Aluksi täytyy sanoa, että minusta on ihastuttavaa lukea suomalaista cozy crimea. En ole juurikaan lukenut salapoliisiromaaneja, joten en osaa vertailla tätä sarjaa muihin saman genren kirjoihin, ellei sitten lapsuudessani luettuja Neiti Etsiviä lasketa tähän.
Pidän Anderssonin kulttuurihistoriallisesta otteesta ja 40-luvun Helsingin kuvailusta. Välillä kerronta on kuitenkin kömpelöä, ja päähenkilöiden tunteiden vatvominen sekä heidän itselleen esittämänsä kysymyslistat tuntuvat turhauttavilta. Ihmettelen myös suuresti Lilin välinpitämättölyyttä naapuriaan ja ystäväänsä Anni Kososta kohtaan. Anni viettää Loimoloiden kanssa paljon aikaa, ja pyytää apua tullessaan miehensä pieksemäksi. Silloin Lili auttaa ja osoittaa myötätuntoa. Pian sen jälkeen Lili ja Anni menevät yhtä matkaa tutkimaan sirkuslaisia, mutta Anni katoaa, ja Lili olettaa tämän kävelleen yksin kotiin? Kotiin palatessaan Lili ei tarkasta onko ystävä kotona, eikä tarkasta seuraavanakaan päivänä. Annin äkkipikainen luonne on paljastunut edellisessä kirjassa, mutta Lili on kaiketi joko unohtanut asian, tai häntä ei kiinnosta. Myöhemmin Anni löytyy sirkuslaisten kanssa Tukholmasta, jossa hänet pahoinpidellään jälleen. Anni jää yksin Tukholmalaiseen sairaalaan ja joutuu palaamaan yksin laivalla kotiin. Lili ei huolehdi Annista vähääkään, vaikka vetää tämän mukaansa murhatutkimuksiin, joissa Anni ei ole turvassa (kuten ei kotonaankaan). Ehkä Lili ei yksinkertaisesti tiedä miten ystävyyttä kuuluu hoitaa, ja kohtelee Annia ikävästi sen takia?
Tulipas pitkä sepustus, mutta onko kukaan muu miettinyt tätä samaa asiaa?