Unna ja Rufus. Match made in heaven. Faunoidi-sarjan toinen osa jatkaa Unnan ja Rufuksen tarinaa Kalifornian vaahtopäiden keskellä. Piraijakuiskaajan kyydissä tunteet ovat kuumia, aallot korkeita ja metsästäjien moraali kylmäävän matala.
Faunoidijengin fiilikset ovat korkealla kuin Kalifornian taivas: avain Unnan mystiseen syntyperään näyttää löytyvän toiselta manterelta ja koko viisikko pääsee mukaan matkalle. Sähköä ilmaan tuovat myös aaltoja kesyttävä salaperäinen sisaruspari ja Unnan taustojen jäljitykseen liittyvät riskit: maailman viimeisin lohikäärme ja planeetan ainoa faunoidinaaras ovat tulenarka yhdistelmä, joka kiinnostaa muitakin kuin metsästäjiä. Parin rakkaustarina tuntuu olevan kirjoitettu tähtiin, mutta tekeekö se siitä ikuisen?
Muistelin, että tämä kakkososa ei ollut niin hyvä kuin ensimmäinen ja viimeinen, ja oikeassa olin. Tässäkin oli monia ääneen naurattavia kohtia (tullilappujen täyttäminen lentokoneessa naurattaa pelkkänä ajatuksenakin), mutta Unnan ja Rufuksen överidramaattisuus välillä ärsyttää ja uuvuttaa. Tässä myös tapahtui superpaljon asioita, mikä on ekaan osaan verrattuna iso muutos, mutta välillä olisin toivonut pidempiä hengähdystaukoja. Loppu on kyllä melkoisen raastava edelleen. Se on varmaan nyt pakko jatkaa Harakanloukkuun tältä istumalta.
This entire review has been hidden because of spoilers.
Muuten tykkäsin kyllä melkein yhtä paljon kuin ensimmäisestä osasta, mutta jotenkin tässä nyt junnattiin liikaa. Dialogit olivat jälleen nokkelia ja näppäriä ja mielenkiintoisia, mutta kun sitä vaan jatkui ja jatkui. Lopussa oli vähän äksöniä, mutta sekin oli ohi nopeasti ja jotenkin liian helposti. Lopputwisti kyllä yllätti ja se oli kirjan parhaita puolia. Eli onhan se seuraava osa kuitenkin luettava, mutta siinä nyt olis parempi olla enemmän toimintaa ja vähemmän puhetta.
en oo varma että mistä se kertoo että lueskelen kirjoja jotka tekee mulle sellasen olon että olisin teini taas mutta ainakin mulla on hauskaa! tässä osassa juoni oli rakennettu paremmin kuin ekassa ja miljöön vaihto & uudet hahmot toi kivaa uutta fiilistä :)
"Unna siirtyi hiljalleen kidutuksesta oikeaan elämäänsä. Siihen, jossa hän sai olla oma omituinen itsensä ja jossa hän oli onnellinen." (s. 29)
Annukka Salaman Faunoidi-sarjan toisessa osassa Piraijakuiskaaja (WSOY 2013) oli niin ihastuttavia kuin ihan kamaliakin aineksia. Parasta antia on kirjan moniäänisyys, lähes jokainen keskeisistä hahmoista pääsee ääneen ainakin kerran.
"Unna, mitä sä oikein luet?" Vikke mutisi ja kurkki Unnan kirjan kantta. "Jane Austinia?" Unna nyökkäsi ja käänsi sivua. "Varmaan yhtä jännää ku tuijottaa kuinka nurmikko kasvaa. Lukisit kunnon kirjallisuutta", Vikke sanoi ja koputti Game of Thronesin kantta. "En mä lue fatasiaa. Varsinkaan miekka ja magia -genreä." "Mikset?" "Liikaa hevosia." (s. 116)
Unna ja Rufus (ynnä hänen kämppiksensä Joone, Ronni ja Vikke) lähtevät Yhdysvaltoihin selvittämään Unnan vanhempia. Reissun aikana he tapaavat Edenin ja Nemon, suomalaiset sisarukset, joiden voimaeläin on vesielementtiä. Tai no, Eden ei ole varsinaisesti faunoidi, koska vain miehet voivat sellaisia olla (poikkeuksena Unna, joka ei ole niin kuin muut tytöt), hänellä on kuitenkin tavallista enemmän piirteitä.
"Kumma juttu oli se, että kaikki muut rannan naiset tuijottivat joko Vikkeä, Nemoa tai Rufusta, mutta Eden vilkuili ainoastaan Ronnia."
Pidin todella paljon Ronnin ja Edenin näkökulmista sekä heidän aika villistä sohvakohtauksestaan. Jos koko kirja olisi ollut tätä, viisi tähteä olisi irronnut kevyesti. Nyt lukukokemus jäi laimeaksi, koska Unna ja Rufus olivat todella rasittavia (eikä Vikan muka nokkelat heitot naurattaneet yhtään). Unna valittaa koko ajan kaikesta ja Rufus käyttäytyy äärimmäisen omistavasti ja hän komentelee Unnaa. Lopun kohtaus onkin itseasiassa aivan loistava, koska huh huh, millaista ylidramaattista vuoristorataa kaksikko ajelee.
"Mitä mun sitte pitäisi tehdä?" "Jutelkaa. Jos sä haluat toimivan parisuhteen, teidän välillä ei saa olla mitään mistä ei voisi puhua." (s. 183)
Tekstiin oli jäänyt joitakin kirjoituvirheitä, yhden hahmon nimi vaihtuu kesken kohtauksen ja osa sanavalinnoista on hieman erikoisia (mm. buugi, rivahtaa), lisäksi kirjailija on kompastunut infodumppaukseen eli tietoa meristä ja sen eläimistöstä sekä surffaustermistöä oli välillä lueteltu puuduttavan pitkään.
"Jos faunoidit ja metsästäjät olivat totta, niin miksei myös tontut, metsänpeikot ja merenneidot, Unna nauroi ääneen." (s. 52)
Pakko lukea lähiaikoina trilogian päätösosakin, joka odottelee jo lukupinossa. Kiinnostaa, mihin Unnasta selvinneet asiat ja Rufuksen mystinen lohikäärme perintö johtavat heidät.
Pakko antaa viisi tähteä koska tää on vaan niin mahtavan pöhköä, hömppää, kevyttä ja samalla mahtavaa. Teini-ihastusta, teini-angstia, epäluonnollisia kykyjä. Miten tästä voisi olla pitämättä!
Otin tän kirjan lukuun ku meinas alkaa lukujumi iskee päälle. Tää oli onneks nopee ja helppolukunen mikä teki täst oikein hyvän kirjan lukujumin taltuttamiseen. Alku tökki vähän mut aika nopeesti pääsin kiinni tähän tarinaan taas.
Ai että rakastin tän kirjan dialogi painotteisuutta <3. Vaik täs oli paljo vakaviakin kohtauksia ni tykkäsin ku täs oli myös tosi arkisia ja sydäntälämmittäviä kohtauksia vastapainona. Ja kaikki hauskat keskustelut ja heitot 🫶🏻.
Vikke ärsyttää mua edelleen, mut en voi mitää et sil on aika hyviä läppiä kumminki. Joone on ehdottomasti mun lemppari, koska mul on spessu paikka mun sydämessä rokkareille ja onhan se muutenki tosi sympaattinen. Jos eläisin samassa maailmassa näitten kaa, ni olisin ehdottomasti ihastunu Edeniin (taidan olla nytki jo vähä) ja kiljuin innosta ku Ronni ja se pääty yhteen. Niinku Black cat ja golden retriever energiaa parhaimmillaan.
Ja no Unna ja Rufus on sit tietenki oma lukunsa. Tavallaan osan ajasta mua vähä ärsytti Rufuksen omistushalu, mut sit taas se oli tavallaa myös aika symppistä. Ja lopussahan se aika hyvin valkeni et mistä se johtuu. Josta päästäänkin siihen et en oo hetkee lukenu kirjaa mis ois näin sydäntäsärkevä ja rintakehää musertava loppu. Tuun miettii tätä viel pitkään. Vaik tavallaan oon kyl sitä mieltä et Unna teki oikeen päätöksen. En vaa kestä surullista Rufusta.
Mut tiivistettynä, tykkäsin tosi tosi paljon ja en malta oottaa et pääsen alottaa vikan osan lukemisen❤️
This entire review has been hidden because of spoilers.
Tän kirjan huumori on vain niin laatua. En edes muista, milloin viimeksi olisin nauranut niin montaa kertaa ääneen kirjan aikana. Juoni oli myös mukaansatempaava ja hahmot ihania. Haluan seuraavan osan NYT.
Kirja kertoo faunoidijengin retkestä Amerikkaan selvittämään Unnan sukujuuria kansainväliseltä voimaeläinvaltuustolta.
Joone, jengin "rokkiharakka" on saanut Amerikkalaiselta levytysyhtiöltä sopimuksen, joten lähtee loman lisäksi myös siksi mukaan. Ronni (voimaeläimeltään lepakko) lähtee mukaan suojelemaan jengin johtajaa Rufusta (lohikäärme) ja Unnaa. Vikke (hevonen) lähtee mukaan muuten vain.
Unna pelkää kuollakseen lentämistä, mutta onneksi kaikki sujuu hyvin. Faunoidijengi tapaa kaksi muuta faunoidia Nemon (voimaeläin jokikameleontti) ja Edenin (vain 49 prosenttinen, joten ei lasketa täydeksi faunoidiksi, voimaeläin punapiraija) lentokoneessa. Faunoidijengi, Eden ja Nemo viettävät paljon aikaa yhdessä loman aikana.
Amerikassa faunoidit viettävät lomaa mm. surffailemalla ja sukeltelemalla. He käyvät Unnan kanssa voimaeläinvaltuustossa ja saavat lisää tietoa Unnan sukujuurista. Loman lopussa Faunoidijengi käy tuhoamassa yhden metsästäjien laitoksen Meksikossa.
Kirja on vauhdikkaampi verrattuna sarjan alkuosaan ja juonikin pääsee etenemään. Maailmasta, faunoidien yhteiskunnasta ja päähenkilöiden salaisita taustoista on kiva lukea. Myös romanssit pääsevät vauhtiin, mikä on oikein kiva.
Päähenkilömme ei kuitenkaan vielä ole saanut agencyä tehdä juonen kannalta merkittäviä asioita, vaan muut porukan jäsenet (joiden näkökulmasta tarinaa kerrotaan nyt myös enemmän) pääsevät paremmin vaikuttamaan juoneen. Kirjailija käyttää edelleen paljon aikaa porukan päämäärättömään hengailuun, mutta paljon vähemmän kuin ensimmäisessä kirjassa. Juoni myös etenee, vaikka olisin tähänkin kirjaan kaivannut enemmän ihmissuhteiden rakentamista juonen kanssa yhtäaikaa, enkä taukoja juoneen esim shoppailun tai surffailun ajaksi.
Piraijakuiskaaja jatkaa sarjaa lähes tulkoon siitä mihin edellinen osa jäi. Pidin siitä, että tässä esiteltiin uusia henkilöitä ja edelleen laajennettiin maailmaa. Myös ihmissuhteiden jännitteet onnistuttiin pitämään korkealla tasolla. Juoni edelleenkin pohjautuu enemmän hahmojen välisiin suhteisiin kuin toimintaan. Selkeämpi "pahis"-ulottuvuus toisi kirjaan lisää syvyyttä (esimerkiksi jos tässä olisi selkeästi joku yksittäinen metsästäjä, johon kaikki kulminoituisi tms), sillä nyt metsästäjät ovat kaukaista ja persoonatonta massaa, joita vastaan taistellaan jossakin joskus. Mutta mahtavaa huumoria ja ihania hahmoja!
Ei yltänyt ensimmäinen osa tasolle, mutta en sitä toisaalta odottanutkaan. Piraijakuiskaaja on kuitenkin täynnä nokkelaa huulenheittoa, on intensiivisiä tunteita ja syvää ystävyyttä. Alku ei vain meinannut napata mukaansa ja Unnan sekä Rufuksen överiromanttisuus saavutti paikoin ärsyttävyyden rajan ja kävi uuvuttavaksi. Viimeiset 150 sivua kuitenkin luki kuin siivillä. Uudet hahmot tuovat mukavasti uutta verta porukkaan ja nautin varsinkin Ronnin saamasta ajasta sekä tämän suhteesta Edeniin. Lopetus oli niin sydäntäraastavan katkera, vaikka sen juonenkäänne olikin herkullinen. Toki voi jo arvata mitä seuraavassa osassa tulee käymään, mutta odotan innolla pääseväni pian sen pariin.
Uudet hahmot Nemo ja Eden tuovat tarinaan mukavan ripauksen. Kalifornian aallot saavat matkakuumeen nousemaan ja innostuksen syttymään. Hieno matka siis luvassa!
Rufus on ylireagoiva paukkupakkaus, jonka suojelunhalu Unnaa kohtaan alkaa raastaa hermoja. Porukka kuitenkin ei jätä kylmäksi, Vikke viihdyttää entiseen tapaansa ja Ronninkin ajatukset aukeavat. Harmillisesti Nemon ajatusmaailma jää pahasti auki, eikä pojasta oikein ota selkoa. (Kameleontti kyseessä...)
Pääjuoni kirjassa (Unnan taustojen selvitys) ei etene niinkään nopeasti, vaan matkaan mahtuu myös lomailua, tunnekuohuja, tappelua, surfaamista, skeittaamista ja aurinkoa.
This entire review has been hidden because of spoilers.
Parempi kuin edeltäjänsä, mutta ei silti mitenkään tajunnanräjäyttävä. Alku oli kiinnostava, mutta puolivälin paikkeilla vähän lässähti, kun mitään ei tapahtunut. Onneksi sentään lopun twisti oli taas jännittävä. Melkeinpä kaikki hahmot oli huonolla tavalla tosi raivostuttavia, ja ne jotka eivät olleet niin hirveitä, olivat yhtä mielenkiintoisia kuin puupölkky. Unnan ja Rufuksen suhde oli tosi toksinen ihan kummaltakin osapuolelta.
Asioita tuntui tapahtuvan ilman mitään selitystä, tai sitten niillä ei ollut mitään merkitystä juonen kannalta. Vastoinkäymisistä selvittiin edellisen osan tapaan tosi helpolla. Eiväkä metsästäjt lopussa tuntuneet vieläkään oikealta uhalta.
Tykkäsin enemmän kun ensimmäisestä osasta ja loppu imaisi toden teolla mukaansa. Sekä tässä, että Faunoidien ekassa osassa itselle yhtenä ainoana miinuksena on ollut juonen huipun pikakelaus. Olisin kaivannut sen mehustelua ja tarkempaa, pidempää rakennusta. Kuitenkin tämä kirja muistutti itseä teinivuosien lukuinnosta, kun tarinaa ei malta laskea kädestä ja tekee mieli hyppiä silmillä seuraavalle sivulle kun ei malta odottaa mitä kohta tapahtuu. Itkin ja nauroin ääneen. Olisin halunnut vielä niin paljon lisää Ronnia ja Edeniä!
This entire review has been hidden because of spoilers.
Edelleen valtavan koukuttava ja nopealukuinen sarja. Tässä toisessa osassa meno äityy välillä hieman, no, eläimelliseksi. Riita- ja tappelutilanteisiin olisin kaivannut ehkä hieman lisää syvyyttä, järkevää keskustelua mykkäkoulun ja nyrkkitappelun tilalle. Suurimmasta osasta hahmoista pidin, ja on hienoa, että tähän on nostettu esille myös nykyihmisten luontosuhde ja luonnonsuojelu. Ja loppu pääsi jopa vähän yllättämään, taidan jatkaa heti seuraavaan osaan!
I find it a bit difficult to rate this book. I found many things in the book simply too unrealistic for my taste (I don't mean the supernatural elements, but those things that were supposed to be realistic), and even though I love Rufus, I think that his overprotectiveness or possessiveness went too far many times. But the ending was so emotional and it made the book a lot better in my eyes.
4/5 koska vihaan surullisia loppuja😫. Tätäkin kirjoitan kyyneleet silmissä. Pidin siitä, että kirjassa oli enemmän taistelu ja toimintakohtauksia kuin 1. osassa. Kirja oli nopeasti luettava ja koukuttava❤️