Monika Fagerholm’s much-praised first novel, Wonderful Women by the Sea, became one of the most widely translated Scandinavian literary novels of the mid-nineties and was nominated for the IMPAC Dublin Literary Award. In 1998 it was followed by the cult novel Diva, which won the Swedish Literature Society Award. Her third novel, The American Girl, became a number-one best seller and won the premier literary award in Sweden, the August Prize, as well as the Aniara Prize and the Gothenburg Post Award.
Under programmens gång fick jag lust att läsa Cheever, Schalansky, Sonnevi, K. Petri, mer B. Larsson och mer Tranströmer.
I pappersform, som s.k. lyriska essäer, är stämningen och associationskedjorna bevarade och boken får en paradplats i min baltiskasjöbokhylla, inrättad för ledighetsläsningstitlar med vatten, Wanderlust och frihetslängtan.
"Kap Horne muodostaa rajan. Rajan Tyynen valtameren ja Atlantin välillä. Ja siellä on vain vettä niin kauas kuin silmä kantaa. Maailman ympäri voi purjehtia pysähtymättä. Yhtään ihmistä kohtaamatta. Koko maailma on avoin." (s. 161)
"Meri keksii aina heti viat. Merta ei voi huiputtaa millään lailla. Iso koetinkivi on siinä. Sitä tarvitaan koska, olet ehkä kuullut tästä ilmaisusta - Folie à deux? Jos kaksi ihmistä elää yksinäisyydessä ja heillä on puhekumppaneiksi vain toisensa - he ehkä elävät metsässä. Äkkiä toinen saa ajatuksen. Kummallista, toinen sanoo silloin, ihmettelenpä eikö tämä kivi liiku. Kappas, toinen sanoo, kivi tosiaan liikkuu. Ensimmäinen, joka saa vahvistuksen ajatukselleen, sanoo silloin, että se liikkuu jopa paljon! Kyllä, sen se tekee! toinen sanoo. Eli he vahvistavat toistensa hulluutta. Mutta ulkona merellä. Niin ei voi käydä. Riittää, että veneessäsi on pienenpieni reikä. Luulet venettä tiiviiksi. Kaverisikin väittävät, että vene on tiivis. Niin lasket veneen vesille. Sekunnin kuluttua huomaat, että sisään suihkuaa vettä. Missä se pieni reikä onkin, meri löytää sen. Jos on jotain muuta vikaa, meri keksii sen heti. Se on todellisuus." (s. 162-163)
"Mutta tietyn ajan kuluttua - joskus tulevaisuudessa, eren itsensä täytyy lakata. Vaikka se onkin yhä pysyvin elementti planeetan pinnalla - lopulta se tulee kuivumaan." (näin auringon paisuessa jättiläiseksi) (s. 164)
Jäin miettimään, mistä nämä esseet kertoivat. Niitä on neljä: Katastrofi, Pinnan alla, Labyrintti ja Yksinäisyys. Merta ei erityisesti romantisoida. Meri ei erityisesti edusta vapautta vaan luonnon voimaa, joka laittaa ja on aina laittanut ihmisen järjeestykseen, osoittanut sille paikkansa: murskaan sinut hetkessä olit sitten sukellusveneessä tai purjealuksessa. Meri voi rikkoa ihmisen sisältä, ulkoa sekä ihmisen teknologian. Ja meri ei välitä tästä ja tekee sen helposti ilman minkäänlaisia ponnistuksia. Ihminen on se, joka pyrkii tulkitsemaan merta, kaipaa merta ja haluaa käyttää sitä hyväkseen eri tavoin ja eri syistä.
Esseen ihmiset lähtevät merille, koska haluavat kokea vapautta, kasvaa ihmisinä ja koetella rajojaan. Toiset selviävät, toiset eivät (kuolevat) ja toiset eivät ymmärrä, mitä meri on heille tehnyt. Meri tai sen vesi löytää viat ja ihminen on mennyttä. Merelle ei kannata lähteä etsimään jotakin sellaista, mitä ei ole valmis kohtaamaan. Yksinäisyys voi olla voimavara, mutta jos se on ihmisen pahimpia pelkoja tai vielä huonommin: ihminen ei tiedä, miten toimii yksinäisyydessä, meren avaruuden tuntu tuhoaa ihmisen.
Neljää esseetä kuvaillaan lyyriksiksi. David Shields julkaisi vuonna 2010 manifestin: Reality Hunger - A Manifesto, jonka kantavina teemoina Meren kirjoittajien mukaan on realismin uudistaminen, todellisuudenkuvauksen luotettavuus, sivurakenteiden esiintuominen, kollaasit, koosteet... näistä muotoutuu lyyrinen essee. Kyse on fragmenteista, jotka on dramaturgisesti askarreltu ja raknneltu. Kyse on tekstistä, joka on lainauksia, omia ja toisten ajatuksia, päähänpistoja, viitteitä kirjallisuuteen, elokuviin, taiteisiin ja dokumentaariseen aineistoon. Ja lopussa tulee olla lähdeluettelo. Aineiston erilaisuus on suotavaa, aineisto ja lähteet ovat samantasoisia/arvoisia, rinnakkain, yhtä tärkeitä ja keskeisiä. Ne ovat "palasia, sirpaleita, scraps: näytä ne, annan niiden olla ja puhua puolestaan, yhteyksissään" (s. 148). Ja edelleen: "Aika kuin maisema, laaja kuin avaruus, joka lukiessani syntyy minussa. Jossa kertomus, kertomukset ikään kuin soljuvat ympäriinsä. Ja tausta, jolla ne kaikuvat, ehkä siellä tuulee, mutta välinpitämättömästi. Kertomukset tuulessa. Ja mieleeni juolahtaa, että kaikki meidän tarinamme, miten eeppisiö ne ovatkin, miten fragmentaarisia "muodoltaan" - sirpaleita ne ovat yhtä kaikki. Leikkauksia, tähdenlentoja, väreilyä ja katkelmia. Eikä sen ajatteleminen tunnu yhtäkkiä lainkaan vaaralliselta, hajottavalta tai mielivaltaiselta - vaan ihanalta, oikealta ja vapauttavalta. 'In school, all the thought re combed out, what was left was like a field. Close your eyes and you can feel it for miles around.' (John Ashberg) (s. 148-149)
Lukijassa tapahtuu (tulkinta, tunne, kokemus...) yhteydet tekstissä - ja tapahtuu yhteydet lukijoiden välillä. Rikas ja valtava kuin (valta)meri. ---
suom. Asko Sahlberg, Teos, 2012, 170 sivua lainattu kirjastosta. :-)
Kan inte bestämma mig för om det är ämnet eller språket/stilen som ger magi åt texterna. Hurusom var det som uppfylldes jag av ett alldeles visst lugn vid var läsning, som var "Havet" inte fyra lyriska essäer, utan ett rum, ett klokt och stilla rum, oberoende av yttre omständigheter.
Siis olipa tää Monika Fagergolmin ja Martin Johnsonin "Meri" kyllä pakahduttava kirja.
Lyyriset esseet merestä on sellainen tyylilaji, että jo ajatustasolla kuulostaa täydelliseltä, ja täydellinen tämä kirja olikin. 165 sivua lasimaisen kirkkaita fragmentteja ja pärskyvää virtaa, syvänteitä ja aaltojen kimmellystä, haaksirikkoja ja unelmia.
Kevyt ja syvä, leikkisä ja vakava, runollinen ja silti painava.
Kirjasta on vaikea saada otetta. Ei tiedä onko se lintu vai kala. Kirjailijat eivät itsekään osaa kertoa teoksestaan muuta kuin että pohjalla oli radio-ohjelma jonka sisältö oli vaikea lokeroida ja tämä kirja ei ole ainakaan sama kuin radio-ohjelma. Joka tapauksessa kyseessä on jonkinlainen "lyyrinen essee" merestä. Sana lyyrinen johtaa harhaan sillä se viittaa enemmän sisällön "taiteelliseen" hajanaisuuteen kuin muotoon.
Kirja koostuu erilaisista mereen liittyvistä teksteistä, tarinoista ja anekdooteista. Kertojat vaihtuvat ja välillä kerrotaan tosiasioita merenkulun lähihistoriasta tai meren tilasta, välillä jonkin muun kirjan sisällöstä tai elokuvasta, välillä unelmoidaan ja välillä taas tulee pätkiä tarinoista tai haastatellaan jotakuta. Punaisena lankana ei ole muuta kuin meri. Se ei valitettavasti riitä. Mielenkiinto ei pysy yllä näin hajanaista massaa kahlatessa läpi, niin merifiilistelijä kuin olenkin. Henkilöihin ei ehdi kiintyä tai samaistua kun tarina jo loppuukin tai jää kesken ja siirrytään seuraavaan. Kokonaisuudesta muodostuu viestitön eikä sillä ole suuntaa. Juttuja kertoillaan sitä mukaa kun niitä tulee mieleen, mutta vaihdetaan hetken kuluttua aihetta. Tuntuu kuin tarkkailisi sisältöä avaimenreiästä; kokonaisuudesta ei saa kuvaa, siitä tarjoillaan vain ohikiitäviä palasia.
Fonttien vaihtelun tarkoituksena oli ilmentää kahden kirjailijan välistä vuoronvaihtoa, mutta se lähinnä häiritsi, sillä kirjailijan vaihtumisella ei ollut sisällön kannalta merkitystä. Se tuli erittäin selväksi että Robinson Crusoe on ensimmäinen englanninkielinen romaani, sillä se kerrottiin kirjassa noin neljä kertaa. En käy kiistämään, mutta tuolle tittelille olisi muitakin ottajia.
Kirjan tyylinä on jonkinlainen montaasi tai kollaasi ja fragmenteista rakentelusta onkin kyse, mutta dramaturgia puuttuu. Väilllä eksytään aiheesta ja silloin kuullaan ihan onnistunuttakin pohdintaa kirjallisuudesta ja kulttuurista. Merestä olisi voinut puhua enemmän.
"Ihminen huoneen lattialla, kaikki tiedot, kaikki kaikki valtamerta - suikaleina, irti revittyinä lehtileikkeinä seinillä. Tuo kokemus. Ehkä niin o n nyt, itse asiassa. Todella. Kun kaikki kuoritaan. Todellisuudessa." (s. 145)
Kirjoitus tästä teoksesta tekee mieli aloittaa sitaatilla, koska sen kautta pääsee sisään kirjan kokonaisuuteen harvinaisen hyvin. Monika Fagerholmin ja Martin Johnsonin esseekokoelma Meri (Teos 2012, suom. Asko Sahlberg) sisältää tekstejä merestä, ja esseemuodolle ominaisesti myös asioista sen ympärillä, yllä ja alla. Lajina on lyyrinen essee, mikä ei tarkoita määritelmänä vain käytetyn kielen "runollisuutta" (vaikka kirjassa onkin hyvin runon tapaan soivia lauseita) vaan rakennetta, jossa on yhdistelty hyvin erilaisia tekstiaineksia, haastattelupätkistä ja reportaaseista kaunokirjallisiin mielikuviin. Teoksessa luetaan merikirjallisuutta, sekä seikkailuhenkisiä kertomuksia että esim. Shakespearen Myrskyä ja Tranströmerin Itämeri-aiheisia runoja. Ollaan sukellusveneessä pelottavan syvällä, Itämeren kuolleessa pohjassa, ja lapsuuden soutumatkalla vanhan tädin kanssa. Lopussa pohditaan myös veden tajun, siinä uimisen yhteyttä kirjoittamiseen, ja se löytyy, rytmi, antaumuksellisuus, yksinäisyys. Kaikki tämä liittyy.
Pidän paljon tavasta, jolla lauserakenteet ikään kuin katkeilevat ja sanat tuntuvat putoilevan välistä, vai onko se meren aaltoilua, joka iskee veneen kylkiin, pärskeitä? Tällä tyylillä tehtyjä kirjoja toivoisi lisää, ja lopussa tulee harvinainen tunne, että olisi voinut lukea enemmänkin tästä, kirjan läpikäymistä aiheista. Mutta lienee hyvä, että jää myös tyhjää tilaa ajatusten sukelluksille.
"Merkitystä on vain antautumuksellisuudella. Muista myös tämä: kukaan ei pyydä sinua tekemään tätä. Älä siis myöskään itse pyydä keneltäkään lupaa. Unohda joksikin tuleminen, vertauskuvaksi muuttuminen. Liiku itsesi kanssa, älä itsestäsi pois." (s. 124)
Hyvä kirjallinen kokeilu, joka kuitenkin jäi kauas. Minulle esseen pitää tulla tavalla tai toisella lähelle, käyttää faktaa, koettua, kuultua, nähtyä hyödyksi, lainata, matkia, möyriä, mutta aina tulla liki. Lopussa on kiinnostava pätkä, mitä lyyrisellä esseellä tahdotaan tarkoittaa, selitys vai kuvaus? Fragmentit on mahdollista punoa yhteen. Makukysymyksiä. Ilo, että tällainenkin on.
Labyrintti oli erityisen hieno essee. Muuten päähän jäi lähinnä viboja ja ajatuksen alkuja, mikä sinänsä sopii esseiden (ja Fagerholmin) tyyliin. Tosiaan luin tätä lähinnä Monika Fagerholmin tekstinä, en erottanut äänestä Martin Johnsonia.
Viimeistä #kirjagraminkesäkisa’n kaikki tai ei mitään -kirjaa viedään, ollaanpa me oltu ahkeria! Minulle valikoitui Monika Fagerholmin ja Martin Johnsonin Meri - neljä lyyristä esseetä -kirja. Lyyrinen essee oli mulle ihan uusi juttu, mutta kirjoitustapa sopi aihepiiriin kyllä hyvin. Olen itse sisämaan kasvatti ja ehdottomasti järvi-ihminen, joten meri aiheena kiehtoi tätä kirjaa lukiessa todella paljon. Merenkulusta lukiessa rupesin heti haaveilemaan maailmanympärysmatkasta, totta kai siis pystyisin sellaisen tekemään jos osaisin veneillä! Pian harhaluulot kuitenkin katkaistiin kun meren koko luonne alkoi paljastua. Merta ei voi hallita vaikka sitä kuinka yrittäisi. Meri löytää aina tiensä sisään, oli kyse sitten veneestä tai ihmisen mielestä. Meri on aivan erilainen mysteeri kuin järvi tai joki. Sitä mysteeriä tekisi mieli tutkia enemmän. Tämä oli suosikkini mun kaikki tai ei mitään -kirjoista, kiitos siis tästä lukukokemuksesta @kellopelikirjasto!