Tohtori Samuel L. Brimstone Suffolkin kuninkaallisesta elokuva-akatemiasta kutsui filmiprojektoria himokoneeksi ensimmäisen kerran vuonna 1934. Siitä lähtien välkkyvää valoa, haluja ja unelmia tuottava laite on nähty sen perimmäisessä tarkoituksessa. Tämä kirja tarjoilee kokoelmallisen Brimstonen käsitteen hedelmiä, niin makeita kuin happamiakin.
Aron visuaaliset ja arkitodellisuuden kanssa satunnaistuttuja olevat tarinat kantavat elokuvien nimiä (Alien, Full Metal Jacket, Huviretki hirttopaikalle, Peili, Fight Club), mutta ovat uskollisia nimikkofilmeilleen vain hengessään. Niihin on annosteltu juuri sopiva määrä popcornia ja pimeyttä. Himokoneen tarinat eivät sovi lapsille saati lapsenmielisille. Tarinat perustuvat totuuteen yhtä paljon kuin himokoneen toiseen käyttövoimaan: mielikuvitukseen.
Novellikokoelmissa on usein epätasaisuusongelma eikä tämäkään siltä välty. Heikoimmat lenkit sijoittuvat alkupuolelle, josta etenkään avausnovelli Alien ei vakuuttanut. Buñuelin elokuvakin olisi antanut eväitä vaikka mihin, mutta Andalusialainen koira oli valitettavasti ohut ja mitäänsanomaton. Full Metal Jacketin sijoittaminen partioleirille sijoittaa sen taas kokoelman toiseen ääripäähän, eli nokkeluutta sekä hauskuutta samassa paketissa. Suosikikseni ylsi Invasion of the Body Snatchers, joka on rakennettu loistavasti ja jonka parodiointi lähentelee jo huikeaa. Katjan vastenmielinen omahyväisyys oli aivan omaa luokkaansa, ja tunnelma vaihteli ahdistavasta absurdiin. Elokuvien tunteminen ainakin pintapuolisesti synopsistasolla auttaa syventämään teemojen ymmärtämistä, mutta kyllä kokoelma sopii varmasti niillekin, jotka eivät leffahulluja ole. Absurdien juonenkäänteiden ja mustan huumorin arvostamista voidaan tosin ajoittain tarvita.
Tuuve Aron Himokone-novellikokoelma on kolmentoista lyhytkertomuksen sikermä, jonka innoittajina ovat toimineet elokuvaklassikot, mm. Tappajahai, Alien, Fight Club, Taksikuski ja Kadonneen aarteen metsästäjät.
Kirja on jaoteltu neljään osaan: Suojaviiva, Kuollut kulma, Klaffivirhe ja Ristikuva. Kirjailija vie taitavasti ‒ useimmissa novelleissa - lukijan elokuvan maailmasta otettuun kohtaukseen, joka sijoittuu johonkin yllä mainituista aiheista.
Taustalla ja varsinkin epilogissa kuvitteellinen ja mystinen elokuva-akateemikko Brimstone täsmentää fiktion ja todellisuuden välistä ristiriitaa tai häilyvää rajaa. Lopulta moni katsoja ei enää erota, mikä on faktaa ja fiktiota, vähän niin kuin monissa novelleissa, jotka on kiskaistu irti elokuvista ja jotka on sijoitettu suomalaiseen miljööseen absurdisti.
Ensimmäinen osa eli Suojaviiva on heikoin lenkki kokoelmassa, eivätkä alienraiskaaja tai espanjalaissonni seksikohtauksineen oikein jaksa vakuuttaa.
Sen sijaan sotaleffan sijoittaminen ja katkeruuden kuvaus partioleiriltä antaa ”kuolleeseen kulmaan” uutta näkökulmaa, samaten Laitakaupungin valojen tavisrouvan mielen järkkyminen on vaikuttavasti kerrottu.
Klaffivirheen pari novellia ovat myös onnistuneita, ja miltei loppuun saakka molemmat novellit ovat realistisen oloisia, mutta lopussa on yllätys: bodysnatchersit ovat muuttuneet avaruusötököistä ryömiviksi tappajavauvoiksi ja Fight Clubin lihaskimput epäonnistuneiksi naiskirjailijoiksi. Jälkimmäinen novelli toimii myös hyvin nykyajan kuvauksena ja siitä, millainen vaikutus muiden suosion kerjäämisellä Facebookissa ja muussa sosiaalisessa mediassa voi olla, kun itsetunto maassa ja epäonnistumisia tulee toisensa perään.
Kaiken kaikkiaan novellikokoelma jättää lukijansa hyvälle mielelle, varsinkin jos virikkeenä olleet leffat ovat entuudestaan tuttuja jos lukija tunnistaa, mihin ja miksi viitataan ja mitä parodioidaan.
Viimeisestä eli Ristikuvasta pidin eniten. Siinä liikutaan eri aikatasoilla, ja niin kuin monissa muissakin novelleissa perussävy on toiveikas, tai ainakin sellainen vaikutelma monesta avoimesta lopetuksesta syntyy. Taksikuski-novelli mm. kertoo tuskaisesta kirjailijasta, jonka seurustelusuhde järkkyy, mutta Charlie Parkerin säestämänä uusi muusa on löytymässä naispuolisesta suharista.
Mieslukijan on helppo samaistua tähän körilääseen, joka onnistuu luomaan häilyvän kontaktin neitoseen: Jääkaapille. Viinipullo auki. Kädenheilautus parvekkeelta taksitolpalle. Vastaus. Hypähdys puteli kainalossa kadulle. Yhdessä autoon. Keula kohti auringonnousua.
Olisin halunnut pitää tästä niin paljon enemmän, vaan eipä tahto aina riitä muuttamaan mielipiteitä. Himokone jäi harvinaisen hengettömällä mustalla huumorilla höystetyksi kokoelmaksi elokuvien inspiroimia novelleja, joihin ei edes kyseessä olevien elokuvien tuntemus tuonut lainattujen elementtien tunnistamisen lisäksi mitään syvempää sisältöä. Muutama novelli tuntui varsin monitulkintaiselta, mutta olivat lopultakin niin puuduttavia, ettei tulkintoja jaksanut tahi viitsinyt jäädä vatvomaan. Ainut kunnolla mieleen jäänyt tarina oli Full Metal Jacketin tunnelmaan kynäilty partioleirikokemus. Hämäriä muistikuvia jätti jälkeensä myös vauvakuumeen houreinen Invasion of the Body Snatchers. Kumpikaan ei kuitenkaan niin astronominen lukuelämys ollut, että olisivat suoneet kokoelmalle pelastuksen.
Tajusin noin puolivälissä, että mähän olen lukenut tämän ennenkin. Joskus, en tiedä koska, mutta alusta loppuun oli sittenkin tuttua tekstiä. Hups?
Epätasainen, kuten novellikokoelmat ovat, pari täytetekstiä livahtanut mukaan. Invasion of the body snatchers, Huviretki hirttopaikalle ja Kadonneen aarteen metsästäjät olivat kiinnostavimpia, Kuolleiden runoilijoiden seuralle lisäpiste nokkeluudesta.