Emily ei ole mystinen olento vaan lihaa ja verta, tehty samasta aineesta kuin me kaikki, mutta en voi olla miettimättä, kuvittelenko vain tuntevani hänet.
Vuosi 1882, Amherst, Massachusetts. Emily Dickinson on kaupungin kummajainen, valkoisiin pukeutuva erakko, josta puhutaan jonkinlaisena runoilijanerona. Hänen elämänsä rajautuu perheen kotitaloon, jossa Lavinia-sisko varjelee hänen rauhaansa. Emily tuskin tapaa edes naapurissa asuvaa Austin-veljeään tai tämän vaimoa Susania, jonka kanssa hänellä on ollut erityinen side.
Sitten paikkakunnalle saapuu nuori ja kaunis, kunnianhimoinen nainen, rouva Mabel Todd, joka kiinnostuu kaupungin omasta runoilijasta. Hän pyrkii Emilyn luo, ja tulee samalla kohdanneeksi Austinin. Näin kylvetään siemenet vuosien katkeralle kamppailulle siitä, kenelle runoilija Emily Dickinsonin perintö eniten kuuluu - ja kuka oikeastaan tunsi hänet.
Herkkä, vahvatunnelmainen romaani herättää henkiin uraauurtavan runoilijan elämänpiirin. Todellisiin henkilöihin ja tapahtumiin perustuvan teoksen huikaisevan kaunis, runollinen kieli näyttää maailman lukijalle niin kuin vain runoilija sen näkee.
Onneksi luin, en kuunnellut. Tosielämän ihmisiin perustuvat kirjat ovat parhaimmillaan kutkuttavia. Tämänkin jälkeen oli pakko vähän googlailla. Kaikki pyörii runoilija Emily Dickinsonin ympärillä, vaikka päähenkilöt ovat neljä muuta naista. Dickinson itse on edelleen jonkinlainen mysteeri. Kiistat hänen perinnöstään, ihan konkreettisesti, ovat jatkuneet tavallaan tähän päivään. Puolet jäämistöstä (runoista) on Harvardissa, toinen puoli Amherst Collegessa.
Kimalaisten kirja tuotti työtä ja päänvaivaa. Alku toi mieleen Margaret Atwoodin Nimeni on Grace romaanin, joka on todistajanlausunto, kertomus tietyistä tapahtumista. Mutta Dickinson - Todd - Maher -tarinaa kertoo useampi ääni ja jossain taustalla häälyy unenomaisena runoilija, erakko, myytti. Kannas kirjoittaa neljän naisen tarinaa, joka on saanut inspiraationsa Emily Dickinsonin tavoittamattomuudesta ja Kannaksen omasta vierailusta Amherstissa, Massachusettsissa sijaitsevassa kotimuseossa.
Tunnustan, että itseäni häiritsi lukiessa pitkään se, että Kannas yhtäältä kirjoittaa omaa tarinaansa Dickinsonin perhepiiriin tapahtumista ja toisaalta toistaa tarkalleen historiallisia faktoja. Aloin pohtia, mikä perustuu lähteisiin, mikä taas mielikuvitusta? Googlailin ja luin aiheen ympäriltä, tarkistelin ja kaivelin tietoa. Näin ei kai pitäisi käydä? Pienet virheet siinä, mikä ajassa/ paikassa olivat mahdollisia asioita, sanavalinnat, jotka kenties eivät istuneet kuin hansikas käteen, kylvivät mieleen jonkinlaisen epäilyksen siemenen. Pidin joitain asioita niin epäuskottavina, että lukeminen oli jäädä kesken (mm. Mantelin kirjeet ja suhtautuminen Gibin kuolemaan). Kirjan lopussa on kattava lähdeluettelo, joten sitä ei toki tarvitse epäillä, etteikö kirjailija olisi perehtynyt aiheeseensa. Sekin on todettava, että kohteena ollut perhepiiri ystävineen ei ollut omana aikanaankaan tavallisimmasta päästä.
Romaani seuraa uskollisesti runoilijan perinnöstä käytyä kiistaa ja siihen johtaneita tapahtumia. Parhaimmillaan kirja sukeltaa syvälle mustasukkaisuuden, sisaruuden ja oman paikan pohdintoihin (Vinnie), pahimmillaan kun kömpelöllä dialogilla koitetaan kuljettaa pakollista tarinaa - juonta - eteenpäin (Emilyn kuolema, runojen julkaiseminen, oikeudenkäynti).
Neljän - tavallaan viiden - naisen tarinassa pyrkyrimäinen, pinnallinen Mabel Loomis Todd saa runsaasti tilaa ja ääntä. Emilyn uskottu, veljen puoliso Sue näyttäytyy etäisenä. Palvelijatar Margaret Maher kuuluu jonkinlaisena järjen äänenä. Itselleni Vinnie muodostui mielenkiintoisimmaksi henkilöksi - ”sisar, joka aina lakaisee”, koska hänen kauttaan Kannas kuvaa onnistuneimmin naisten välistä dynamiikkaa ja erikoislaatuista kotia, johon paratiisilintu tunkeutuu.
Kuten usein muulloinkin, olisin itse karsinut romaanista paljon pois ja toivonut, että kirjailija olisi keskittynyt aivan ytimeen - merkilliseen toiveiden, halujen, tunteiden kieppumiseen etäisen ja saavuttamattoman tähden ympärillä, tähden, joka tuntuu vähät välittävän tapahtumista ja keskittyvän vain omaan intohimoonsa, kirjoittamiseen.
Kiehtova mosaiikki valtavan merkittävän, mutta vähän tunnetun, omalaatuista rekluusielämää viettäneen Emily Dickinsonin elämästä. Tai oikeastaan Emilyn ympärillä tapahtuneesta elämästä: kielletyistä intohimoista, kaipuusta, kuolemasta, yksinäisyydestä, kateudesta ja lohduttomasta surusta komeiden julkisivujen takana.
1800-luvun loppupuolen Yhdysvaltojen Itärannikon yläluokan seurapiirien raukeaa elämää. Mustasukkaisuutta, omistamisenhalua ja päähenkilöiden välisiä voimakkaita jännitteitä. Naisille asetettuja rooleja ja odotuksia, joita vastaan Emily taisteli elämänsä loppuun asti. Kuten myös runouden sääntöjä, riimejä ja sovinnaisia sanavalintoja vastaan. Hän ei suostunut tapaamaan vieraita, eikä mielellään perhettäänkään ja vietti aikaa lähinnä omassa huoneessaan runoja kirjoittaen, poistuen talosta vuosien aikana vain yhden kohtalokkaan kerran.
Suurin osa kirjasta tapahtuu Dickinsonin mahtisuvun kodeissa ja pihapiirissä, keskeisinä henkilöinään Emilyn ja tämän siskon Vinnien lisäksi näiden veljen vaimo, Emilylle rakas ja uskottu Sue, sekä perheen uskollinen taloudenhoitaja Maggie. Ja nuori, kaunis ja kunnianhimoinen Mabel, tunkeilija, loiskimalaiskuningatar ja paratiisilintu, jonka saapuminen Amherstiin sekä tuhosi Emilyn ja tämän siskon Vinnien jo valmiiksi hyvin erikoisen kodin että saattoi Emilyn runot suuren yleisön tietoon. Ja toisaalta toimi kipinänä vuosikymmeniä jatkuneelle kyräilylle ja vihanpidolle, jotka vaaransivat koko Emilyn kirjallisen perinnön.
“Sinä pilasit minun elämäni ja minä sinun. Tavallaan se tekee meistä rakastavaisia”
Kimalaisten kirja tutkii monesta eri näkökulmasta näiden Emilyn elämässä vaikuttaneiden, hyvin ristiriitaisten ja moniulotteisten naisten dynamiikkaa sekä rooleja Emilyn tinkimättömän ja hyvin itsekeskeisenkin elämän mahdollistajina.
Niin, kaiken keskiössä on Emily. Aina vaan Emily. Vain valkoisiin vaatteisiin pukeutuva Emily jota kukaan ei tuntenut, mutta joka oli yhä kuolemansakin jälkeen monen elämän keskipiste. Eksentrinen aurinko jota kaikki kiertoradalle osuneet väsymättä kiersivät, varjoissa häilyvä hämähäkki joka kutoi verkkonsa koko kaupungin ympärille.
Huumaavan herkkää kieltä ja synkänkauniita lauseita. Tosi hieno kirja, jonka lukemisesta nautin ihan valtavasti.
Todella usein tartun mieluummin runoilijasta kertovaan kirjaan (romaaniin, biofiktioon, elämäkertaan) kuin itse runoihin. En suomi siitä itseäni liikaa, joskus ne toimivat erinomaisena porttina runoilijan tuotantoon ja sen ”ymmärtämiseen”, kuten Mirkka Rekolan erinomaisen tuoreen elämäkerran kanssa kävi. Kimalaisen kirja kuulunee eniten biofiktioluokkaan, ja vaikka se kertoo Emily Dickinsonista, hän ei ole kirjan päähenkilö, ja tärkeimmät tapahtumat sijoittuvat hänen kuolemansa jälkeiseen aikaan.
Dickinson eli hyvin poikkeuksellisen elämän - erakkona perheensä keskellä, tuskin koskaan talostaan poistuen. Hänen runojaan julkaistiin hänen elinaikanaan vain muutama, ja on aivan sattumasta kiinni, että niitä saatiin julkisuuteen ollenkaan. Kimalaisten kirjassa näkökulma on kolmen naisen: perheen taloudenhoitajan, Emilyn Vinnie-sisaren ja Emilyn veljen rakastajattaren, Maudin. Kaikki historiallisia henkilöitä, joista tiedetään paljon, muttei kaikkea. Emilyn runojen julkaisemisesta sukeutui lihava riita, joka jätti syvät jakolinjat. Tästä kerrotaan, viehättävän viistosti, hyödyntäen näkökulman lisäksi epäkronologisesti etenevää aikajanaa. Ratkaisut ovat hienoja, taiteellisia ja vaativat syventymistä, äänikirjana en olisi koskaan selvinnyt tästä. Mutta kun keskittyy ja syventyy, kirja avautuu hienoiksi kerroksiksi, jotka saavat reilun sadan vuoden takaisen Amherstin eloon ja syntyy fyysinen pakko lukea ne runot, joihin vain hieman viitataan.
Jotkut kirjat tulevat uniin, eivät tapahtumina, vaan aistivoimana, väreinä, paikan tuntuna. Kimalaisen kirja teki juuri niin, ja olen iloinen että pystyin lukemaan sen vain muutaman päivän aikana, antaen sen upota jo valmiiksi levänneeseen, vastaanottamaan kykenevään sieluun.
Minun oli todella vaikeaa saada tästä kirjasta otetta. Olin kiinnostunut, mutten koukuttunut. Heitin siimoja, mutta ehkä kala oli liian suuri, koska se pääsi aina irti hetken siimassa pyristeltyään. Sellainen tunne minulla oli läpi kirjan, riippumatta siitä, kuka milloinkin oli kertojana. Olin lukijana yhtä paljon lukukokemuksen sivuhenkilö, kuin Emily omassa kirjassaan. Luin vuosia sitten Kannaksen romaanin Rosa Claysta, siinä oli Rosa itse päähenkilönä ja ehkä siksi siihen pääsi paremmin kiinni.
Huomasin jo viime vuonna tämän Vappu Kannaksen kirjoittaman Kimalaisten kirja teoksen, jonka kannessa oleva kuva on Emily Dickinsonista, kuuluisasta runoilijasta. Kirjan tarina pohjautuu todellisiin henkilöihin ja tapahtumiin. Kirjassa kolme naista, Vinnie, Mabel ja Susan eli Sue kamppailivat Emily Dickinsonin kirjallisesta perinnöstä hänen kuolemansa jälkeen. Vinnie ja Mabel kävivät jopa oikeutta niistä.
Vappu Kannaksen Kimalaisten kirja sisältää menneen elämän draamaa roppa kaupalla.
Ihan kiinnostavaa saada tietää Emily Dickinsonista, mutta kirjana ei kuitenkaan vetänyt kunnolla mukaansa. Vähän sekavaa kertojan vaihtamista jota lukujen nimet eivät ihan tukeneet.