Iina Suvirimpi on etenemässä akateemisella urallaan. Väitöstutkimus säveltäjänero Paavo Keistiöstä vaatii mittavaa haastettelurupeamaa nyt jo yli 90-vuotiaan mes-tarin kanssa. Se on kunnia, joka on vain harvalle suotu.
Tutkimus alkaa takkuisasti. Vaikka jälkisarjallisesta ”lineaaristen pylväiden” musiikista on jo lähtökohtaisesti vaikea keskustella luontevasti, erityisen vaikeaksi analyysi käy, kun säveltäjä itse kieltäytyy ymmärtämästä omaa musiikkiaan. Ovatko Keistiön puheet osoitus syvemmästä musiikillisesta ajattelusta vai vanhuuden höperyydestä? Ymmärtävätkö tutkija ja taiteilija lainkaan toisiaan?
Yliopistolta tukea ei heru, sillä jatkuvien muutospaineiden alla oleva humanistinen tiedekunta näyttää kuihtuvan kuoliaaksi. Kaiken lisäksi Keistiön kotiin ilmestyy tuon tuosta outo nainen, joka jo läsnäolollaan vaikeuttaa tutkimuksen tekemistä.
Sävelsinkö on viisas ja humoristinen teos ihmisten keskinäisen ymmärtämisen vaikeudesta ja siitä, kuinka eri tavoin kokonaista elämäntyötä voidaan katsoa.
Minna Lindgren on musiikkitoimittaja, jolla on sanailu hallussaan. Nämä molemmat attribuutit pääsevät oikeuksiinsa hänen uusimmassa romaanissaan, joka pinnalta käsittelee akateemisen maailman surkeata nykytilaa ja säveltämisen myyttiä ja liikkuu syvemmillä teemoillaan mielen, ihmisyyden perustan hapertumisen ja kommunikoinnin alueilla.
Sävelsinkö kertoo musiikkitieteen väitöskirjaa pakertavasta Iinasta, joka on valikoinut aiheekseen jo yli 90-vuotiaan modernin säveltäjäneron tuotannon tutkimisen haastattelevan havainnoinnin keinoin - niin kauan kuin kohde on vielä elossa. Iinaa kirittää akateemiseen tutkimukseen hyvin pragmaattisesti suhtautuva kollega, hidasteita taas tulee muun muassa säveltäjän etenevästä muistisairaudesta ja tutkijanalun omista duubioista.
Lindgrenin kepeä tyyli on tuttua muun muassa Ehtoolehto-sarjasta, eikä ole epäselvää, mihin kirjailijan piikit kohdistuvat. Sinänsä hyvin ajatuksia herättävän kirjan - joka onnistuu paikoitellen hyvinkin koskettavasti välittämään muistisairaan ihmisen kokemusmaailmaa - lumo pettää tyylin epätasaisuuden vuoksi. Liikkuminen farssin, satiirin, kyynisyyden ja pysäyttävien, tunteellisten kohtausten välillä ei suju saumattomasti ja hyvä viesti liudentuu sekamelskaan.
Epävarma tutkijatyttö haastattelee kansakunnan kaapin päälle korotettua, vanhaa säveltäjää. Väitöskirja pitäisi saada aikaiseksi. Säveltäjäikoni osoittautuu osin höperöksi (?), inhoaa omia töitään, jotka ovat siis lähinnä kokeellista meteliä. Kommunikointi on perin vaikeaa.
Minna Lindgren kirjoittaa huumorilla, karrikoiden ja välillä perin pisteliäästi. Eniten saavat kyytiä yliopistomaailman nykytouhut, jotka oli osuvasti valittu. Lindgren tuntee aiheensa, ja lukijaa naurattaa, kun suoratoistopalvelutaiteen professori Piekana hoippuu hallintohimmeleiden, rahoitushakemusten, Teamsin ja Zoomin kurimuksessa.
Vanhustenhoito, muistisairaudet ja muu tähän tematiikkaan liittyvä tulee myös käsitellyksi. Ja toki yliopistokuviossakin on huolestuttava puolensa. Siis... helppolukuinen kirja, jossa henkilöt ovat ehkä karikatyyrejä. Silti monesta kirjan aiheesta jäi itselle ajateltavaa. Lindgren on ajan hermolla.
Teos kolahti, satunhan olemaan ns. ihannelukija, joka teoksen päähenkilön tapaan on kulkenut oman musiikkitieteen polkunsa nykysäveltäjähaastatteluineen. Vasta aloittaneena musiikkitieteen opiskelijana kauan sitten kuuntelin radiosta Minna Lindgrenin musiikkiohjelmia ihaillen hänen tietämystään ja taivastellen uskalista, poleemista tyyliä, joka kuitenkin sopii tähän teokseen. Nykytodellisuutta kommentoiva Sävelsinkö on musiikkipuheineen muutenkin harvinaista herkkua, koska Suomessa musiikkiaiheisen fiktion hallitsevia kirjailijoita lienee kourallinen. Lindgren rakentaa jäntevän tarinan, ja olin tunnistavinani kirjailijan tavoitteleman struktuurin ja (sanattoman) perustelun sen taustalla. Kahden erisukupolvisen päähenkilön keskinäisen viestinnän ongelmat ja tilanteen kehittyminen on joka tapauksessa kouraantuntuvasti kuvattu.
Tämä oli hauska, mutta myös surullinen tarina. Aika mestarillisesti Lindgren kuvaa niin nuoren humanistin tuskailua väitöskirjankimpussa kuin humanistisen tutkimuksen ahdinkoa - suoratoistopalvelutaiteen dosentti, mobiilipelitaiteen siviilipalvelusmies. Toinen puoli tarinasta kertoo hyvin koetun oloisesti vanhan säveltäjän muistisairauden etenemisestä. Kävisi melkein opetusmateriaalista dementoituvien ihmisten omaisille ja muillekin.
Tiedä niin siitä sävellyspuolesta, mutta Lindgren kirjoittaa terävästi ajan ilmiöistä ja pitää yllä vanhuusasiaa. Ajatus katkeaa, mutta puhe jatkuu...; omakohtaisesti olen ikääntyvän ystäväni kohdalla todennut saman ilmiön. Monta muutakin yhtäläisyyttä säveltäjä Pentti Keistiön ja ystäväni välillä löytyi.
Kirja oli hauska kuten Lindgrenin kirjat yleensäkin. Hahmot sopivan koomisia. Jotain meni ohi, kun akateeminen maailma tai klassinen musiikki ei ole tuttuja. Lukeminen käynnistyi hitaasti, mutta sujuvasti luin loppuun.