What do you think?
Rate this book
Haavamaa
Aforistisen tarkka kuvaus romahduksen odotuksesta.
Pontus Purokurun toinen fiktioteos kuvaa brutaalin rehellisesti ja elegantin täsmällisesti ihmisiä maailmassa josta loppuu sekä maa että ilma.
Haavamaa on viidestä proosamaisemasta ja runoteoksesta koostuva heksaptyykki ekologisen ja sosiaalisen tuhon vastaanottamisesta, ihmissuhteen loppumisesta, kaipuusta maan yhteyteen ja epätoivon keskelläkin kajastavasta katarttisesta nautinnosta ja ilosta.
“Pelkään että maa loppuu kesken ennen kuin ehdin sen alle. Kaupungissa ei myydä enää hautapaikkoja. –– Kaikki tämä rakentaminen on käänteistä arkeologiaa. Valmistamme arvoituksia tuleville kaivajille. Meistä jää hyvät rauniot.”
Pontus Purokurun toinen fiktioteos kuvaa brutaalin rehellisesti ja elegantin täsmällisesti ihmisiä maailmassa josta loppuu sekä maa että ilma.
Haavamaa on viidestä proosamaisemasta ja runoteoksesta koostuva heksaptyykki ekologisen ja sosiaalisen tuhon vastaanottamisesta, ihmissuhteen loppumisesta, kaipuusta maan yhteyteen ja epätoivon keskelläkin kajastavasta katarttisesta nautinnosta ja ilosta.
“Pelkään että maa loppuu kesken ennen kuin ehdin sen alle. Kaupungissa ei myydä enää hautapaikkoja. –– Kaikki tämä rakentaminen on käänteistä arkeologiaa. Valmistamme arvoituksia tuleville kaivajille. Meistä jää hyvät rauniot.”
174 pages, Hardcover
Published May 4, 2023
2 people are currently reading
130 people want to read
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 22 of 22 reviews
April 19, 2024
Aloitin Haavamaan lukemisen maaliskuun ja huhtikuun rajalla, uupumuksen jälkeen töihin palatessa, kun parin ensimmäisen lämpimän päivän jälkeen satoikin kinoksen verran lunta. En muista miten tai miksi päädyin siihen kirjoittamaan ensimmäisen kommentin.
(Tämä on vale. Tiedän minä: pelkäsin, että en enää osaa ajatella, ja sen tunnustaminen [vielä silloin] vieraalle kirjalle oli helpompaa.)
Haavamassa on kaksi puolta, proosapuoli ja runopuoli. Aloitin proosasta, ihan vain umpimähkään, ja astuin ensimmäiseen maisemaan. Kuljin maisema maisemalta kirjan läpi, kävin keskusteluja sen lauseiden kanssa, heitin poijuja kellumaan sinne tänne. Kun myöhemmin palasin lukemaan koko kirjan läpi vielä kerran, osasin jo navigoida niiden avulla.
Tähän Haavamaa oli omiaan, sillä siinä on paljon pysähdyksiä, käännöksiä, näköalapaikkoja, umpikujia, parvekkeita, polkuja hämähäkinseittien peitossa, ränsistyviä paikkoja, erämaata, kaupunkeja, siirtymiä, torneja kesän lopussa.
Lause lauseelta Haavamaasta tuli enemmän oma. Runopuolella liikkumatilaa oli enemmän, mutta maastoa ei oikein erottanut valkoisen sumun alta – ei ennen kuin sen kiintopisteitä alkoi etsiä proosan lauseista ja taitekohdista. Aloin rakentaa siltoja, availla ovia umpimähkään, piirtää yhteyksiä sinne minne itse lystäsin, ja löysin ehkä samalla tarkoitettuja polkuja myös.
En tiedä olisiko Haavamaasta tullut yhtä merkittävä, jos en olisi sattunut tarvitsemaan sitä juuri nyt. Toisessa vaiheessa, jos olisinkin aloittanut päivää aiemmin tai myöhemmin, se olisi ehkä ollut vain tavallinen kirja. Nyt siitä tuli palotikkaat ja suunnistuskartta, säkillinen kukkamultaa ja kannettava kasettimauhuri.
On sääli, että olen nyt lukenut itseni kirjan keskelle, sen läpi ja toiselle puolelle, koska reitti on kuljettu, eikä enää ennenkokematon.
On ilo, että se on nyt tuttu.
Ja jos sää päätät lukea sen, suosittelen, että otat kynän käteen ja kirjoitat itse itsellesi reitin kun kuljet kirjan läpi. Purokurun proosan ja runojen kanssa on turvallista ja lohdullista keskustella.
*
Eräs kirjagrammaaja kirjoitti mainiossa postauksessaan Haavamaasta, ettei sen proosapuolen maisemissa ole alkuja tai loppuja. Tästä olen kuitenkin eri mieltä, koska minusta Haavamaata – sekä runoa että proosaa – määrittää juuri lopun, lopun alkujen ja loppumisen läsnäolo, joko koettu tai todellinen.
Loppu on läsnä hautaamisessa, vuodenaikojen päättymisessä, suhteiden käännekohdissa joiden jälkeen entiseen ei ole paluuta. Kertoja palaa loppuun yhä uudelleen ja uudelleen, painottaa sitä, kertoo tietävänsä sen olevan lähellä tai olevansa itse jo sen toisella puolella, siellä, minne lukija ei pääse. Syntyy jännitteinen tila, jossa loppu on aina melkein, muttei koskaan ihan.
Syntyy kuvaus masennuksesta ja ahdistuksesta, koska loppua ei vaan tule, vaikka se on nähtävissä. Asiat eivät pääty, vaikka niiden pitäisi, vaan jatkuvat pysähtyneessä tilassa.
Haavamaan maisemia voisikin käsitellä tilallisina tutkielmina lopun mekanismista ja loppumisen tiloista. Ensimmäisessä tila rajataan parvekkeelle ja kerrostaloasuntoon, toisessa laivalle, rantakaupunkiin ja Välimeren rannikon lomakohteeseen. Kolmannessa ollaan tiellä ja erämaassa, ja niin edelleen.
Mutta vaikka näkökulma laajenee ensimmäisestä maisemasta seuraavaan edettäessä, liikkumistila ei kasva, vaan maisema tuntuu vääjäämättömyyden rajaamalta; loppu on aina saapumaisillaan ja siksi ilma on hiostava. Tuntuu siltä, kuin lukisi nuottipidäkkeitä: kaikki pysyy paikallaan vähän pidempään kuin kuvittelisi, vielä vähän pidempään, ja sitten vielä.
Ja koska näin on, loppua alkaa kaivata kuumeisesti. (Ei siis sillä tavoin, että kirjan toivoisi loppuvan, vaan sillä tavoin, että jokin loppuisi tyydyttävästi, puhtaasti, että jokin loppuisi kuten kuuluu.) Siksi viides maisema – "Lopullinen maisema" – on seesteisyydestään ja lyhyydestään huolimatta painokas, kirkas päättösointu: tähän tämä päättyy.
Tällä kertaa.
(Tämä on vale. Tiedän minä: pelkäsin, että en enää osaa ajatella, ja sen tunnustaminen [vielä silloin] vieraalle kirjalle oli helpompaa.)
Haavamassa on kaksi puolta, proosapuoli ja runopuoli. Aloitin proosasta, ihan vain umpimähkään, ja astuin ensimmäiseen maisemaan. Kuljin maisema maisemalta kirjan läpi, kävin keskusteluja sen lauseiden kanssa, heitin poijuja kellumaan sinne tänne. Kun myöhemmin palasin lukemaan koko kirjan läpi vielä kerran, osasin jo navigoida niiden avulla.
Tähän Haavamaa oli omiaan, sillä siinä on paljon pysähdyksiä, käännöksiä, näköalapaikkoja, umpikujia, parvekkeita, polkuja hämähäkinseittien peitossa, ränsistyviä paikkoja, erämaata, kaupunkeja, siirtymiä, torneja kesän lopussa.
Lause lauseelta Haavamaasta tuli enemmän oma. Runopuolella liikkumatilaa oli enemmän, mutta maastoa ei oikein erottanut valkoisen sumun alta – ei ennen kuin sen kiintopisteitä alkoi etsiä proosan lauseista ja taitekohdista. Aloin rakentaa siltoja, availla ovia umpimähkään, piirtää yhteyksiä sinne minne itse lystäsin, ja löysin ehkä samalla tarkoitettuja polkuja myös.
En tiedä olisiko Haavamaasta tullut yhtä merkittävä, jos en olisi sattunut tarvitsemaan sitä juuri nyt. Toisessa vaiheessa, jos olisinkin aloittanut päivää aiemmin tai myöhemmin, se olisi ehkä ollut vain tavallinen kirja. Nyt siitä tuli palotikkaat ja suunnistuskartta, säkillinen kukkamultaa ja kannettava kasettimauhuri.
On sääli, että olen nyt lukenut itseni kirjan keskelle, sen läpi ja toiselle puolelle, koska reitti on kuljettu, eikä enää ennenkokematon.
On ilo, että se on nyt tuttu.
Ja jos sää päätät lukea sen, suosittelen, että otat kynän käteen ja kirjoitat itse itsellesi reitin kun kuljet kirjan läpi. Purokurun proosan ja runojen kanssa on turvallista ja lohdullista keskustella.
*
Eräs kirjagrammaaja kirjoitti mainiossa postauksessaan Haavamaasta, ettei sen proosapuolen maisemissa ole alkuja tai loppuja. Tästä olen kuitenkin eri mieltä, koska minusta Haavamaata – sekä runoa että proosaa – määrittää juuri lopun, lopun alkujen ja loppumisen läsnäolo, joko koettu tai todellinen.
Loppu on läsnä hautaamisessa, vuodenaikojen päättymisessä, suhteiden käännekohdissa joiden jälkeen entiseen ei ole paluuta. Kertoja palaa loppuun yhä uudelleen ja uudelleen, painottaa sitä, kertoo tietävänsä sen olevan lähellä tai olevansa itse jo sen toisella puolella, siellä, minne lukija ei pääse. Syntyy jännitteinen tila, jossa loppu on aina melkein, muttei koskaan ihan.
Syntyy kuvaus masennuksesta ja ahdistuksesta, koska loppua ei vaan tule, vaikka se on nähtävissä. Asiat eivät pääty, vaikka niiden pitäisi, vaan jatkuvat pysähtyneessä tilassa.
Haavamaan maisemia voisikin käsitellä tilallisina tutkielmina lopun mekanismista ja loppumisen tiloista. Ensimmäisessä tila rajataan parvekkeelle ja kerrostaloasuntoon, toisessa laivalle, rantakaupunkiin ja Välimeren rannikon lomakohteeseen. Kolmannessa ollaan tiellä ja erämaassa, ja niin edelleen.
Mutta vaikka näkökulma laajenee ensimmäisestä maisemasta seuraavaan edettäessä, liikkumistila ei kasva, vaan maisema tuntuu vääjäämättömyyden rajaamalta; loppu on aina saapumaisillaan ja siksi ilma on hiostava. Tuntuu siltä, kuin lukisi nuottipidäkkeitä: kaikki pysyy paikallaan vähän pidempään kuin kuvittelisi, vielä vähän pidempään, ja sitten vielä.
Ja koska näin on, loppua alkaa kaivata kuumeisesti. (Ei siis sillä tavoin, että kirjan toivoisi loppuvan, vaan sillä tavoin, että jokin loppuisi tyydyttävästi, puhtaasti, että jokin loppuisi kuten kuuluu.) Siksi viides maisema – "Lopullinen maisema" – on seesteisyydestään ja lyhyydestään huolimatta painokas, kirkas päättösointu: tähän tämä päättyy.
Tällä kertaa.
October 12, 2023
Mä käänsin tän kirjan
July 1, 2024
Tälle on vaikeaa antaa arviota. Haavamaa vaatii juuri oikean ajan ja hetken lukukokemukselle, se vaatii laskeutumista, kärsivällisyyttä ja uppoutumista. Luin ensin runopuolen, sitten proosan ja lopulta runopuolen vielä toisen kerran. Ensimmäisellä runokerralla onnistuin uppoutumaan ja pääsin välitilaan, jota Haavamaa tuntuu kuvailevan. Proosassa kuvatut maisemat jäivät mieleen, mutta olin lukiessani pitkälti levoton enkä löytänyt samaa välitilatunnetta kuin runoissa. Kokonaisuudesta pidin ja siitä, että Haavamaan pariin voi palata useasti ja joka kerta kokea jotain uutta.
October 20, 2024
Ei ollut yhtään minun juttuni. Liian sekava ja erittäin tylsä. Vaikkei ollut kyse edes pitkästä kirjasta, minulla meni kirjan pituuteen nähden suhteellisen pitkä aika lukiessa tätä.
May 16, 2025
kaikki tähdet proosapuolelle
December 18, 2023
Oon ihan iloinen, että aloitin proosapuolesta, uskon, että sain tän kääntökirjan toisen puolen runoteoksesta näin enemmän irti. Myös juurikin se proosapuoli teki suuremman vaikutuksen, ihmissuhteen tuhoutuminen, sosiaalinen ja ekologinen tuhoutuminen vähän toisiinsakin nivoutuneina menee aina!
June 11, 2023
Luin ensin proosa osuuden ja sen jälkeen runot, mutta nyt mietin, millainen kokemus olisi ollut lukea teos toisessa järjestyksessä. Varmaan erilainen.
Kirjoitin muistiinpanoihin näin: ”Sitä pelkää ettei selviä niin kauan, kunnes on pakko selvitä, ja sitten tietää selviävänsä. Kaikki on tyhjää ja aika kuluu.”
Herkkä ja herkistävä teos.
Kirjoitin muistiinpanoihin näin: ”Sitä pelkää ettei selviä niin kauan, kunnes on pakko selvitä, ja sitten tietää selviävänsä. Kaikki on tyhjää ja aika kuluu.”
Herkkä ja herkistävä teos.
February 24, 2025
Kunpa maailmassa olisi vähemmän kirjoja, ja ne olisivat näin laadukkaita! Ehtisin, tohtisin, haluaisin palata juuri tällaisiin mestarillisiin teoksiin, jotka jatkaisivat antamistaan jokaisella lukukerralla, eikä tarvitsisi välittää, että kerralla lukiessa ja sitten koko kirjan unohtaessa menettää PALJON.
Haavamaan kaksi puolta, proosa ja runo, täydentävät toisiaan kauniisti ja ajatuksia herättävästi. Kirjailija kuvaa kauniisti, koskettavasti ja fyysisen rujosti ajattelevan ihmisen nykyhetkeä, vääjäämätöntä tuhoa ja meidän osallisuuttamme siinä. Mutta ei nihilistisesti, vaan aina kaunista nähden ja kokien. Sekä ihmissuhteiden että luonnon kuvaus on oivaltavaa, tarkkaa ja lohdullista.
Olen kuunnellut Purokurun Selitä mulle -podcastia, huolimatta siitä, että en halua, tarvitse, enkä pysty ottamaan miesselittäjiä elämääni yhtään pakkoa enempää. Mutta Pontuspa ei miesselitä, vaan kulkee rinnalla, ja puhuu filosofiasta tavalla, jota kuuntelee mielellään.
Kirjailijan kotisivuilta käy ilmi, että uusi lyhytproosateos Keskeytysten arkisto ilmestyy 3/25, laitan heti varaukseen!
Haavamaan kaksi puolta, proosa ja runo, täydentävät toisiaan kauniisti ja ajatuksia herättävästi. Kirjailija kuvaa kauniisti, koskettavasti ja fyysisen rujosti ajattelevan ihmisen nykyhetkeä, vääjäämätöntä tuhoa ja meidän osallisuuttamme siinä. Mutta ei nihilistisesti, vaan aina kaunista nähden ja kokien. Sekä ihmissuhteiden että luonnon kuvaus on oivaltavaa, tarkkaa ja lohdullista.
Olen kuunnellut Purokurun Selitä mulle -podcastia, huolimatta siitä, että en halua, tarvitse, enkä pysty ottamaan miesselittäjiä elämääni yhtään pakkoa enempää. Mutta Pontuspa ei miesselitä, vaan kulkee rinnalla, ja puhuu filosofiasta tavalla, jota kuuntelee mielellään.
Kirjailijan kotisivuilta käy ilmi, että uusi lyhytproosateos Keskeytysten arkisto ilmestyy 3/25, laitan heti varaukseen!
February 26, 2024
En tiedä miten kuvailisin tätä mutta mun mielestä pääsin tässä sellaisiin vääjäämättömän lopun ja haikeuden tunnelmiin. Kääntökirjatoteutus toimi, luin ensin peruskirjan ja sitten runopuolen, varmaan menis miten päin vaan. Kaunista!
Read
September 22, 2024Erityisesti proosa teki vaikutuksen. Tuntui, että luin tämän juuri oikealla hetkellä. Nautin monipuolisesta ja leikittelevästä kielestä. Tunsin hengenheimolaisuutta kertojaan. Monia ajatuksiani tuli tässä teoksessa sanoitetuksi. Tulen varmasti vielä lukemaan toistamiseen.
July 8, 2023
Pontus Purokuru on jäänyt minulle kirjoittajana vielä vieraaksi, mutta ääni on tuttu: sen verran pitkään olen kuunnellut sekä Mitä meitä vaivaa -podcastia että Selitä minulle -podcastia. Oli siis korkea aika perehtyä Purokurun kirjalliseen tuotantoon. Uusi Haavamaa-teos pakkaa samoihin kansiin kaksi teosta tai kuusi osaa, miten tätä nyt haluaa tarkastella. Kääntökirjan toiselta puolelta löytyy runokokoelma, toiselta viisiosainen proosa-annos.
Varsin runollista se proosapuolikin on. Tekstilajia ei ole ihan yksinkertaista kirjata. Perinteistä romaanikerrontaa tämä ei ole, vaan proosapuolikin on kovin aforistista ja fragmentaarista. Ei tämä toisaalta ihan esseetäkään ole. Olkoon nyt pohdiskelevaa proosaa.
Teksti jakautuu viiteen erilliseen osioon, ”maisemaan”, jotka kuvaavat erilaisia olemisen tiloja. Ensimmäisessä istuskellaan parvekkeella pohdiskelemassa haudatuksi tulemista, rakentamista, ”sinää”, joka on jotenkin masentuneen tai sairaalloisen oloinen.
Toinen maisema kuvaa matkustamista, tapaamista ystävän kanssa, keskustelua Parasite-elokuvan luokkakuvauksesta, ystävän poissaolon jälkeä. Kolmas maisema, oma suosikkini, käsittelee eräretkeä Norjaan. Minulla ei ole oikeastaan minkäänlaista suhdetta vaeltamiseen, silti tämä teksti miellytti minua eniten.
Neljäs maisema palaa ensimmäisen tunnelmiin ja päätyy väliaikaiseen hautautumiseen hiekkarannalle. ”Jokainen kaivaa oman kuoppansa ja kaivaa itsensä myös sieltä ylös. Kaivamaan pystyy, jos on syy kaivaa.” Proosapuolen päättää vielä lopullinen maisema, jossa ollaan pimeyden keskellä.
Runopuoli on kirjaston ja kustantamon taholta merkitty kirjan kääntöpuoleksi, joten aloitin itse ensin proosasta. Olisiko kokemus ollut toinen eri järjestyksessä? Sitä ei voi enää tietää. Purokurun runot ovat vähäeleisiä, aukeamallakaan ei kovin paljon tekstiä. Aforistinen tyyli olisi kotonaan Poesian kustannusohjelmassa Tennilän teosten seurassa.
Miellyttävää tekstiä, mutta pidänkin tällaisesta tyylistä ja pohdiskelevuudesta. Ehkä jos jokin ihmetyttää niin se, että olen mieltänyt Purokurun urbaanimmaksi tyypiksi. Runot ja proosa liikkuvat varsin vähän kaupungissa ja enemmän saarissa, kalastamassa, saunomassa. Maailmassa oleminen on miellyttävän konkreettista, luontokatoa ja ilmastokriisiä unohtamatta. Kaikkiaan siis oikein mainio teos.
Varsin runollista se proosapuolikin on. Tekstilajia ei ole ihan yksinkertaista kirjata. Perinteistä romaanikerrontaa tämä ei ole, vaan proosapuolikin on kovin aforistista ja fragmentaarista. Ei tämä toisaalta ihan esseetäkään ole. Olkoon nyt pohdiskelevaa proosaa.
Teksti jakautuu viiteen erilliseen osioon, ”maisemaan”, jotka kuvaavat erilaisia olemisen tiloja. Ensimmäisessä istuskellaan parvekkeella pohdiskelemassa haudatuksi tulemista, rakentamista, ”sinää”, joka on jotenkin masentuneen tai sairaalloisen oloinen.
Kaikki tämä rakentaminen on käänteistä arkeologiaa. Valmistamme arvoituksia tuleville kaivajille. Ydinvoimala kiinnostaa enemmän kuin kirkko tai pyramidi.
Meistä jää vielä hyvät rauniot.
Toinen maisema kuvaa matkustamista, tapaamista ystävän kanssa, keskustelua Parasite-elokuvan luokkakuvauksesta, ystävän poissaolon jälkeä. Kolmas maisema, oma suosikkini, käsittelee eräretkeä Norjaan. Minulla ei ole oikeastaan minkäänlaista suhdetta vaeltamiseen, silti tämä teksti miellytti minua eniten.
Neljäs maisema palaa ensimmäisen tunnelmiin ja päätyy väliaikaiseen hautautumiseen hiekkarannalle. ”Jokainen kaivaa oman kuoppansa ja kaivaa itsensä myös sieltä ylös. Kaivamaan pystyy, jos on syy kaivaa.” Proosapuolen päättää vielä lopullinen maisema, jossa ollaan pimeyden keskellä.
Runopuoli on kirjaston ja kustantamon taholta merkitty kirjan kääntöpuoleksi, joten aloitin itse ensin proosasta. Olisiko kokemus ollut toinen eri järjestyksessä? Sitä ei voi enää tietää. Purokurun runot ovat vähäeleisiä, aukeamallakaan ei kovin paljon tekstiä. Aforistinen tyyli olisi kotonaan Poesian kustannusohjelmassa Tennilän teosten seurassa.
Hyttysellä ja moottoriveneellä on sama ääni eri
etäisyydellä.
Miellyttävää tekstiä, mutta pidänkin tällaisesta tyylistä ja pohdiskelevuudesta. Ehkä jos jokin ihmetyttää niin se, että olen mieltänyt Purokurun urbaanimmaksi tyypiksi. Runot ja proosa liikkuvat varsin vähän kaupungissa ja enemmän saarissa, kalastamassa, saunomassa. Maailmassa oleminen on miellyttävän konkreettista, luontokatoa ja ilmastokriisiä unohtamatta. Kaikkiaan siis oikein mainio teos.
September 7, 2025
3,5 tähteä
"Elämän tärkein tapahtuma voi olla parvekkeella istuminen tai toisen katsominen läheltä."
Lyhyestä pituudestaan huolimatta tän kirjan lukeminen mulla takkusi, koska teksti vaihtuu konkreettisesta korkealentoiseksi ja pomppii aiheesta toiseen. Lukeminen vaati paljon keskittymistä, jottei jotain olennaista menisi ohitse, ja silti tuntui, ettei teos oikein pitänyt otteessaan.
Muuten luin kirjan täydelliseen aikaan kesän ja syksyn taitteessa. Vaeltamisen kuvailemisesta tykkäsin eniten, samoin hyvin ilmaisuvoimaisista yhden virkkeen mittaisista mietteistä. Ehkä palaan Haavamaahan myöhemmin ja pystyn heittäytymään enemmän sen vietäväksi.
"Elämän tärkein tapahtuma voi olla parvekkeella istuminen tai toisen katsominen läheltä."
Lyhyestä pituudestaan huolimatta tän kirjan lukeminen mulla takkusi, koska teksti vaihtuu konkreettisesta korkealentoiseksi ja pomppii aiheesta toiseen. Lukeminen vaati paljon keskittymistä, jottei jotain olennaista menisi ohitse, ja silti tuntui, ettei teos oikein pitänyt otteessaan.
Muuten luin kirjan täydelliseen aikaan kesän ja syksyn taitteessa. Vaeltamisen kuvailemisesta tykkäsin eniten, samoin hyvin ilmaisuvoimaisista yhden virkkeen mittaisista mietteistä. Ehkä palaan Haavamaahan myöhemmin ja pystyn heittäytymään enemmän sen vietäväksi.
Read
December 20, 2023Arvostan tinkimättömän korkealentoista otetta, joka toisinaan läikähdyttää isosti. Kirja voisi olla immersiivisempi, tai ainakin dynaamisempi, jos proosapuoli tulisi muodon puolesta vähän lähemmäs lukijaa, tho. Akilleen kantapää taitaakin loppuviimein olla kirjan etäännyttävä, liki patologinen huumorittomuus. Ehkä Purokuru on omaan makuun liian tunnollinen, kun aletaan kirjoittamalla kirjoittaa. Uskon, jopa väitän, että sellainen 100-sivuinen thomasbernhardilainen dronetus etenis… I’d read that. Luen kyllä kaiken muunkin mitä se pistää ulos, ei siinä.
October 31, 2023
Hiukan epätasainen lukukokemus. Kirjastahan puolet on prosaa ja puolet runoja. Luin ensin runot, mutta eivät ne oikein herättäneet mielenkiintoani. Abstrakti, tunteita käsittelevä proosakaan ei oikein innostanut. Kuitenkin Tallinna-matkaa ja Lapin-vaellusta käsittelevät luvut olivat oikein osuvia ja tekivät lukukokemuksesta antoisan.
February 22, 2024
jotenkin vaan todella melankolinen kirja. korostaa sitä, että kaikki mitä ihmiskunta on, on syntynyt nopeasti, jopa melkein ei mistään ja palaa siihen kovalla vauhdilla. ei ole ehkä aurinkoisin kirja, mutta hyvää pohjaa mietinnälle.
October 18, 2025
Kirjan käsille saaminen kirjastossa sai aivot hyvällä tavalla solmuun hybridisyydellään. Luin runopuolen ennen maisemiin siirtymistä. Kolmesta viimeisestä maisemasta pidin erityisesti.
Ehdottomasti kirja mikä pitää hankkia kotihyllyyn.
Ehdottomasti kirja mikä pitää hankkia kotihyllyyn.
February 28, 2024
Kirjaa lukiessa vajosi itsekin johonkin syviin vesiin. Riipaisevan kaunis kirja. Jos en olisi proosapuolta lukenut ensin, olisin ehkä palannut runopuoleen proosan luettuani.
June 2, 2025
Me itse saatamme itsemme hautaan.
November 12, 2025
Purokurulla on omanlaisensa tyyli, josta ei voi sanoa, onko se lintu vai kala. Kirkkaat ajatukset pilkistävät tarinoinnin seasta.
Read
June 5, 2024So much hidden sorrow and frustration in such a small space, a humble song from a fat brain.
October 5, 2024
Luin kirjamessuja varten. Aloitin runopuolesta, mutta koen että proosapuolen ensin lukeminen olisi antanut hedelmällisen pohjan runojen tulkinnalle
Displaying 1 - 22 of 22 reviews