rien et je constatais, stupide et navrée, les choses qui continuaient d'être alors que je n'y étais plus ; tout le jour, je chancelai au bord de l'impossible expérience : toucher l'envers de ma propre absence.

Ce soir-là, j'avais projeté de revoir Citizen Kane ; j'arrivai en avance au cinéma et je m'assis dans le café d'en face, avenue de l'Opéra. Des gens lisaient les journaux, indifférents au gros titre de la première page et à la photo qui m'aveuglait. Je pensais à la femme qui aimait Camus, au supplice de rencontrer à tous les coins de rue ce visage public, qui semblait appartenir à tous autant qu'a elle et qui n'avait plus de bouche pour lui dire le contraire. Ça me semblait un raffinement, des fanfares qui clament au vent votre secret désespoir. Michel Gallimard avait été grièvement blessé ; il avait été mêlé à nos fêtes en 44 et 45; il mourut lui aussi. Vian, Camus, Michel : la série des morts avait commencé, elle continuerait jusqu'à la mienne, qui viendrait forcément trop tôt ou trop tard. »

[Kami · Rating 5 out of 5]

Jälleen kerran uppouduin de Beauvoir'n kuvaukseen hänen todellisuudestaan ja häntä ympäröivästä, tällä kertaa 40-60-lukujen, maailmasta. Pääsin hänen mukaansa Brasiliaan, Kuubaan, Neuvostoliittoon ja moneen muuhun paikkaan. Hänen kuvauksensa ovat laajoja, yksityiskohtaisia, pohtivia; ne ottavat huomioon monen eri yhteiskuntaluokan kokemukset, politiikan eri sävyt sekä nostavat esille ihmisten eletyn todellisuuden eri puolilla maailmaa. Kuvaukset Algerian itsenäisyystaistelusta ovat järkyttävää luettavaa - de Beauvoir'n kokema ahdistus, suru ja viha välittyvät tekstistä hyvin vahvasti. Kuvatut voimattomuus ja turhautuneisuus resonoivat varmasti monen nykyihmisenkin kanssa - valitettavasti sodat, kansanmurhat, eri ihmisryhmiin kohdistuva vihamielisyys ovat arkea edelleen; ja kuten de Beauvoir, itsensäkin tuntee voimattomaksi kaiken sen pahuuden ja kärsimyksen sivustakatsojana, tuntee syyllisyyttä etuoikeutetusta ja/tai suojatusta asemastaan ja miettii vain, milloin kaikki tämä - viattomien ja/tai alistettujen ihmisten kärsimys - loppuu.

Vaikka tämä ei ole - onneksi - vielä viimeinen teos de Beauvoir'n elämäkerrallisesta syklistä, niin tämän kirjan loppusanat yhdistyivät tyhjentävästi Perhetytön muistelmiin. Loppusanoissa de Beauvoir kommentoi kirjailijana saavuttamaansa mainetta ja saamaansa erisävyistä huomiota, kertoo oman vanhenemisen tiedostamisesta ja ottaa kantaa erilaisiin juoruihin ja väärinkäsityksiin, joita hänestä on liikkunut (ja liikkuu edelleen). Hän kumoaa kaikki vääristelevät mielikuvat siitä, että Sartre olisi muovannut hänestä sellaisen kuin hän on - katkaisee ytimekkäästi siivet ajatukselta, jonka mukaan miehellä (kumppanilla) olisi niin paljon vaikutusvaltaa naiseen, että nainen olisi aina vain hänen jatkeensa. De Beauvoir'n ja Sartren välisen itsenäisyyden toisistaan huomaa esimerkiksi siitä, että de Beauvoir ei juuri puhu Sartresta (jossain teoksistaan hän sanoikin, että Sartre kirjoittaa muistelmansa itse), vaan keskittyy omaan kokemukseensa. Samalla heidän suhteessaan vallitseva, vuosi vuodelta vahvistuva yhteisymmärrys välittyy teoksista hyvin - heidän välillään vallitsee toisen kanssa olemisen syvä taso, jossa he ikään kuin sulautuvat yhdeksi kokonaisuudeksi, mutta samalla he ovat hyvin erillisiä ja itsenäisiä subjekteja; he tukevat toisiaan, ovat eri mieltä, kehittyvät ja kehittävät, ovat yhdessä ja ovat erillään. Tällainen symbioosi, jossa molemmat säilyttävät itsenäisyytensä ja toimijuutensa, on kaunis; he ovat sitoutuneita toisiinsa, mutta eivät patriarkaalisten tai porvarillisten normien ehtojen mukaisesti vaan omin ehdoin. Ja kaikista ulkopuolelta tulevista vastustamisyrityksistä huolimatta he ovat eläneet omannäköistänsä elämää, ja sen luoma rauha välittyy de Beauvoir'n teoksista merkittävällä tavalla.

De Beauvoir'n avoimuus, rehellisyys ja itsetietoisuus viehättävät. Hän myöntää kuuluvansa etuoikeutettuun luokkaan, hän on tietoinen sen tuomista oikeuksista ja elämää helpottavista asioista. Tällainen reflektio on aina hyödyllistä, sillä se vähentää itsekkyyttä ja oman yhteiskuntaluokan muodostaman kuplan sisällä elämistä ja lisää empatiaa, tietoisuutta ympäröivästä maailmasta ja muutoshaluisuutta. On inhimillistä, että yksilö ei todennäköisesti koskaan saavuta täyttä objektiivisuutta omien etuoikeuksiensa tiedostamisessa; mutta ei ole humaania sulkea silmiään oman luokan ulkopuolella tapahtuvilta asioilta, tuudittautua siihen valheelliseen mielikuvaan, että on itse koskematon ja turvassa. Vapaus, itsemääräämisoikeus, ihmisarvoinen elämä, turvallisuus - näiden pitäisi olla turvattuja jokaiselle yksilölle, ja jos yksilö on ne jo saavuttanut yhteiskuntaluokkansa perintönä, niin ko. asiaintila ei ole päätepiste vaan edellytys jatkumolle, joka on näiden asioiden toteutumisen edistämistä vähempiosaisten yksilöiden kohdalla.

Lopuksi mainittakoon vielä de Beauvoir'n kokemus vanhenemisesta ja sen herättämistä ajatuksista. Katsoessaan peilikuvaansa de Beauvoir näkee sisällä olevan kaksikymppisen itsensä; saman hän näkee, kun hän kuulee nimensä hänen teoksistaan puhuttaessa - tosiasiassa peilistä katsoo paljon vanhempi, kokeneempi, eläneempi nainen, ja teoksetkin on kirjoitettu vuosikymmeniä sitten. Äitinikin on usein todennut, että hänellä on edelleen yhtä paljon elämänhalua kuin kaksikymppisenä, mutta harmitellut, että ruumis ei ole enää samalla tasolla - tämäkö on se universaali olotila (ainakin naisten keskuudessa), jonka minäkin tulen joskus kokemaan? Ja jos näin, milloinkohan se tapahtuu? Vanheneminen tuntuu minusta yhtä kaukaiselta olotilalta kuin kaksikymppiselle Simonelle - iskeeköhän tietoisuus siitä vasten kasvojani vasta silloin, kun sisällä tuntemani nuoruus ja elämänhalu eivät enää välity peilikuvastani? Vanheneminen ei pelota vielä koska tuntuu, että sisäinen olotilani säilyy loppuun asti; mutta ruumiin vanheneminen on näköjään se, joka alkaa tuntua ja näkyä:

"Silti en minä hylkää entisiä onnenaiheitani vaan ne hylkäävät minut: vuoripolut torjuvat jalkani; en enää koskaan lysähdä kuolemanväsyneenä heinien tuoksuun, en koskaan liu'u yksinäni aamuisella lumella. Ei koskaan enää miestä." (s. 494)

Onko juuri tämä ulkoisen ja sisäisen olemuksen ristiriidan synnyttämä tunne yksi niistä asioista, joka herättää niin paljon ahdistusta ympärilläni olevissa naisissa? Minusta on aina tuntunut oudolta, kun keski-ikäiset naistuttavani ovat sanoneet minulle: "Nauti elämästäsi kun olet vielä nuori ja kaunis." Loppuuko elämä muka tietyn iän ja ulkoisten piirteiden myötä? En ole koskaan nähnyt iän tuomia merkkejä rumina - rypyt ovat minusta kauniita, ne kertovat eletystä elämästä, mutta jo kaksikymppiset naiset ympärilläni vihaavat niitä, etsivät merkkejä niistä ja pistävät itseensä täyteaineita pysäyttääkseen vanhenemisen prosessin (ymmärrettävästi yhteiskunnan ja sosiaalisen median asettamien paineiden vaikutuksesta). Kahdeksankymppinen isoäitini naurahtelee veltostuneelle iholleen mutta minusta hänen kätensä ovat pehmeimmät ja lämpimimmät maailmassa. Mitenköhän minä itse tulen suhtautumaan ryppyihini ja veltostuneeseen ihooni sitten joskus, jos siihen ikään elän? Muuttuuko minunkin näkökulmani, dissonoiko ulkoinen olemukseni sisäisen olotilani kanssa?

Joka tapauksessa en halua koskaan pelätä vanhenemista vaan säilyttää tämänhetkisen näkemykseni siitä, että vanheneminen on kaunista ja arvokasta. Toivoisin myös, että naiset - minun ikäiseni, minua nuoremmat, minua vanhemmat - lopettaisivat pelkäämisen myös. Se toimenpiteiden (usein vaarallisten ja/tai vahingollisten) määrä, jota nykyään tehdään on järkyttävä ja lopputulos ihmisen luonnollista olotilaa vääristävä. Se vahingoittaa paitsi naista itseään - ulkoisesti ja sisäisesti - niin myös muita naisia: kun yritämme päästä eroon epävarmuuksistamme teollisin keinoin, paeta ihmisen luonnollista kokemusta vanhenemisesta ja säilyttää nuoren ihmisen ulkokuoren, lähetämme samalla vahingollisia signaaleja tuleville ja jo eläville nuoremmille (nais)sukupolville samalla, kun sisäisesti kokemamme ahdistus ja epävarmuus eivät katoa. On kaunista, kun kasvoista välittyvät menneisyyden ja nykyisyyden naurut, hymyt, ihmetykset ja keskittymiset, ja pehmeä iho säteilee lämpöä ja turvaa.

[Leslivresdedune · Rating 4 out of 5]

J’ai moins apprécié ce tome qui m’a moins touché que le précédent.
Simone de Beauvoir se sent aliénée par la vieillesse et la guerre d’Algerie. J’ai admiré ses passions, dans tout à fait comprendre le contexte politique dont je ne maîtrise pas les tenants. Mais j’ai beaucoup admiré ses descriptions de voyage même si son optimisme, sa foi dans certains régimes et dans certains systèmes m’ont laissé un peu pantoise (enfin bon, elle ne pouvait pas connaître la réalité de ce qui allait advenir) Ce qu’il y a de vraiment fort chez de Beauvoir c’est sa lucidité avec elle même et son souci d’honnêteté passionné. C’est ça, plus que le reste, qui m’a touché et tenu en haleine.

[Musaadalhamidi · Rating 4 out of 5]

هو أحد أجزاء مذكرات الكاتبة والمفكرة والناشطة النسوية الفرنسية سيمون دي بوفوار (1908 – 1986)، والتي أعلنت الدار أنها ستصدرها كاملةً مترجمةً إلى اللغة العربية. كتبت دي بوفوار – التي نالت «جائزة غونكور» عن روايتها «المثقّفون» التي تناولت فيها الحياة الشخصية لفلاسفة وأصدقاء لها – سيرتها الذاتية ونشرتها خلال سنوات متفرقة ضمن أربعة كتب؛ هي "مذكرات فتاة رصينة" (1958)، و"قوة العمر" (1960)، و"قوة الأشياء" (1963)، و"كل شيء قيل وانتهى" (1972) وفي قوة الاشياء تتناول الخلاف بين كامو وسارتر وعلاقتهما بالاتحاد السوفيتي وكوبا.

[Mike Clinton · Rating 4 out of 5]

Although I preferred the first volume of La Force des choses to this second volume, the "Epilogue" at the end of this one is the best section written in any of the volumes of Beauvoir's memoirs that I've read so far.

[Vé · Rating 4 out of 5]

Une fin grandiose pour les mémoires d’une femme qui l’était tout autant. Comment ne pas admirer l’intelligence, la lucidité et la combativité de S. de Beauvoir.

[Amber · Rating 4 out of 5]

Simone de Beauvoir made a strong inspiration to me in her second autobiography The Prime of LIfe. Though this third drags at times it was invigorating reading for I am in awe of her life. Just envisioning the circles she travelled in in Paris is enough to make my head spin. I've written a much longer review here.

[Angéliquecld · Rating 4 out of 5]

9/10


http://allaroundthecorner.blogspot.co...

[ami ˚ ༘♡ ⋆｡❀ · Rating 3 out of 5]

3.25⭐️
j’ai mal au coeur si tu voyais ce qu’ils leur font simone t’en serais malade💔💔

[Laura]

This autobiography is absolutely wonderful.